Читать книгу Kaksi partiopoikaa - Ernest Thompson Seton - Страница 41

Sitä piti ryhtyä puuhaamaan heti seuraavana päivänä. Heti kun joka työ oli tullut tarkkaan tehdyksi, he lähtivät metsään paikkaa katsomaan. Puro juoksi niityn halki ja siitä aidan alitse metsään. Metsä oli alussa avointa ja ruohoista, mutta alempana siihen puron varressa yhtyi taaja katajasuo. Suon kautta ei kulkenut polkua, mutta Sam sanoi, että sen takana oli soma korkea paikka. Tämä kumpu näytti olevan kaukana metsän sydämessä, vaikkei sinne suon poikki ollut matkaa kuin satakunta askelta. Se oli kuin luotu leirin paikaksi — korkea, kuiva ja avointa lehtimetsää kasvava, edessä puro ja setrisuota ympärillä. Jan ihastui. Ja innostus tarttui Samiinkin ja kirveen tuotuaan hän oli valmis ryhtymään mökkiä rakentamaan. Mutta Jan oli miettinyt tuimasti kaiken aamua, ja nyt hän sanoi:

— Sam, emme me viitsi ruveta valkoisiksi metsästäjiksi. Ei niistä ole mihinkään; ollaan intiaaneja.

— Kuulepas, juuri tuossa sinä isket kirveesi kiveen, väitti Sam. — Isä sanoo, ettei intiaani osaa tehdä mitään, mitä ei valkoinen osaisi tehdä paremmin.

— Nyt laskettelet loruja, sanoi Jan kiihtyneenä. — Valkoinen metsämies ei kykene seuraamaan mokkasiinien jälkiä kovan graniittikallion poikki. Valkoinen mies ei pysty menemään koskemattomaan metsään paljas puukko aseenaan ja saamaan sieltä näin varustettuna kaikki tarvikkeensa. Valkoinen metsämies ei osaa metsästää jousella ja nuolilla eikä pyytää riistaa pauloilla, vai mitä? Eikä ainoakaan valkoinen vielä ole kyennyt tekemään koivuntuohesta kanoottia.

Jatkaen sitten toiseen äänensävyyn Jan sanoi:

— Kuulepas, Sam, me tahdomme olla kaikkein parhaimman laatuisia metsästäjiä, eikös niin? Niin että olemme valmiit lähtemään Länteen. Ollaan intiaaneja ja tehdään kaikki juuri niin kuin intiaanitkin.

Tällä ehdotuksella oli kuitenkin kaikitenkin seikkailun ja uutuuden viehätys, ja hetken mutistuaan Samkin suostui tuumaan. Ja nyt tuli Janin ajatuksenjuoksun pääkohta.

— Intiaanit eivät asu mökissä, ne asuvat tiipiissä. Miksi me emme sitten tekisi tiipiitä?

— Se olisikin poikaa, sanoi Sam, joka oli nähnyt sen verran intiaanimajojen kuvia, ettei hänelle tarvinnut enempää selitellä. — Mutta mistä me sen teemme?

— Kuule, vastasi Jan ryhtyen paikalla johtamaan ja nauttien siitä, kun saattoi puhua asiantuntemuksella. — Lakeuksien intiaanit tekevät tiipiinsä nahasta, metsäintiaanit sitä vastoin tavallisesti käyttävät koivun tuohta.

— Mutta minä lyön vetoa, ettet näistä metsistä löydä sen vertaa tuohta, että maaoravakaan mahtuisi siitä tehtyyn tiipiihin pähkinöitä pureskelemaan.

— Tehdään jalavan kuoresta.

— Se on koko joukon helpompaa, vastasi Sam, — jos se vain kelpaa. Viime talvena kaadettiin paljon jalavia, joista kuori nyt lähtee kuin itsestään. Mutta tuumataan ensin kuinka se hökötys tehdään.

Tämä oli viisas ehdotus ja ajatus, joka Janilta olisi jäänyt huomaamatta. Hän luultavasti olisi ensin koonnut paljon aineita ja vasta sitten jäljestä päin tehnyt suunnitelman, mutta Samia oli opetettu ryhtymään työhön järjestelmällisesti.

Jan hahmotteli sileän puun pintaan intiaanitiipiin niin hyvin kuin muisti. Tämän muotoinen se taisi olla, salot tällä tavalla esiin pistäen, tuossa savureikä ja tuossa toinen reikä oviaukoksi.

— Kuulostaa, ettet sinä ole koskaan sitä itse nähnyt, huomautti Sam hieman pisteliäästi eikä juuri kohteliaasti, — mutta yritetäänpä tuota. Entä kuinka suuri?

Kaksi ja puoli metriä korkea ja kaksi ja puoli poikki mitaten — sitä suuruutta arveluin kohtuudeksi. Muutamassa minuutissa leikattiin neljä kolmen metrin salkoa ja Jan kantoi ne puron yläpuolelle sileälle paikalle sitä myöten kuin Sam kaatoi.

— Mutta millä ne köytetään yhteen? kysyi Jan.

— Tottahan toki köyttä aina löytyy.

— Niin, mutta meidän tulee ottaa kaikki metsästä; oikeaa köyttä ei ole lupa käyttää.

— Tuohon minä tiedän keinon, sanoi Sam. — Kun isäukko seivästi puutarhan aidan, hän sitoi jokaisen seiväsparin päästä yhteen pajunvitsoilla.

— Se on totta — minä en tuota muistanutkaan, sanoi Jan. Muutaman minuutin kuluttua he olivat täydessä touhussa koettaessaan sitoa neljää salkoa yhteen liukkailla ja kankeilla pajuilla, mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä. Ne piti sitoa hyvin tiukkaan, muutoin ne luistivat ja laukesivat kasaan heti, kun ne pystyynkin saatiin, ja lopulta näytti siltä, ettei pojilla ollut muuta neuvoa kuin turvautua rautalankaan, vaikka se olikin tyylin vastaista. Samalla he kuulivat hiljaisen rykäyksen ja kääntyessään katsomaan näkivät William Raftenin seisovan lähellään käsi selän takana, ikään kuin hän olisi jo tuntikausia heitä katsellut.

Pojat pelästyivät aika lailla. Kummallisen vaistonsa avulla Raften aina sattui ilmestymään kaikkialle, missä vain oli jotakin tekeillä. Hänellä oli tapana tarkastaa asiat perin pohjin, ja elleivät ne häntä miellyttäneet, lausua mielipiteensä muutamalla kirveltävällä pilkkasanalla, joita hänen irlantilaisessa murteessaan oli paljon ja hyviä. Pojat eivät osanneet aavistaa, mitä hän mietti katsellessaan heidän puuhiaan, ja odottivat sen vuoksi levottomina. Jos he olisivat tuhlanneet aikaa, joka olisi ollut käytettävä työhön, niin olisikin heidät arvelematta häpeällisesti lähetetty hyödyllisempiin toimiin, mutta nythän oli heidän laillinen vapaa-aikansa. Luotuaan heihin tutkistelevan silmäyksen Raften virkkoi hitaasti:

— Pojat!

Sam hiukan tyyntyi todettuaan isänsä äänensävyn.

— Mitä te siinä aikaanne haaskaatte (Janin rohkeus lannistui) ja koetatte pajun oksilla sitoa tuommoista? Ei siitä mitään tule. Hakekaa ladosta rautalankaa taikka nuoraa.

Pojat tunsivat suurta helpotusta, mutta saattoihan tämä ystävällinen alku olla vain teeskentelyä, jotta isku sitten tuntuisi sitä nasevammin. Sam oli ääneti. Jan sanoi sen vuoksi hetken päästä:

— Ei ole lupa käyttää mitään muuta kuin mitä intiaaneilla oli taikka mitä he saattoivat metsästä saada.

— Kuka kieltää?

— Säännöt.

— Ohhoo, sanoi William, ja häntä nauratti. — Vai säännöt! Jopa nyt.

Hän astui metsään, katsoi suuntaan ja toiseen ja meni sitten matalan pensaikon luo.

— Tiedätkö Jan, mitä nämä ovat?

— En, herra Raften.

— Tulepas koettamaan, onko sinussa miestä niitä taittamaan.

Jan koetti. Puu kyllä oli haurasta, mutta ohut, sileä ja taipuisa kuori oli sitkeää kuin nahka, eikä hän saanut kiskotuksi poikki kapeatakaan kaistaletta.

— Se on nahkapuuta, sanoi Raften. — Sitä intiaanit käyttävät; sitä täällä siirtokunnassakin alkuaikoina käytettiin.

Pojat olivat odottaneet nuhteita, mutta saivatkin sen sijaan apua.

Kaikki johtui siitä, että tämä tapahtui leikkitunneilla. Lähtiessään

Raften sanoi: — Puolentoista tunnin kuluttua ruokitaan siat.

— Näetkös nyt, ukko on hyvä, kun ei töitä vain unohdeta, sanoi Sam suojelevalla äänellä. — Kumma kun en tullut itse ajatelleeksi tuota nahkapuuta. Olen usein kuullut, että siitä punottiin laukkuja ennen vanhaan, kun nuoraa oli vähän, ja intiaanit köyttivät sillä vankinsa. Eikös se olekin oikeata ainetta?

Sitä otettiin monta kaistaletta ja neljän salon latvapäät sidottiin niillä yhteen; sitten salot nostettiin pystyyn ja niiden tyvipuolet työnnettiin hajalle, jotta saatiin runko tiipiille — taikka oikeammin wigwamille, koska se oli kuoresta tehtävä.

Neuvoteltuaan he hakivat pitkän ja notkean, tuuman vahvuisen pajun ja taivuttaen sen lenkiksi sitoivat sen nahkapuulla kiinni kuhunkin paaluun vähän toista metriä korkealle maasta. Sitten he leikkasivat neljä lyhyttä keppiä, jotka ulottuivat maasta siihen. Näiden yläpää sidottiin pajuun kiinni, minkä jälkeen voitiin ruveta panemaan paikoilleen kuoren kappaleita. Pojat lähtivät jalavahirsien luo, ja tässä Samin erinomaisesta kirveenkäytöstä oli suurta apua. Hän viilsi kuoren auki pitkin hirren kylkeä. Kirveen terällä ja puuvaajoilla he sitten irrottivat suuren kuoritötterön, joka oli kahdeksan jalkaa pitkä ja neljä leveä. Heille oli iloinen yllätys, kun niin pienestä hirrestä saatiin niin mahtava kuorenkaistale.

Kolmesta suuresta hirrestä saatiin kolme oivaa isoa kuoren kaistaletta ja toisista mistä suurempia, mistä pienempiä. Isot kaistaleet asetettiin rungon päälle siten, että ne peittivät niin suuren alan kuin suinkin. Tietysti ne olivat yläpäästä liian leveät ja alapäästä liian kapeat, mutta aukot voitiin täyttää pienillä paloilla, kunhan vain keksittiin keino niiden kiinnittämiseksi paikoilleen.

Sam ehdotti, että ne naulattaisiin salkoihin, mutta Jan kauhistui naulain käyttämistä.

— Ei intiaaneilla ole nauloja.

— Mitä he sitten käyttäisivät? kysyi Sam.

— Nahkarihmoja ja puuvaarnoja. Luulenpa, että ne kävisivät laatuun.

— Mutta salot ovat kovaa puuta, väitti käytännöllinen Sam. — Tamminen vaarna painuu mäntyyn, mutta kovaan puuhun ei saa puuvaarnaa painumaan, ellei ensin tee reikää. Minä menenkin hakemaan kairan.

— Ei, Sam, yhtä hyvin voisit palkata nikkarin. — Intiaanejahan meidän piti olla. Leikitään oikein. Kyllä me jonkin keinon keksimme. Emmeköhän saa niitä nahkapuulla sidotuksi.

Sam teki siis kirveellä terävän tammisen puikon, ja Jan pisteli sillä reikiä kuhunkin kuoren kappaleeseen, ja karkein ompeluksin he tuota pikaa saivat wigwamin näköjään hyvinkin kauniisti peitetyksi. Mutta kun he menivät sisästä tarkastamaan, odotti siellä ikävä yllätys, sillä reikiä näkyi kovin paljon. Niitä oli mahdoton kaikkia sulkea, kuori kun halkeili niin monesta paikasta, mutta pojat tukkivat kuitenkin pahimmat ja valmistautuivat sitten suureen pyhään toimitukseen — tekemään tulen majan keskelle.

He kokosivat ison kasan kuivia polttoaineita, ja sitten Jan kaivoi taskustaan esille tulitikun.

— Tuolla tavallako intiaanit tekevät? En minä luule intiaaneilla olevan tulitikkuja, virkkoi Sam venytellen arvostelevasti sanojaan.

— No ei suinkaan, myönsi Jan nöyrästi. — Mutta minulla ei ole piikiveä eikä tulirautaa, enkä osaa kalikastakaan tulta hieroa, niin että meidän täytyy käyttää tikkuja, jos tahdomme tulta.

— Tietysti meillä pitää olla tuli, enkä minä potki vastaan, sanoi Sam. — Raapaise sinä vain vanhalla, reidestä syttyvällä rikkitikullasi. Leiri ilman tulta olisi melkein kuin viimevuotinen linnun pesä taikka katoton huone.

Jan raapaisi tikulla valkeata ja pani sen puun viereen. Tikku sammui.

Hän raapaisi toisella — sama tulos. Ja vielä seuraavallakin kerralla.

Sam huomautti:

— Minusta näyttää, ettet sinä paljonkaan tiedä tulen tekemisestä. Annas kun minä näytän. Annas kun valkoinen metsämies vähän opettaa intiaanille eräasioita, hän tuhahti ilkikurinen välke silmissään.

Sam otti kirveen ja leikkasi kuivasta männynjuuresta muutamia pirstaleita. Sitten hän puukollaan vuoli pitkiä kipertyviä lastuja, jotka jätti törröttämään tikun toiseen päähän.

— Olenhan minä nähnyt kuvan, jossa intiaani vuolee tuollaisia.

Nimittävät niitä rukoustikuiksi, sanoi Jan.

— Niin kai, mutta nämä rukoustikutpa ovat niitä parhaita sytykkeitä, vastasi toinen. Hän raapaisi tulitikulla valkeata, ja tuota pikaa oli keskellä wigwamia loimuava tuli.

— Vanha de Neuvillen mummo, noita-akka — se tietää metsästä vaikka mitä, ja villitty Jimmy tekee runoa kaikesta mitä hän sanoo. Jimmy väittää hänen sanovan, että kun tahdot tehdä metsään tulen, niin tee näin:

"Ota koivuntuohta palanen, niin kuivaa kuin mahdollista,

joku kuiva karahka ota puista kasvavista.

Jokunen männynoksa vielä, jotta kattilan kiehumaan saat,

niin oiva sulla on nuotio ja valossa hohtaa maat."