Читать книгу Villejä eläimiä - Ernest Thompson Seton - Страница 4

Sisällysluettelo

1

Currumpaw on suunnaton karjanhoitoalue Uuden Meksikon pohjoisosassa. Sen rehevillä laitumilla vilisee laumoittain lampaita ja sarvikarjaa. Aaltoilevien ylänköjen välitse luikertelee syvissä laaksoissaan somia puroja, jotka lopulta yhtyvät Currumpaw-virraksi. Tästä alue on saanut nimensä. Ja kuningas, jonka hirmuvalta ulottui yli koko tämän laajan tienoon, oli muuan harmaa susi.

Tätä sutta meksikolaiset nimittivät vanhaksi Loboksi; Lobo merkitsee "kuningasta". Se oli sangen huomattavan susilauman mahtava johtaja, ja sen lauma oli monta vuotta Currumpaw'n jokilaakson vitsauksena. Kaikki paimenet ja karjatilalliset tunsivat sen hyvin, ja missä ikänä se uskollisine seuralaisineen näyttäytyi, siellä eläimet valtasi ääretön pelko ja niiden omistajat raivostuivat ja joutuivat epätoivoon. Lobo oli muihin susiin verrattuna jättiläinen ja samalla erittäin väkevä ja viekas. Kaikki osasivat erottaa sen äänen muiden susien ulvonnasta. Jos tavallinen susi ulvoi vaikka puolen yötä karjanpaimenen nuotion ympärillä, se ei herättänyt kuin ohimenevää huomiota, mutta kun kuningassuden kumea ääni kantautui jokilaaksoon, se sai vartijan levottomaksi, ja valppaudestaan huolimatta hänen oli tavallisesti aamulla todettava, että hänen laumaansa taas oli tehty rohkea ja onnistunut hyökkäys.

Lobon lauma ei ollut luvultaan suuri. En ole päässyt täysin selville, mistä tämä johtui, sillä tavallisesti kun jokin susi pääsee valta-asemaan kumppaniensa joukossa, se kokoaa ympärilleen lukuisia seuralaisia. Ehkä sillä oli niitä niin monta kuin se halusi, tai kenties sen raju luonne esti joukkoa kasvamasta. Joka tapauksessa Lobolla oli hallitusaikansa loppupuolella ainoastaan viisi kumppania. Mutta ne olivat kaikki kuuluisia susia ja useimmat tavallista kookkaampia.

Etenkin yksi, lauman varajohtaja, oli harvinaisen suuri, vaikka ei läheskään niin iso ja rohkea kuin itse kuningassusi. Pari muutakin laumaan kuuluvaa sutta oli tullut erityisen mainituksi. Yksi näistä oli kaunis valkea susi, jota meksikolaiset nimittivät Blancaksi; tätä arveltiin naarassudeksi ja ehkä Lobon puolisoksi. Eräs toinen oli kellertävä ja erittäin nopea. Kerrottiin, että se monesti oli pyytänyt laumalle antiloopin.

Kaikki nämä sudet olivat siis seudun karjaväelle tuttuja. Ne nähtiin usein, ja vielä useammin kuultiin niiden ääni. Ne elivät sangen läheisessä suhteessa karjanpaimeniin, ja nämä olisivat erittäin mielellään surmanneet ne. Kuka tahansa Currumpaw'n karjanomistaja olisi kernaasti antanut monta härkää yhdenkin Lobon laumaan kuuluvan suden päänahasta. Mutta sudet näyttivät olevan noiduttuja eivätkä olleet millänsäkään tappamisyrityksistä. Ne pitivät pilkkanaan metsästäjiä ja heidän myrkkyjänsä, ja ainakin viiden vuoden ajan ne kantoivat Currumpaw'n karjanomistajilta veronaan lehmän päivää kohden, kuten kerrotaan. Tämän arvion mukaan susilauma tappoi kaikkiaan yli kaksituhatta arvokasta nautaa, sillä se valitsi aina saaliikseen parhaan joukosta.

Ainakaan näiden susien suhteen ei siis ollenkaan pidä paikkaansa se yleinen käsitys, että sudet aina olisivat nälkäisiä ja valmiita syömään mitä tahansa. Nämä olivat päinvastoin aina kylläisiä ja ruoan valinnassa erityisen vaateliaita. Ne eivät koskettaneetkaan itsestään kuolleita eläimiä eivätkä sellaisia, jotka olivat olleet sairaita tai myrkytettyjä, eivät edes huolineet mistään, mitä karjanpaimenet olivat teurastaneet. Niiden jokapäiväisenä mieliruokana olivat vasta tapetun hiehon parhaat palat. Vanhoista häristä tai lehmistä ne eivät välittäneet. Ilmeisesti vasikan tai hevosen lihakaan ei maistunut niistä hyvältä, vaikka ne joskus sattumalta veivät nuoren varsan tai vasikan. Tiedettiin myös, etteivät ne pitäneet lampaan lihasta. Siitä huolimatta ne usein huvikseen tappoivat lampaita. Yhtenä yönä marraskuussa 1893 Blanca ja keltainen susi surmasivat kaksisataa viisikymmentä lammasta, nähtävästi vain ratokseen, koska eivät syöneet niistä palaakaan.

Näiden susien surmaamiseksi koetettiin joka vuosi uusia keinoja, mutta ne elivät ja menestyivät yhä vainoojiensa kaikista ponnistuksista huolimatta. Lobon päänahasta luvattiin suuri palkkio. Sen varalle pantiin monenlaisia taitavasti asetettuja myrkkyjä, mutta se ei milloinkaan erehtynyt syömään niitä. Vain yhtä se pelkäsi, nimittäin pyssyä; ja kun se hyvin tiesi, että kaikilla seudun ihmisillä aina oli ampuma-ase mukanaan, se ei milloinkaan käynyt ihmisen kimppuun eikä laskenut tätä lähelleen. Lobon ja sen kumppanien mielestä pakeneminen olikin viisainta aina, kun ne päiväsaikaan havaitsivat ihmisen, olipa välimatka millainen tahansa. Monta kertaa niiden pelastuksena oli se seikka, että Lobo ei antanut niiden syödä muuta kuin mitä ne itse olivat tappaneet. Sitä paitsi niillä oli erittäin hieno vainu huomaamaan ihmisen jälkiä tai myrkkyä, ja siten ne olivat turvassa kaikilta vaaroilta.

Kerran muuan karjanpaimen kuuli Lobon tutun kutsuhuudon, ja lähestyessään hiipien hän saikin nähdä, miten Currumpaw'n susilauma oli piirittänyt muutamia nautoja eräässä vuorensolassa.

Lobo istui kummulla vähän erillään muista, ja nämä koettivat eristää uhrikseen valitsemansa nuoren lehmän. Mutta lehmät seisoivat tiheässä ryhmässä, päät ulospäin, ja torjuivat sarvillaan vihollisia luotaan. Tähän rintamaan syntyi aukkoja vain silloin, kun jokin lehmä susien kiivaasti hyökätessä pelästyi ja koetti peräytyä toisten taakse. Ainoastaan näitä tilaisuuksia hyväkseen käyttäen susien onnistui haavoittaa valitsemaansa lehmää, mutta tämä oli vielä täysin taistelukuntoinen.

Nyt Lobo näytti vihdoin kyllästyvän tähän vitkallisuuteen. Se päästi kumean karjunnan ja laukkasi lehmälaumaa kohti. Pelästyneinä lehmät unohtivat puolustusasentonsa, ja Lobo oli paikalla niiden keskellä.

Lauma hajosi kuin räjähtävän pommin sirpaleet. Uhriksi valittu lehmäkin pakeni, mutta ennen kuin se oli ehtinyt parinkymmenen metrin päähän, susi oli jo sen kimpussa. Iskien hampaansa sen kurkkuun Lobo yhtäkkiä ponnisti kaikin voimin taaksepäin ja paiskasi sen siten raskaasti maahan. Heitto oli uskomattoman voimakas, sillä hieho lensi nurin niskoin. Lobo itsekin teki kuperkeikan, mutta oli heti taas jaloillaan. Sen kumppanit hyökkäsivät nyt lehmäparan kimppuun ja tappoivat sen muutamassa hetkessä. Lobo ei sekaantunut tähän toimeen ollenkaan. Tehtyään tuon aimo heittonsa se näytti tuumivan: — No, miksette te voineet tehdä sitä heti paikalla kuluttamatta niin paljon aikaa hukkaan?

Mies meni nyt huutaen paikalle, ja sudet pakenivat tapansa mukaan. Miehellä oli mukanaan strykniiniä, ja hän pani sitä sukkelasti kolmeen kohtaan lehmän jätteisiin. Sitten hän lähti pois; hän tiesi, että sudet palaisivat aterioimaan, koska olivat itse tappaneet eläimen. Mutta tullessaan seuraavana aamuna paikalle odottaen arvokasta saalista hän huomasi, että sudet kyllä olivat syöneet hiehon, mutta erottaneet varovasti pois kaikki myrkytetyt kohdat ja heittäneet ne syrjään.

Tämä tavaton susi herätti pelkoa yhä laajemmassa karjanomistajain piirissä. Vuosi vuodelta sen päästä luvattiin yhä suurempi palkkio, kunnes se lopulta oli tuhat dollaria — varmaan suurin tapporaha, mitä sudesta milloinkaan on tarjottu; moni kelpo mies on murhattu vähemmästä.

Luvatun palkkion houkuttelemana tuli eräänä päivänä myös muuan texasilainen metsästäjä nimeltä Tannerey ratsastaen Currumpaw'n jokilaaksoa ylöspäin. Hänellä oli mitä täydellisimmät sudenpyyntivälineet, mitä mainioimmat pyssyt ja hevoset ja kokonainen lauma jättimäisiä koiria. Panhandlen aroilla hän oli koirineen tappanut monta sutta ja oli nytkin aivan varma, että muutaman päivän perästä Lobon päänahka riippuisi hänen satulankaarestaan!

Hän ryhtyi ajoon eräänä kauniina kesäaamuna, ja pian kuultiin noiden suurten koirien haukkuvan vimmatusti. Ne olivat päässeet saaliinsa jäljille. Currumpaw'n harmaja lauma tulikin kohta näkyviin, eikä välimatka ollut täyttä kolmea kilometriä. Ajo kävi nyt hurjaksi. Osan koirista piti vain pysyttää susia alallaan, kunnes metsästäjä ehtisi paikalle ampumaan ne. Tämä oli useimmiten helppoa Texasin aukeilla aroilla, mutta täällä olikin maasto toisenlaista.

Nyt saatiin nähdä, miten hyvin Lobo oli valinnut asuinpaikkansa. Currumpaw'n ja sen lisäjokien kalliorinteiset laaksot jakavat täällä preerian moneen lohkoon. Sudet menivät suoraa päätä lähimpään jokilaaksoon, ja päästyään sen toiselle puolelle ne olivat turvassa ratsumiehiltä. Sitten ne hajaantuivat saaden samalla koirat hajaantumaan, ja kun ne pitkän matkan päässä taas yhtyivät, kaikki koirat eivät olleetkaan enää pysyneet jäljillä. Sudet eivät enää olleet vähemmistönä; ne uskalsivat nyt käydä vainoojiensa kimppuun, ja jokainen niistä sai surmansa tai haavoittui.

Kun Tannerey sinä iltana kutsui koiriaan, niitä tuli ainoastaan kuusi, ja niistäkin kaksi pahasti raadeltuina.

Metsästäjä teki vielä pari yritystä, mutta ne molemmat onnistuivat yhtä huonosti kuin ensimmäinen, ja viimeisellä kerralla hänen paras hevosensa sai surmansa pudotessaan erääseen rotkoon. Silloin hän kyllästyi koko ajoon ja palasi Texasiin. Lobo jäi seudun hirmuvaltiaaksi.

Seuraavana vuonna saapui pari muuta metsästäjää, jotka olivat päättäneet ansaita luvatun tapporahan. Kumpikin luuli voivansa surmata tämän pelätyn suden: toinen, nimeltään Joe Calone, eräällä vastakeksityllä myrkyllä, joka oli asetettava aivan uudella tavalla; toinen, muuan Kanadan ranskalainen, taas aikoi käyttää myrkkyä ynnä sen lisäksi tiettyjä taikoja ja noitatemppuja, sillä hän uskoi täysin tosissaan, että Lobo oli "loupgarou", ihminen suden hahmossa, jota ei voinut tappaa tavallisilla keinoilla. Mutta viekkaasti asetetut myrkyt ja noitatemput olivat kaikki yhtä tehottomia tämän harmaan hirviön suhteen. Se teki jokaviikkoiset kiertomatkansa ja söi päivittäin juhla-ateriansa kuten ennenkin. Muutamia viikkoja myrkynasettajat koettivat parastaan, mutta huomasivat sitten vaivannäkönsä turhaksi ja siirtyivät muuanne metsästämään.

Keväällä 1893, tuon epäonnistuneen pyyntiyrityksen jälkeen, Joe Calone sai kokea jotain hyvin nöyryyttävää. Lobo näytti tahtovan osoittaa, ettei se ottanut vastustajiaan vakavalta kannalta ja että sen itseluottamus oli rajaton. Calonen tilus oli erään Currumpaw'n pikku lisäjoen kauniissa laaksossa, ja juuri tämän rotkon louhikkoihin, tuskin kilometrin päähän talosta, Lobo puolisoineen oli sinä keväänä tehnyt pesänsä. Siellä ne kasvattivat poikasensa ja elelivät kaiken kesää, tappoivat minkä ennättivät Joen karjaa, lampaita ja koiria, mutta ilkkuivat hänen myrkyilleen ja pyydyksilleen. Kallioiden onkaloissa niillä oli turvalliset piilopaikkansa.

Joe kokeili turhaan jos minkinlaisia keinoja; milloin hän yritti savustaa ne ulos luolistaan, milloin surmata ne dynamiitilla. Aina ne pelastuivat ehein nahoin ja jatkoivat hävitystään.

— Tuossa se on elänyt koko viime kesän, sanoi Joe vuorenrinnettä osoittaen, enkä minä mahtanut sille mitään. Se oli minua viekkaampi!

2

Tähän asti olen kertonut karjanpaimenilta kuulemaani. Minusta tämä kaikki tuntui jotenkin uskomattomalta, kunnes syksyllä 1893 sain itse tutustua tuohon kuuluisaan suteen ja sittemmin opin tuntemaan sen paremmin kuin kukaan muu. Muutamia vuosia aikaisemmin, siihen aikaan kun minulla oli Bingo, olin harjoittanut sudenmetsästystä, mutta sen jälkeen toisenlaiset toimet olivat kahlehtineet minut tuoliin ja kirjoituspöytään. Kaipasin vaihtelua, ja kun eräs ystäväni, joka hänkin oli Currumpaw'n karjanomistajia, kehotti minua tulemaan Uuteen Meksikoon koettamaan, enkö ehkä keksisi jotain keinoa tuon rosvolauman lannistamiseksi, suostuin kutsuun. Minua halutti mitä pikimmin tehdä tuttavuutta tämän kuningassuden kanssa, ja ennen pitkää olin Currumpaw'n ylätasangoilla. Ensin ratsastelin jonkin aikaa ympäriinsä perehtyäkseni seutuun. Silloin tällöin oppaani näytti lehmänraatoa, jossa nahka vielä oli kiinni, ja huomautti:

— Tuokin on sen työtä.

Sain heti selville sen, ettei tässä rotkoisessa seudussa voinut yrittääkään Lobon ajamista koirilla ja hevosilla. Myrkky ja raudat olivat siis ainoat keinot, joita saattoi kokeilla. Seudulla ei ollut heti saatavissa kyllin suuria rautoja, ja siksi aloitin myrkystä.

On tarpeetonta kuvata yksityiskohtaisesti niitä satoja keinoja, joilla koetin pettää tätä "ihmissutta". Käytin kaikkia mahdollisia arsenikin, strykniinin ja syaanivetyhapon seoksia. Panin syötiksi lihaa mitä erilaisimmilla tavoilla. Mutta aina kun seuraavana aamuna ratsastin katsomaan, huomasin ponnistusteni olleen turhia. Vanhaa kuningassutta en saanut petetyksi.

Voin kertoa esimerkin Lobon ihmeellisestä vainusta. Erään kokeneen raudoilla pyytäjän neuvon mukaan sulatin posliiniastiassa juustoa vastatapetun hiehon munuaisrasvaan; rasvaa leikkasin luuveitsellä, jottei siihen olisi jäänyt metallinhajua. Kun seos oli jäähtynyt, leikkasin sen kappaleiksi, tein reiän joka palaan ja pistin kuhunkin ison strykniiniä ja kaliumsyanidia sisältävän kapselin, josta ei lähtenyt minkäänlaista hajua. Lopuksi täytin reiät juustolla. Tätä tehdessäni minulla oli kaiken aikaa käsissä sormikkaat, jotka oli kastettu hiehon kuumaan vereen; vieläpä varoin hengittämästäkin syötteihin. Kun kaikki olivat valmiit, pistin ne parkitsemattomasta nahasta tehtyyn laukkuun, joka oli ylt'yleensä tahrattu vereen. Sitten lähdin ratsastamaan vetäen nuorasta perässäni lehmän maksaa ja munuaisia. Tällä tavoin kuljin yli viisitoista kilometriä pitkän kierroksen pudottaen palan joka puolen kilometrin päähän kertaakaan koskettamatta niihin paljain käsin.

Lobo tuli tavallisesti viikon alkupuolella näille seuduin ja oleskeli loppuviikon — niin arveltiin — Sierra Granden ympäristössä.

Nyt oli maanantai, ja samana iltana kun olimme hankkiutumassa levolle, kuultiin hänen majesteettinsa syvä bassoulvonta. Muuan karjanpaimen huomautti:

— Siellä se nyt on! Saammepa nähdä!

Seuraavana aamuna olin varhain liikkeellä, koska olin utelias näkemään, miten oli käynyt. Pian huomasin susien tuoreet jäljet. Lobo oli kulkenut etumaisena, sen jäljet oli helppo tuntea. Tavallisen suden jalanjälki on yksitoista ja puoli senttimetriä pitkä, suuren suden kaksitoista, mutta Lobon jälki oli neljätoista senttiä, kuten monta kertaa tarkoin mittasin. Sittemmin sain tietää, että sen muu koko oli tämän mukainen: se oli lapojen kohdalta metrin korkuinen ja painoi kuusikymmentä kahdeksan kiloa. Ei siis ollut vaikea seurata sen jälkiä, vaikkakin sen seuralaisten jäljet niitä hämmensivät. Lauma oli löytänyt minun jättämäni jäljet ja tavallisuuden mukaan seurannut niitä. Saatoin nähdä, että Lobo oli tullut ensimmäisen myrkkypalan luo, haistellut sitä ja — lopulta ottanut sen.

En voinut salata iloani. — Saanpas sen vihdoinkin, ajattelin. — Korkeintaan parin kilometrin päässä se nyt makaa kuolleena. Ajoin täyttä laukkaa tarkasti pitäen silmällä noita leveitä jälkiä. Ne johtivat toisen myrkkypalan luo. Tämäkin oli hävinnyt. Nytkös vasta riemastuin: saan sen ja ehkä vielä jonkin sen kumppaninkin!

Mutta leveät käpälänjäljet johtivat yhä kauemmaksi. Ja vaikka jalustimilla seisten tähystelin pitkin kenttää, en huomannut mitään, mikä olisi muistuttanut kuollutta sutta. Seurasin jälkiä ja huomasin, että kolmaskin myrkkypala oli poissa ja kuningassuden jäljet veivät neljännelle. Mutta täällä sain nähdä, ettei se ollut syönyt ainoatakaan myrkkypalaa. Se oli vain kantanut niitä suussaan ja pannut kolme palaa neljännen päälle. Sitten se oli ulostanut niille ilmaisten siten rajatonta halveksuntaansa keinojani kohtaan, jättänyt sen jälkeen eiliset jälkeni ja mennyt omille asioilleen seuralaisineen, joita se näin tehokkaasti suojeli.

Tämä on vain yksi monista tapauksista. Tulin lopulta vakuuttuneeksi siitä, ettei tätä rosvoa voinut tappaa millään myrkyllä. Tosin käytin myrkkyjä edelleenkin odotellessani tilaamiani sudenrautoja, mutta niin tein vain siksi, että siten sain hengiltä monta arosutta ja muita vahinkoeläimiä.

Näihin aikoihin sattui eräs tapaus, joka todistaa Lobon viekkautta ja julmuutta. Näillä susilla oli tapana huvikseen säikäyttää lampaita hurjaan pakoon ja tappaa niitä, vaikkakaan ne eivät niitä syöneet. Lampaat pidetään tavallisesti laumoissa, joissa kussakin on yhdestä kolmeen tuhanteen. Näitä kaitsee yksi tai useampia paimenia, öiksi ne kootaan mahdollisimman turvalliseen paikkaan, ja paimenet asettuvat eri puolille lauman ympärille muodostaakseen vielä täten sille lisäsuojan. Lampaat ovat järjettömiä elukoita, jotka saattavat vähimmästäkin syystä säikähtyä aivan suunniltaan, mutta niillä on muuan syvään juurtunut ominaisuus, nimittäin se, että ne seuraavat sokeasti johtajaansa. Tätä lammaspaimenet käyttävät hyväkseen siten, että he panevat kuhunkin lammaslaumaan puolen tusinaa vuohia. Lampaat huomaavat pian näiden parrakkaiden serkkujensa olevan niitä itseään älykkäämpiä, ja kun yöllä sattuu hälytys, ne kokoontuvat näiden ympärille. Silloin niissä ei tavallisesti synny pakokauhua, ja niitä on helppo suojella. Mutta näin ei käy aina.

Kerran syksyllä hyökkäsi myöhään marraskuun iltana kahden lammaspaimenen laumaan susia. Lampaat ahtautuivat vuohien ympärille, eivätkä nämä olleet tyhmiä eivätkä pelkureita, vaan seisoivat urheasti paikoillaan uhkaavan näköisinä. Mutta tällä kertaa olikin leikki kaukana, sillä hyökkäystä ei johtanutkaan tavallinen susi. Itse Lobo oli saapuvilla, ja se tiesi yhtä hyvin kuin lammaspaimenet, että vuohet olivat lauman tukena. Sen tähden se juoksi nopeasti tiheään sulloutuneiden lampaiden selän yli, hyökkäsi noiden johtajien kimppuun ja tappoi kaikki muutamassa hetkessä. Kohta lampaat olivat pakenemassa kaikkiin suuntiin. Viikkokausia sen jälkeen kyseli minulta melkein joka päivä joku huolestunut lammaspaimen: — Oletteko hiljakkoin nähnyt harhailevia lampaita? Ja tavallisesti minun täytyi vastata myöntävästi. Milloin olin nähnyt viisi kuusi lampaanraatoa, milloin taas muutamia eläviä lampaita juoksentelemassa kaukana kotisijoiltaan. Eräs mies oli tavannut parikymmentä vastasurmattua lammasta.

Lopulta sudenraudat saapuivat. Kahden miehen kanssa tein sitten työtä kokonaisen viikon saadakseni ne kelvollisesti asetetuiksi.

Emme säästäneet vaivojamme. Käytin hyväkseni kaikkia keinoja, joiden vähänkin arvelin olevan hyödyksi. Rautojen viritystä seuranneena päivänä ratsastin niitä katsomaan ja löysin pian Lobon jäljet, jotka veivät raudoilta raudoille. Pölystä saatoin lukea kaiken, mitä se oli sinä yönä toimittanut. Se oli juossut tietänsä pimeässä, ja vaikka raudat olivat erittäin huolellisesti piilotetut, se oli ilmeisesti kuitenkin heti huomannut ensimmäiset. Se oli pysäyttänyt laumansa ja kuopinut varovasti ympäristöä, kunnes itse raudat sekä myös vitjat ja kiinnityspölkky olivat paljastuneet. Sitten se oli jättänyt ne näkyviin laukaisematta rautoja, ja tällä tavalla se oli paljastanut noin tusinan rautoja. Pian huomasin, että se oli pysähtynyt ja kääntynyt sivulle heti, kun se vainusi jotain epäiltävää. Tämä toi mieleeni uuden tuuman. Asetin raudat H:n muotoon, so. panin rautoja riviin kummallekin puolen jälkiä ja yhdet raudat itse jäljille H:n poikkiviivaksi. Ennen pitkää sain huomata senkin turhaksi yritykseksi. Lobo tuli juosten pitkin vanhoja jälkiään ja oli tuskin sivulla olevien rautojen välissä, kun se jo huomasi jäljillä olevat ja pysähtyi ajoissa. Sitten se peräytyi hitaasti ja varovasti, kulkien takaperin ja astuen joka kerta entiseen jälkeensä, kunnes oli rautojen ulkopuolella. Mahdotonta on sanoa, mistä se aavisti sivulta uhkaavan vaaran — villien eläinten enkeli kai on ollut sen mukana! Sitten se palasi toiselle puolelle ja kuoputti takajaloillaan kokkareita ja kiviä rautojen päälle, kunnes ne kaikki olivat lauenneet. Tämän se teki monesti muulloinkin, ja vaikka vaihtelin menettelytapaa alinomaa ja olin vielä kahta varovaisempi, se ei kertaakaan mennyt ansaan; sen vainu ei näyttänyt milloinkaan pettävän, ellei muuan onneton sattuma olisi tuottanut sille surmaa. Lobo kuuluu niihin sankareihin, jotka yksinään olisivat voittamattomia, mutta joutuvat turmioon uskotun liittolaisen varomattomuuden takia.

3

Kerran tai kahdesti olin huomannut merkkejä siitä, etteivät kaikki asiat olleet Currumpaw'n susilaumassa aivan oikealla tolallaan. Kerran esimerkiksi näkyi jäljistä, että pienempi susi oli ajoittain juossut johtajan edellä. Tätä en voinut käsittää, kunnes muuan karjanpaimen tiesi kertoa sellaista, mistä asia sai selityksensä. Hän sanoi vastikään nähneensä sudet: Blanca oli juossut edellä. Silloin minulle heti selvisi, että Blanca oli naarassusi, sillä jos koirassusi olisi menetellyt tuolla tavoin, Lobo olisi varmaan surmannut sen heti.

Tästä johtui mieleeni uusi suunnitelma. Tapoin hiehon ja asetin parit raudat huomiota herättävästi sen raadon luo. Sitten leikkasin poikki pään, jota sudet pitivät aivan syötäväksi kelpaamattomana ja johon ne eivät tavallisesti kiinnittäneet mitään huomiota. Sen ympärille asetin kahdet vahvat teräsraudat, jotka olivat tarkoin tehdyt hajuttomiksi. Ne piilotettiin mitä suurimmalla huolella. Ennen kuin olin ryhtynyt tähän toimeen, olin kastanut käteni, kenkäni ja tarvekaluni tuoreeseen vereen ja jälkeenpäin pirskotin sitä maahan niin, että se näyttäisi juosseen päästä. Piilotettuani raudat maahan lakaisin paikan arosuden nahalla ja tein saman eläimen käpälällä joukon jälkiä rautojen kohdalle. Pää oli asetettu niin, että sen ja muutaman korkean ruohomättään välillä oli vain kapea tie, ja tähän panin parit parhaita rautojani, jotka kiinnitin itse päähän.

Susilla on tapana mennä tarkastamaan jokaista raatoa, jonka ne vainuavat, vaikkakaan eivät aikoisi sitä syödä. Toivoin että tämä tapa toisi Currumpaw'n susilauman rautojen ulottuville. En kuvitellutkaan, ettei Lobo huomaisi kätteni jälkiä itse lehmänraadossa ja estäisi kumppaneitaan lähestymästä sitä; toivoni perustuikin päähän, joka näytti hyödyttömänä syrjään heitetyltä.

Seuraavana aamuna kiiruhdin yhden seuralaisen kanssa katsomaan rautoja, ja iloksemme näimmekin heti sudenjälkiä ja lehmänpään sekä rautojen olevan poissa. Tarkastettuani nopeasti jälkiä huomasin, että Lobo oli estänyt muita lähestymästä lihaa, mutta yksi pieni susi oli kumminkin mennyt tutkimaan päätä ja joutunut suoraan rautoihin.

Lähdimme seuraamaan jälkiä ja pari kilometriä kuljettuamme näimme, että tuo onneton susi oli Blanca. Se pakeni kuitenkin laukaten, ja vaikka sitä rasitti yli kaksikymmentä kiloa painava lehmänpää, se jätti helposti jälkeensä seuralaiseni, joka oli jalkaisin. Mutta me saavutimme sen pian kun se tuli kallioiseen rotkoon, sillä lehmän sarvet tarttuivat kiinni ja pysäyttivät sen. Se oli kaunein susi, jonka milloinkaan olen nähnyt. Turkki oli erinomaisessa kunnossa ja melkein valkoinen. Se nousi nyt vastarintaan ja päästi samalla pitkän ulvonnan, joka vieri yli jokilaakson. Kaukaa ylätasangolta tuli vastaus, vanhan Lobon kumea karjunta. Tämä oli Blancan viimeinen tervehdys, sillä nyt olimme tulleet sitä lähelle, ja se tarvitsi kaikki voimansa taisteluun.

Seurasi välttämätön murhenäytelmä, jonka pelkkä ajatteleminen vavahdutti minua kauan jälkeenpäin — silloin innoissani en sen vastenmielisyyttä niin paljon huomannut. Me heitimme suopunkimme suden kaulaan ja vedimme kumpikin tahollemme, kunnes veri purskahti sen suusta, silmät pullistuivat päästä ja jäsenet ensin kangistuivat, sitten taas herpaantuivat. Ilomielin veimme sitten kuolleen suden kotiin; se oli ensimmäinen Currumpaw'n susilaumasta, jonka olimme kyenneet surmaamaan.

Vähän väliä oli murhenäytelmän kestäessä kuulunut Lobon ulvahtelu. Se vaelteli etäisillä vuorillaan ja näytti hakevan Blancaa. Itse asiassa se ei ollut hetkeksikään jättänyt sitä, mutta koska se tiesi, ettei voinut kumppaniaan pelastaa, se oli peräytynyt kauemmaksi nähdessään meidän lähestyvän, sillä siihen juurtunut pyssyn pelko voitti sen muut tunteet. Kaiken päivää kuulimme sen valittavan äänen. Epäilemättä Blanca oli ollut sen puoliso.

Illan tullen se näytti lähestyvän laaksoa, jossa asuntoni oli, sillä sen ulvonta kuului yhä lähempää. Äänessä oli nyt aivan ilmeisesti surua. Se ei ollut enää voimakas, uhkaava ulvonta, vaan pitkä ja vaikeroiva, ikään kuin Lobo olisi todella huutanut: "Blanca! Blanca!" Illan pimetessä minusta tuntui, ettei se saattanut olla kaukana siitä paikasta, missä olimme tappaneet sen kumppanin. Lopulta se näytti löytäneen jäljet, ja kun se tuli tappopaikalle, sen sydäntä vihlova valitus oli kerrassaan liikuttava. Se oli surullisempi kuin milloinkaan olisin saattanut uskoa. Jöröt karjanpaimenetkin huomasivat sen ja sanoivat, etteivät olleet vielä milloinkaan kuulleet suden käyttäytyneen tuolla tavoin. Sen on täytynyt tarkalleen tietää, mitä paikalla oli tapahtunut, sillä kuolleesta naarassudesta oli pirskunut verta ympäristöön.

Sitten se lähti seuraamaan hevosen jälkiä ja tuli niitä myöten karjatalolle; joko se toivoi löytävänsä täältä puolisonsa tai saavansa kostaa. Se saikin uhrikseen vahtikoiramme, jonka se yllätti ulkona ja repi tuhansiksi kappaleiksi aivan talon vieressä. Lobo oli tällä kertaa yksin, sillä seuraavana aamuna en löytänyt kuin yhdet jäljet. Se oli laukkaillut sinne tänne ilman suunnitelmaa, aivan päinvastoin kuin sen tapa muutoin oli. Tätä olin vähän odottanutkin ja siksi olin asettanut tavallista runsaammin rautoja talon ympäristöön. Jäljestäpäin huomasin, että se olikin tarttunut yksiin, mutta niin voimakas se oli, että oli riuhtaissut itsensä irti ja heittänyt raudat syrjään.

Arvelin sen pysyttelevän talon läheisyydessä, kunnes se löytäisi Blancan ruumiin. Sen tähden käytin kaiken tarmoni saadakseni sen tapetuksi niin kauan kun se oli tässä epätoivoisessa mielentilassa ja ennen kuin se ehkä lähtisi koko seudulta. Huomasin minkä erehdyksen olin tehnyt tappaessani Blancan: käyttämällä sitä houkuttimena olisin varmaan saanut sen kumppanin heti seuraavana yönä.

Kokosin kaikki raudat, mitä suinkin sain. Minulla oli nyt sadat kolmetkymmenet teräksiset sudenraudat. Niistä asetin neljät jokaisille laaksoon vieville jäljille. Kutkin raudat kiinnitettiin erityiseen pölkkyyn, ja pölkyt haudattiin erikseen. Kaivaessani näitä pölkkyjä maahan otin nurmen huolellisesti semmoisenaan pois, ja joka maahiukkanen, mikä poistettiin, vietiin loimella kauas. Sitten nurmi pantiin paikoilleen, ja kaikki oli niin luonnollisen näköistä, ettei voinut huomata minkäänlaisia ihmiskäden jälkiä. Kun raudat olivat piilotetut, laahasin Blancan ruumista jokaisen paikan yli sekä vedin sitä hevosella ristiin rastiin ympäristössä. Lopuksi otin yhden sen käpälän ja tein sillä rivin jälkiä kaikkien rautojen kohdalle. Noudatin kaikkia varovaisuuskeinoja mitä tunsin ja palasin myöhään illalla odottamaan tulosta.

Kerran yön kuluessa luulin kuulleeni Lobon äänen, mutta en ollut varma. Seuraavana päivänä ratsastin kierroksen, mutta pimeä yllätti minut ennen kuin ennätin loppuun reittini pohjoisessa jokilaaksossa, eikä minulla ollut mitään kerrottavaa. Illastaessamme muuan paimen sanoi pohjoisen laakson karjan olleen sinä aamuna harvinaisen levotonta. Jospa siellä oli jotain raudoissa, hän lisäsi. Vasta seuraavan päivän iltapuolella ennätin mainittuun paikkaan, ja kun lähestyin sinne asettamiani rautoja, nousi maasta suuri harmaa olento, joka turhaan koetti päästä pakoon. Edessäni oli Lobo, Currumpaw'n kuningas, lujasti rautoihin tarttuneena. Tämä vanha sankari ei ollut lakannut etsimästä rakastettuaan, ja kun se löysi jäljen, jonka tämän ruumis oli tehnyt, se seurasi sitä pitämättä väliä mistään ja joutui siten virittämääni ansaan. Siinä se nyt oli kaikkien neljien rautojen kuristuksessa, aivan avuttomana, ja sen ympärillä olevista jäljistä näkyi, että karja oli kokoontunut pilkkaamaan kaatunutta sortajaansa uskaltamatta kumminkaan tulla sen ulottuville. Kohta kaksi vuorokautta se oli siinä virunut ja oli nyt ponnistuksista aivan uupunut. Kuitenkin se lähestyessäni kohosi pystyyn karvat pörrössä ja korotti äänensä. Viimeisen kerran kaikui nyt laakso sen kumeasta karjunnasta. Se oli samalla avunhuuto ja joukon kokoonkutsumishuuto. Mutta kukaan ei vastannut. Hylättynä tähän äärimmäiseen hätäänsä se kieriskeli maassa ja yritti epätoivoisesti päästä käsiksi minuun. Mutta turhaan! Jokaiset raudat painoivat pölkkyineen toista sataa kiloa. Neljät teräsleuat puristivat säälimättömästi sen kaikkia jalkoja; pölkyt ja vitjat olivat sotkeutuneet yhteen ja tekivät sen aivan voimattomaksi. Turhaan se mahtavilla hampaillaan pureskeli noita julmia ketjuja. Kun yritin koskettaa sitä pyssyn perällä, se puraisi siihen syviä jälkiä, jotka näkyvät vielä tänä päivänäkin. Sen silmät säkenöivät vihreinä vihasta ja raivosta, ja leuat loksahtelivat, kun se turhaan koetti päästä tarttumaan minuun tai vapisevaan hevoseeni. Se oli kuitenkin nälästä, ponnistuksista ja verenvuodosta uupunut ja vaipui pian nääntyneenä maahan.

Jonkinlainen katumuksentunne valtasi minut valmistuessani tekemään sille, mitä se oli tehnyt niin monelle olennolle. — Sinä vanha henkipatto, tuhansien laittomien rosvoretkien sankari, kohta sinusta on jäljellä vain hengetön möhkäle. Sitä ei nyt voi välttää.

Sinkautin suopunkini sen pään yli. Mutta ei vielä! Se ei vielä ollut aivan lopussa, ja ennen kuin notkea silmukka oli pudonnut sen kaulaan, se kohotti kuononsa, katkaisi nuoran yhdellä ainoalla haukkauksella ja pudotti sen jalkoihinsa kahtena palasena.

Tietenkin minulla oli viimeisenä keinona pyssyni, mutta en tahtonut tärvellä sen kuninkaallista turkkia. Sen tähden ratsastin täyttä laukkaa kylään ja palasin kohta mukanani eräs karjanpaimen sekä uusi suopunki. Heitimme sudelle puupalasen, johon se heti iski hampaansa, ja ennen kuin se ehti päästää sitä, suopunkimme lensivät viuhuen halki ilman ja kiristyivät sen kaulaan.

Mutta ennen kuin sen silmien raivoisa säihke ehti sammua, minä huusin: — Seis, emme tapakaan sitä! Viedään se elävänä kotiin! Susi oli nyt niin voimaton, että oli helppo pistää tanakka keppi sen suuhun kulmahampaiden taakse ja sitten sitoa leuat vahvalla nuoralla; nuora kiinnitettiin myös keppiin. Keppi pidätti nuoraa ja nuora keppiä niin, että susi oli aivan vaaraton. Huomattuaan leukansa sidotuiksi se heti luopui kaikesta vastarinnasta eikä päästänyt pienintäkään ääntä, vaan katsoi meihin rauhallisena ja näytti arvelevan: "No niin, vihdoinkin olen vallassanne. Tehkää nyt mitä tahdotte!" Siitä pitäen se ei ollut meitä huomaavinaankaan.

Sidoimme sen jalat lujasti yhteen, mutta se ei kertaakaan murissut eikä ulissut, ei edes kääntänyt päätään. Yhteisvoimin saimme töin tuskin nostetuksi sen hevoseni selkään. Sen hengitys oli tasainen kuin nukkuneen. Silmät olivat jälleen kirkkaat ja selkeät, mutta se ei katsonut meihin. Sen katse oli tähdätty kauas aaltoileviin ylänköihin, sen entiseen valtakuntaan, missä sen kuuluisa lauma nyt oli hajaantuneena. Sinne se katseli, kunnes hevonen laskeutui polkua myöten jokilaaksoon ja kalliot estivät näköalan.

Hiljaa kulkien pääsimme onnellisesti karjatalolle. Lobolle hankittiin kaulahihna ja lujat vitjat, se kiinnitettiin kedolle ja nuorat poistettiin. Silloin vasta pääsin ensi kerran lähemmin tarkastamaan sitä. Sain todeta, miten paikkansa pitämättömiä ihmisten kertomukset tämän kuningassuden ulkomuodosta olivat. Sen kaulassa ei ollut kultarengasta eikä lavoissa ylösalaisin olevaa ristiä; ristin muka piti osoittaa, että se oli liitossa paholaisen kanssa. Sen sijaan sen lonkassa oli leveä arpi, jonka kerrottiin olevan muisto Junolta, Tannereyn parhaalta susikoiralta. Tämä oli saanut haavoitetuksi vastustajaansa samalla hetkellä, kun itse sai surmaniskun.

Panin suden viereen vettä ja lihaa, mutta se ei koskenutkaan niihin. Se makasi rauhallisena vatsallaan ja tuijotti järkähtämättä keltaisilla silmillään jokilaakson päässä näkyviä kaukaisia ylänköjä — omia ylänköjään — eikä liikuttanut lihastakaan, kun sitä koskettelin. Auringon laskiessa se yhä vielä tuijotteli yli preerian. Odotin, että se nyt kutsuisi laumaansa koolle. Mutta se oli kutsunut kerran ollessaan hädässä, eikä kukaan ollut tullut apuun. Nyt se ei tahtonut kutsua enää milloinkaan.

Leijona, joka on menettänyt voimansa, kotka, jolta on vapaus riistetty, ja kyyhkynen, jonka puoliso on kuollut, kuolevat kaikki — niin kerrotaan — sydämen pakahtumiseen. Kenties tämä julma rosvokaan ei voinut murtumatta kestää tätä kaikkea. Ainakin se seuraavana aamuna oli yhä makaamassa entisessä rauhallisessa asennossaan, ruumis haavoittumattomana, mutta elottomana. Vanha kuningassusi oli kuollut.