Читать книгу Villejä eläimiä - Ernest Thompson Seton - Страница 6

kva-a' kva-a'

Niin varis huutaa nähdessään kaukaa kumppanin. Päällikön kaikkein useimmin toistuva komennushuuto on: "Valmiit!"

N:o 9

kvaa' kvaa' kvaa'

Huhtikuussa varikset alkoivat olla kovin touhuissaan. Jokin uusi kiihotin näytti saaneen ne kokonaan valtaansa. Ennen ne olivat aamusta iltaan ruoan haussa, nyt niiltä kului puoli päivää männikössä. Usein näin niiden parittain tai kolmittain ajelevan toisiaan; välistä ne suorittivat lentonäytteitä tehden mikä minkinlaisia temppuja ilmassa. Etenkin niitä näytti huvittavan syöksyminen vinhaa vauhtia hyvin korkealta puussa istuvaa varista kohti: ihan viime hetkellä ne äkkiä kääntyivät ja lensivät uudelleen ylöspäin niin että siivet suhisivat. Toisinaan taas variksen pää kurottautui alaspäin, höyhenet nousivat pystyyn, ja lintu päästi pitkän äänen, esimerkiksi tällaisen:

kr — — — raa'

Mitä tämä kaikki merkitsi? Sen sain hyvin pian tietää. Varikset kosiskelivat ja pariutuivat. Urokset näyttivät naaraille siipiensä voimaa ja antoivat niiden kuulla ääntään. Ja jälkimmäiset olivat varmaan kosijoihinsa hyvin mieltyneitä, sillä huhtikuun puolivälissä kaikki olivat saaneet parinsa ja hajaantuneet eri tahoille kuherrusaikaansa viettämään. Castle Frankin männikkö jäi taas asumattomaksi ja äänettömäksi.

2

Don-joen laaksossa on kumpu nimeltä Sugar Loaf. Se on tuskin puolen kilometrin päässä Castle Frankista, ja sen puut ovat samaa metsikköä kuin tämä. Näiden kahden kummun välisessä notkossa on vanha petäjä, jonka latvassa on hylätty haukanpesä. Tämän pesän tiesi jokainen Toronton koulupoika, mutta kukaan ei ollut milloinkaan huomannut siinä liikettä, ellei oteta lukuun sitä, että minä kerran olin ampunut sen reunalta mustan oravan. Pesä oli ollut siinä monta vuotta vanhana ja ränsistyneenä ja näytti olevan hajoamaisillaan. Mutta mikä kummallisinta, se ei sittenkään hajonnut ja tippunut maahan kuten muut vanhat pesät.

Eräänä toukokuun aamuna olin päivän sarastaessa ulkona. Astuin hiljaa läpi metsikön. Varisseet lehdet olivat märkiä, eikä askeleistani kuulunut risahdustakaan. Satuin kulkemaan vanhan haukanpesän alitse ja huomasin ihmeekseni mustan pyrstön pistävän näkyviin sen laidalta. Iskin kepilläni puun runkoa, ja pesästä lensi varis. Salaisuus oli paljastunut. Olin kauan epäillyt, että tässä männikössä pesi varispari, mutta nyt huomasin, että sen asukkaana oli itse Hopeatäplä puolisoineen. Vanha pesä oli niiden, ja ne olivat viisaasti kylläkin jättäneet tekemättä talossaan kevätsiivouksen ja korjanneet näkyvistä kaikki taloudenpidon merkit. Siinä ne olivat pesineet vuoden toisensa perästä, vaikka niiden kodin alitse oli joka päivä kulkenut poikia ja miehiä pyssyt mukanaan variksien varalta. Sen kerran perästä en enää päässyt yllättämään Hopeatäplää pesässään, vaikka monta kertaa näin sen kaukoputkellani. Sen puolisoa en milloinkaan oppinut tuntemaan.

Eräänä päivänä ollessani tarkkailemassa variksia näin yhden lentävän Don-laakson yli kantaen nokassaan jotain valkoista. Se lensi Rosedalen puron suulle, mutta siirtyi pian vähän ylempänä olevan lähteen luo, pudotti maahan sen, mitä sillä oli nokassaan, ja katseli sitten vähän aikaa tarkasti ympärilleen. Nyt huomasin, että se oli vanha ystäväni Hopeatäplä. Hetken perästä se sieppasi taas tuomansa kappaleen nokkaansa — se oli simpukan kuori —, käveli sitten lähteen ohi ja veti ruohikosta koko kasan näkinkenkiä ja muita valkoisia, kiiltäviä esineitä. Se levitteli ne päivänpaisteeseen, käänteli niitä, nosti yhden kerrallaan nokallaan, pudotti taas, hautoi niitä kuin munia ja tuijotti niihin kuten saituri aarteisiinsa. Tämä oli Hopeatäplän intohimo, sen heikkous. Se ei itsekään tietänyt, miksi iloitsi niistä, samaten kuin koulupoika ei osaa sanoa, miksi hän kerää postimerkkejä. Mutta ilmeisesti sen nautinto oli sangen aito. Puolen tunnin päästä se taas kätki omaisuutensa ruohikkoon, myös vasta tuomansa lisän, ja lensi pois. Menin heti tutkimaan sen kätköä. Siinä oli ehkä hatullinen tavaraa, enimmäkseen valkoisia piikiviä, näkinkenkiä ja muutamia tinapaloja sekä kahvikupin korva, joka varmaankin oli kokoelman merkillisyys. Toista kertaa en niitä nähnyt, sillä Hopeatäplä huomasi heti, että hänen aarteitaan oli liikuteltu, ja vei ne toiseen piilopaikkaan. Sitä en milloinkaan löytänyt.

Sinä aikana kun pidin silmällä Hopeatäplän elämää ja toimia, sillä oli monta pientä seikkailua. Kerran sitä pahoinpiteli varpushaukka, ja kärpässiepot ahdistelivat sitä vähän väliä. Nämä tosin eivät sitä voittaneet, mutta olivat kumminkin sangen kiusallisia härnääjiä, ja se koetti aina päästä niistä eroon niin pian kuin suinkin, aivan samoin kuin täysikasvuinen mies ei viitsi kiistellä vallattomien pojannulikoiden kanssa. Mutta Hopeatäplä oli itsekin usein pahanteossa. Aamuisin se kävi pikkulintujen pesillä syömässä niiden vastamunittuja munia ja suoritti nämä kierroksensa yhtä säännöllisesti kuin lääkäri sairaskäyntinsä. Mutta meidän ei sovi sitä moittia, sillä mehän kohtelemme samoin kanojamme.

Sen älykkyys tuli usein näkyviin. Kerran näin sen lentävän vuorensolaa alaspäin kantaen nokassaan suurta leivänpalaa. Solan puroa oltiin tähän aikaan muuraamassa umpeen lokaviemäriksi, ja muurausta oli jo valmiina noin pari sataa metriä. Kun varis juuri oli muurauksen yläjuoksunpuolen avoveden kohdalla, siltä putosi leivänpala, ja virta vei sen tunneliin. Lintu laskeutui maahan ja tirkisteli turhaan pimeään onkaloon. Mutta sitten sen päähän juolahti onnellinen tuuma: se lensi tunnelin alapäähän ja odotti siellä, kunnes virta toi leivänpalan taas näkyviin. Silloin se koppasi sen nokkaansa ja lensi voitonriemuisena tiehensä.

Hopeatäplä oli hienon maailman varis, ja sillä oli ollut menestystä. Se eli seudussa, jossa ruokaa oli yltä kyllin, joskin siellä oli vaarojakin. Vanhassa korjaamattomassa pesässä se oli puolisoineen joka vuosi kasvattanut poikueen, ja kun varikset kokoontuivat, se oli niiden itsestään selvä johtaja.

Kesäkuun lopulla ne jo kokoontuvat, ja vanhemmat tuovat nyt seurapiiriin tylppäpyrstöiset, pehmeäsiipiset ja falsettiääniset poikasensa, jotka jo ovat miltei täysikasvuisten kokoisia. Männikössä alkaa taas vilkas elämä. Täällä on variksilla samalla linnoituksensa ja koulunsa. Tuuheiden oksien kätkössä nuoret tulokkaat ovat turvassa, ja siellä alkaa niiden opetus. Niille opetetaan kaikki variksenelämän salaisuudet ja menestymisen ehdot — ja tässä elämässä saattaa pieninkin hairahdus olla turmiollinen.

Ensimmäinen viikko kuluu nuorten tutustuessa toisiinsa ja entiseen parveen, sillä kunkin variksen täytyy olla tuttu parven kaikkien muiden varisten kanssa. Vanhemmilla on sillä välin aikaa hiukkasen levähtää rasittavan pesimisajan jälkeen, sillä poikaset kykenevät nyt itse hakemaan ruokansa ja istumaan rivissä oksalla aivan kuin isotkin varikset.

Pian sen jälkeen alkaa sulkasadon aika. Vanhat varikset ovat silloin tavallisesti hyvin ärtyisiä ja hermostuneita. Kumminkin ne juuri nyt alkavat harjoittaa poikasia. Nämä ovat tietenkin alussa hyvin kummissaan kurituksesta ja nalkutuksesta, koska ovat vasta äsken olleet emon lempilapsia. Mutta hyvää se vain niille tekee, niin kuin entinen akka sanoi, kun ankeriaita nylki. Ja Hopeatäplä oli mainio opettaja. Toisinaan se näytti pitävän oppilailleen puhetta. Ei ole helppo tietää, mitä se niille sanoi, mutta päättäen niiden tarkkaavaisuudesta opetus mahtoi olla erittäin viisasta. Joka aamu on kullakin luokalla harjoitus — sillä tietenkin variksenpoikaset jakaantuvat ikänsä ja taitonsa mukaan eri luokkiin. Muu osa päivää kuluu sitten ruoan haussa vanhempien seurassa.

Kun vihdoin tullaan syyskuuhun, variksenpoikaset ovat jo monessa suhteessa toisenlaisia kuin kesällä. Tuhmat ja meluavat pikkuvarikset ovat oppineet tapoja. Niiden silmäterän hento sininen väri — poikasen tuntomerkki — on muuttunut tummanruskeaksi kuten vanhoilla variksilla. Ne osaavat nyt kaikki, mitä niille on opetettu, vieläpä kykenevät pitämään vahtiakin. Ne tuntevat pyssyn ja satimet ja ovat saaneet erikoiskurssin toukkien ja jyvien poimimisessa. Ne tietävät, että maanviljelijän lihava emäntä on koostaan huolimatta paljon vähemmän vaarallinen kuin hänen viisitoistavuotias poikansa, ja ne saattavat erottaa pojan tämän sisaresta. Ne tietävät myös, ettei sateenvarjo ole pyssy, sekä osaavat laskea kuuteen, mikä riittää nuorille variksille, vaikka Hopeatäplä pääseekin lähelle kolmeakymmentä. Ne tuntevat ruudin hajun ja alkavat sukia höyheniään kuten ainakin sivistyneet varikset. Lennosta laskeutuessaan ne aina painavat siipensä kokoon kolmasti ollakseen varmoja siitä, että ne asettuvat sievästi. Ne osaavat puijata ketun jättämään puolet ateriastaan ja tietävät myös, että kun kärpässieppo tai pääskynen ahdistaa, on paras kätkeytyä pensaikkoon; noiden pienten kiusanhenkien kanssa ei käy tappeleminen: eihän lihava omenaeukkokaan saa kiinni pikkupoikia, jotka ovat näpistelleet hänen koristaan. Kaiken tämän osaavat nuoret varikset. Mutta ne eivät vielä ole saaneet oppia munien varastamista, sillä nyt ei ole sopiva aika. Ne eivät vielä tunne simpukoita eivätkä ole maistaneet hevosen silmää tai oraan itua, eikä niillä vielä ole käsitystä siitä, mitä ovat muuttomatkat, parhaat kaikista opettajista. Matkalle lähtöä ne kuitenkin jo maltittomina odottavat, mutta ne saavat olla kärsivällisiä, kunnes vanhat ehtivät valmiiksi.

Syyskuussa tapahtuu täysikasvuisissakin variksissa suuri muutos. Niiden sulkasato on nyt päättynyt. Ne ovat taas täysissä tamineissaan ja ylpeilevät komeasta puvustaan. Terveys on parantunut, ja samalla ärtyisyys on poissa. Vanha Hopeatäpläkin, tuo ankara opettaja, käy vallan leikkisäksi, ja nuoret varikset, jotka aikoja sitten ovat oppineet sitä kunnioittamaan, alkavat nyt todella pitää siitä.

Se on päntännyt niiden päähän kaikki käytössä olevat merkit ja komentosanat, ja nytkös on soma nähdä niitä varhaisena aamuhetkenä!

— Ensimmäinen luokka! — esimerkiksi tähän tapaan vanha päällikkö huutaa varisten kielellä, ja ensimmäinen luokka vastaa äänekkäästi.

— Lentoon! ja heti ovat kaikki ilmassa, päällikkö edellä, muut perässä.

— Ylöspäin! ja samalla hetkellä kaikki ovat kohoamassa korkeammalle.

— Kokoon! ja kaikki sulloutuvat yhteen ryhmään.

— Hajalle! ja ne hajoavat kuin lehdet tuulessa.

— Riviin! ja ne muodostavat heti pitkän rivin, jollaisena ne tavallisesti lentävät.

— Alas! ja kaikki painuvat lähelle maata.

— Ruoan hakuun! ja varisparvi laskeutuu lennosta ja hajaantuu eri tahoille syömään parin vartijan pitäessä vahtia — toisen puussa oikealla, toisen kauempana aidalla vasemmalla puolella. Hetken päästä saattaa Hopeatäplä huutaa: "Pyssymies!" Vartijat toistavat huudon, ja koko parvi lentää minkä siivistä lähtee kauas metsään. Täällä ne muodostavat uuden rivin ja palaavat kotikummulleen.

Vahtina eivät toimi vuorotellen kaikki varikset, vaan eräät erityisen valppaiksi havaitut ovat vakinaisia vahteja. Niiden täytyy pitää vahtia ja hakea ruokansa samalla kertaa. Meistä tuntuu ehkä, ettei tämä ole oikeudenmukaista, mutta varikset ovat varmaan huomanneet, että vahdinpito tällä tavalla käy parhaiten. Ja varisten omaksuma järjestely on paras mahdollinen, sen myöntävät kaikki linnut.

Marraskuussa parvi vihdoin liitelee vanhan ja viisaan Hopeatäplän johdolla etelään päin oppimaan uusia elämäntapoja ja tutustumaan toisenlaisiin ruokiin ja toisiin seutuihin.

3

Varis ei yleensä päiväsaikaan joudu pulaan, mutta yöllä se on avuton. Ja linnuista pöllö on ainoa, jota se pelkää. Kun varis pimeän tultua kuulee pöllön äänen, vaikka kaukaakin, se joutuu ihan suunniltaan kauhusta eikä tohdi pistää päätään siipien suojaan, vaan istuu vavisten ja surkeana aamuun asti. Pakkasella moni varis on tästä syystä palelluttanut toisen tai molemmat silmänsä ja tullut sokeaksi sekä lopulta menettänyt henkensä. Sillä sokeille variksille ei ole turvakoteja.

Mutta aamun valjetessa ne kohta saavat entisen rohkeutensa ja hakevat lähiseudun ristiin rastiin, kunnes löytävät pöllön. Elleivät ne saa sitä tapetuksi, ne ainakin rääkkäävät sen puolikuoliaaksi ja ajavat monen peninkulman päähän.

Kevättalvella 1893 varikset olivat tavallisuuden mukaan tulleet Castle Frankiin. Pari päivää niiden tulon jälkeen olin kävelemässä metsässä ja tapasin lumessa jäniksen jäljet. Jänis oli juossut täyttä laukkaa ja hypellyt puiden välitse, ikään kuin sitä olisi ahdistettu. Mutta takaa-ajajan jälkiä en ihmeekseni nähnyt missään. Seurasin jälkiä ja näin ennen pitkää hangella verta sekä vähän matkan päässä siitä puoliksi syödyn ruskean kaniinin. Aluksi en käsittänyt, mikä oli saattanut sen surmata, mutta tarkasti haettuani löysin vihdoin suuret parivarpaiset jäljet ja sievän ruskean höyhenen. Asia oli nyt selvä — surmaaja oli ollut sarvipöllö. Palatessani puoli tuntia myöhemmin samaa tietä näin tosiaankin itse tuikeasilmäisen pöllön istumassa puussa aivan lähellä raatoa. Murhaaja oleskeli yhä rikospaikalla. Lähestyessäni se päästi omituisen "grrr — oo"-äännähdyksensä ja lähti lentämään matalalla liidellen syrjäistä, synkkää metsää kohden.

Pari päivää sen jälkeen kuulin iltahämärässä varisten pitävän harvinaisen kovaa ääntä. Aamulla varhain menin katsomaan ja löysin hangelta mustia höyheniä. Kuljin niistä vastatuuleen, sinne päin mistä ne tulivat, ja pian löysin variksen veriset jäännökset sekä suuren parivarpaisen jäljen; se ilmaisi, että murhaaja taaskin oli ollut pöllö. Ympärillä oli kamppailun merkkejä, mutta petolintu oli ollut voimakkaampi. Varisparka oli temmattu oksaltaan illalla, jolloin pimeys oli tehnyt sen aseman toivottoman epäedulliseksi.

Tarkastelin jäännöksiä ja sain näkyviini pään — silloin en voinut olla surusta huudahtamatta. Se oli vanhan Hopeatäplän pää! Sen pitkä ja hyödyllinen elämä oli päättynyt. Sen surmaksi oli lopulta koitunut pöllö, jota varomaan se oli opettanut niin monta sataa nuorta varista.

Sugar Loafin vanha pesä on nyt hylättynä. Vieläkin tulee keväisin variksia Castle Frankiin, mutta ilman mainiota johtajaansa ne eivät oikein menesty. Niiden lukumäärä on vähenemässä, ja pian kai niitä ei enää nähdä koko vanhan mäntymetsän tienoilla, missä ne ja niiden esi-isät ennen oppivat ja elivät.

RlSAKORVA, NUORI JÄNIS

Risakorva oli nuori jänis. Nimensä se sai siitä, että sen toinen korva oli aivan repaleinen — muisto sen ensimmäisestä seikkailusta. Risakorva eli emoineen Olifantin rämeikössä, ja siellä minäkin opin sen tuntemaan. Siellä tulin satoja kertoja tehneeksi havaintoja sen elämästä ja vähitellen sain kokoon niin paljon tietoja, että saatan kirjoittaa tämän pikkujäniksen elämäkerran.

Se, joka ei hyvin tunne eläimiä, arvelee luultavasti, että olen kuvannut niitä liian ihmisen kaltaisiksi. Mutta näin ei ajattele se, joka on elänyt niitä kyllin lähellä tutustuakseen niiden tapoihin ja kykyihin. Jäniksillä tosin ei ole kieltä siinä merkityksessä, kuin me käsitämme; mutta ne käyttävät ajatusten vaihtoon ääniä, merkkejä, vainuaan, liikkeitä ja esimerkkejä sekä koskettamista pitkillä viiksikarvoillaan, ja tämä kaikki täyttää saman tarkoituksen kuin kieli. Minä vain liioittelematta käännän ihmisten kielelle, mitä jänikset ovat puhuneet omallaan.

1

Rehevän suoheinän kätkössä oli soma pieni pesä. Siinä Risakorva oli kolme viikkoa sitten nähnyt päivänvalon. Jänöemo oli piilottanut sen ruohoihin ja tapansa mukaan kehottanut sitä monta kertaa makaamaan kyyryllään ja olemaan ääneti, vaikka mitä tapahtuisi. Mutta vaikka jäniksenpoikanen oli noin kahlehdittuna vuoteeseensa, se oli kuitenkin ihan valveillaan ja tähysteli kirkkailla silmillään uteliaana sitä pientä vihreää maailmaa, joka oli suoraan sen yläpuolella. Siellä oli paraikaa sininärhi ja orava, kaksi tunnettua varasta, syyttämässä toisiaan varastamisesta; kerran ne toraillessaan tulivat aivan Risakorvan kotipensaaseen. Keltakerttu tavoitti sinisen perhon miltei sen kuonon vieressä, ja tulipunaisen ja mustan kirjava leppäkerttu käveli rauhallisesti tuntosarviaan liikutellen heinänkortta ylös, toista alas ja sitten seuraavaa suoraan yli pikku pupun naaman, mutta tämä ei kertaakaan liikahtanut eikä räpäyttänyt silmäänsäkään.

Hetken päästä Risakorva kuuli lehtien kahinaa läheisestä pensaikosta. Se oli omituista, yhtäjaksoista ääntä ja tuntui liikkuvan sinne tänne tullen yhä lähemmäksi, mutta siinä ei saattanut erottaa jalkojen kapsetta. Risakorva oli elänyt koko pienen ikänsä tässä rämeikössä, mutta ei ollut vielä milloinkaan kuullut mokomaa ääntä. Tämä kiihotti suuresti sen uteliaisuutta. Emo oli kyllä käskenyt makaamaan kyyryllään, mutta olihan ymmärrettävää, että se oli tarpeen vain vaaran uhatessa, ja tuo outo ääni, johon ei liittynyt jalkojen kapsetta, ei kai saattanut merkitä vaaraa.

Sillä välin hiljainen kahina läheni, kääntyi sitten oikealle ja tuntui etääntyvän. Risakorva rohkaisi mielensä. Eihän hän ollut enää mikään vauva, hänen velvollisuutensa oli mennä tutkimaan, mitä se oli! Palleroinen ruumis kohosi vaappuvien jalkojen varaan, ja pieni pyöreä pää tuli näkyviin pesää verhoavien lehtien alta. Se tirkisteli nyt eteensä, mutta ääntä ei enää kuulunutkaan. Kahina oli vaiennut heti, kun pikku jänis liikahti, eikä mitään näkynyt. Risakorva astui askelen eteenpäin ja tuli aukealle paikalle. Nyt se huomasi aivan edessään suuren mustan käärmeen.

Hirviö syöksähti heti paikalla pikkupupun kimppuun, ja tämä lähti pakenemaan minkä hennoista sääristä lähti huutaa piipittäen emoa apuun. Samassa käärme kuitenkin jo sai sitä korvasta kiinni ja kietoutui renkaaksi sen ympärille. Matelija alkoi hitaasti puristaa uhriaan kuoliaaksi; se aikoi kohta syödä sen yhtenä suupalana. Pikku raukka huusi yhä vieläkin emoaan, mutta pian sen piipitys olisi vaiennut. Mutta silloin tulikin emo laukaten suoraan kuin nuoli läpi metsän. Jänöemo ei nyt ensinkään ollut sellainen pelkuri, joka pakenee varjoansakin; äidinrakkaus oli voittanut arkuuden. Kuullessaan pienokaisensa avunhuudon se hyppäsi suoraan tuon pelottavan matelijan yli potkaisten sitä ohi mennessään terävillä takakynsillään niin, että käärme kiemurteli tuskissaan ja sähisi vihasta.

Poikanen alkoi taas piipittää kovemmin, ja emo laukkasi kerran toisensa perästä käärmeen yli potkien yhä kovemmin ja rohkeammin, kunnes tämä hellitti poikasen korvasta ja yritti purra isoa jänistä sen hypätessä yli. Mutta käärme ei kertaakaan saanut kuin suun täyden karvoja, ja sen selkään alkoi ilmestyä pitkiä punaisia naarmuja, joita Jänöemon voimakkaat potkut jättivät.

Nyt käärmeen asema alkoi näyttää arveluttavalta. Vihdoin sen täytyi ruveta väistämään iskuja, ja siten se menetti lujan otteensa poikasesta. Tämä livahti sukkelaan kierteestä ja piiloutui pensaiden alle hengästyneenä ja kauhean säikähtyneenä. Mutta mitään vammaa se ei ollut saanut, lukuun ottamatta sitä, että käärmeen hampaat olivat pahasti raadelleet sen korvaa.

Jänöemo oli nyt saavuttanut tarkoituksensa. Jänis ei tappele kunnian eikä koston vuoksi. Se laukkasi heti matkoihinsa, ja pikku pupu seurasi jäljestä pitäen osviittanaan emon lumivalkeata hännännypykkää, kunnes molemmat olivat päässeet turvalliseen paikkaan.

2

Olifantin räme on epätasaista, kitukasvuista näreikköä, ja sen keskellä on heterantainen suolampi, jonka lävitse virtaa pieni joki. Muinoin täällä on kasvanut metsää. Vieläkin seistä törröttää rämeikössä muutamia vanhoja puita, ja vielä vanhempia kaatuneita runkoja on siellä täällä varvikossa. Rimmen ympäristö oli pajukkoista sarasuota, jota kissat ja hevoset kiertävät, mutta jota sarvikarja ei pelkää. Kuivemmissa osissa kasvoi orjanruusupensaita ja nuoria puita. Uloinna rämeen ympärillä, lähinnä peltoja, taas versoi rehevää ja pihkaista nuorta mäntyä. Männyn neulasista levisi suloista tuoksua ohikulkijan sieraimiin, mutta sama tuoksu oli kuolettavaa niille nuorille vesoille, jotka alkoivat kilpailla mäntyjen kanssa kasvupaikasta.

Ympärillä oli kaikilla puolilla lakeita peltoja. Niiden yli ei kulkenut mikään muu metsänelävä kuin Springfieldin mahdottoman ilkeä ja tunnoton kettu. Tämä elikin aivan liian lähellä suota.

Risakorva ja Jänöemo olivat rämeikön huomattavimmat asukkaat. Naapureita niillä ei ollut lähitienoilla, ja kaikki niiden sukulaiset olivat kuolleet. Täällä ne elivät kahden, ja täällä Risakorva sai suorittaa oppikurssinsa. Sillä oli hyvä emo, joka kasvatti sitä mahdollisimman huolellisesti. Kaikkein ensimmäiseksi se sai oppia painautumaan maahan ja pysymään hiljaa. Käärmeseikkailu osoitti selvästi, miten viisas tapa tämä oli, eikä Risakorva unohtanut tätä läksyä milloinkaan. Tästä se myös oppi aina tekemään niin kuin käskettiin, ja siksi se helposti oppi kaikki muutkin asiat.

Toiseksi se opetettiin jähmettymään liikkumattomaksi. Tämä oli vain jatkoa edelliseen, ja Risakorva sai oppia taidon heti kun osasi juosta. Kun jänis huomaa vihollisen olevan lähellä, se paikalla pysähtyy ja käy liikkumattomaksi kuin kuvapatsas, se 'kivettyy'. Näin tekee jokainen hyvin opetettu jänis, ja tämä on ilmeisesti viisas tapa. Metsänotukset ovat saman värisiä kuin ympäristönsä ja pistävät silmään vain liikkuessaan. Kun kaksi vihollista sattuu yhteen, niin se niistä, joka ensin huomaa toisen, kivettyy heti ja saattaa toisen huomaamatta joko hyökätä sen kimppuun tai pelastua. Tämän tietää jokainen, joka on oleskellut metsässä. Metsästäjän on opittava tämä taito yhtä hyvin kuin otustenkin. Kaikki sen osaavatkin, mutta ei yksikään niin hyvin kuin Jänöemo. Tämä opetti taidon poikaselleen näyttämällä esimerkkejä. Kun emon valkea hännäntypykkä näkyi hyppien kulkevan eteenpäin halki metsän, Risakorva teki parhaansa pysyäkseen mukana, mutta kun emo pysähtyi ja kivettyi, luonnollinen matkimisen halu sai poikasen tekemään samoin.

Mutta parasta, mitä Risakorva sai oppia, oli kuitenkin orjanruusupensaan salaisuus. Se on jo sangen vanha salaisuus. Pystyäkseni selittämään sen oikein minun on kerrottava tarina siitä, miten orjanruusu rupesi sotimaan eläimiä vastaan.

Ennen muinoin orjanruusupensaissa ei ollut piikkejä. Mutta oravat ja hiiret kiipeilivät poimimaan niistä ruusuja, lehmät riipivät niitä sarvillaan, opossumit taittelivat niitä pitkällä hännällään ja hirvet sotkivat niitä maahan. Silloin orjanruusupensas kasvatti piikit suojellakseen ruusujaan ja julisti ainaisen sodan kaikkia eläimiä vastaan, jotka kiipeilevät puissa tai joilla on pitkät sarvet, sorkat tai häntä. Ainoastaan yhden eläimen kanssa orjanruusu oli sen jälkeen sovinnossa, nimittäin jäniksen; jänis ei osannut kiivetä, sillä ei ollut sarvia eikä sorkkia eikä juuri häntääkään.

Jänis ei todellakaan ollut milloinkaan tehnyt pahaa orjanruusulle. Ruusupensaasta ja jäniksestä tuli sen tähden erittäin hyvät ystävät. Kun vaara uhkasi pupuraukkaa, se pakeni lähimpään ruusupensaaseen, ja tämä oli aina valmis suojelemaan sitä tuhansilla terävillä piikeillään.

Orjanruusupensaan salaisuutena Risakorva siis oppi emoltaan: —

Orjanruusupensas on paras ystäväsi.

Jäniksenpoikasen on opittava tarkkaan tuntemaan asuinseutunsa maanlaatu sekä pensaikkojen väliset sokkelotiet. Tähän Risakorvalta kului paljon aikaa. Mutta lopulta se tunsi seudun niin tarkkaan, että saattoi moneen kertaan kulkea kotirämeikön ristiin rastiin menemättä kuin viisi askelta suojaavien orjanruusupensaiden ulkopuolelle.