Читать книгу Villejä eläimiä - Ernest Thompson Seton - Страница 3

Sisällysluettelo

Nämä kertomukset ovat tosia. Vaikka en aina ole tarkasti seurannut historiallista totuutta, niin kuvaamani eläimet ovat silti todellisia. Niiden elämä on ollut sellaista kuin olen tässä kertonut, ja todellisuudessa niiden urheus ja yksilölliset ominaisuudet ovat ilmenneet paljon voimakkaampina kuin olen kyennyt kuvaamaan.

Luonnonhistoria on mielestäni menettänyt paljon sen vuoksi, että asioita tavallisesti on kosketeltu kovin ylimalkaisesti. Voisiko kymmensivuinen kuvaus antaa ihmisen oloista ja tavoista tyydyttävän käsityksen? Tämän tilan käyttäminen jonkun etevän henkilön elämän kuvaamiseen olisi varmaan paljon hyödyllisempää. Tätä periaatetta olen pyrkinyt noudattamaan eläimieni suhteen. Koetan kuvata niissä yksilöiden persoonallisuutta ja elämänkatsomusta enkä lajien elämää ylimalkaan sellaisena, miltä se näyttää välinpitämättömän tai vihamielisen ihmisen kannalta.

Tämä saattaa tuntua epäjohdonmukaiselta sen vuoksi, että muutamiin kuvauksiin olen ottanut aineksia eri eläinten elämästä. Mutta tämä oli tietojen vaillinaisuuden tähden välttämätöntä. Kertomuksissa Lobosta, Bingosta ja Arohevosesta ei kuitenkaan ole mitään totuudesta poikkeavaa.

Lobo eli villiä, romanttista elämäänsä Currumpaw'n alueella vuodesta 1889 vuoteen 1894, kuten seudun karjatilalliset liiankin hyvin tietävät, ja kuoli, aivan niin kuin kerrotaan, tammikuun 31 p:nä 1894.

Bingo, koirani, minulla oli vuodesta 1882 vuoteen 1888, lukuun ottamatta eräitä väliaikoja, jolloin oleskelin New Yorkissa.

Arohevonen eli 1800-luvun alkupuolella samalla seudulla kuin Lobo. Tämä kertomus on täysin todenperäinen. Ainoastaan sen kuolemasta kertomukset käyvät ristiin. Jotkut nimittäin väittävät, että se olisi taittanut niskansa siinä aitauksessa, johon se lopulta saatiin ajetuksi.

Paimenkoira Wullyn tarinassa on aineksia kahden eri koiran vaiheista; molemmat olivat sekarotuisia ja lammaskoiriksi opetettuja. Alkuosa kerrotaan aivan tositapausten mukaan, mutta tämän koiran myöhemmistä vaiheista tiedetään ainoastaan, että siitä tuli petomainen lampaiden surmaaja. Kertomuksen loppuosan yksityiskohdat kuvaavat erästä toista samanlaista koiraa, joka eli kauan kaksoiselämää, päivisin uskollisena lammaskoirana, öisin verenjanoisena, kavalana petona. Tällaiset tapaukset eivät ole niinkään harvinaisia. Kirjoitettuani nämä kertomukset olen kuullut toisesta kaksoiselämää viettävästä lammaskoirasta: sen öisiin huveihin kuului lisäksi lähiseudun pikku koirien surmaaminen. Se oli tappanut niitä parikymmentä ja piilottanut ne erääseen hiekkakuoppaan. Julmurin paljasti sen oma isäntä, ja se kuoli aivan samoin kuin Wullykin. Kaikkiaan minulla on nyt tiedossa kuusi tällaista koiraa, ja ne kaikki sattuvat olemaan Skotlannin paimenkoiria.

Punakaula eli Donin laaksossa Toronton pohjoispuolella ja sai surmansa vuonna 1889.

Hopeatäplä, Risakorva ja Viksi ovat nekin todenperäisiä. Tosin olen näiden yksilöiden vaiheisiin sijoittanut useampien samaan lajiin kuuluvien eläinten seikkailuja, mutta jokainen niiden elämäkerroissa esitetty tapaus on todella tapahtunut.

Näiden kertomusten todenperäisyydestä johtuu, että ne kaikki ovat traagillisia. Villin eläimen elämä päättyy aina traagillisesti.

Tällainen kertomuskokoelma antaa tietenkin aihetta johonkin yleiseen ajatukseen — moraaliin, kuten viime vuosisadalla olisi sanottu. Epäilemättä kukin löytää tästä kirjasta mielensä mukaisen moraalin; mutta toivoakseni jotkut huomaavat siinä ennen muuta tähdennetyn ajatusta, joka on yhtä vanha kuin Raamattu: me ja eläimet olemme sukulaisia. Ihmisessä ei ole mitään, josta eläimilläkin ei olisi ainakin jälkiä, ja kaikkea, mitä ihmisessä on, on myös jossain määrin eläimissä.

Koska siis eläinten tarpeet ja tunteet eroavat ihmisten tarpeista ja tunteista ainoastaan määrään nähden, eläimillä on varmaan myös oikeutensa. Tätä käsitystä, joka vihdoin on alkanut saada jalansijaa nykyisten sivistyskansojenkin keskuudessa, julisti ensinnä Mooses, ja samoin opettivat buddhalaiset yli kaksituhatta vuotta sitten.