Читать книгу Villejä eläimiä - Ernest Thompson Seton - Страница 5

Sisällysluettelo

1

Harva ihminen lienee tuntenut kesyttömän eläimen. En tarkoita satunnaista tapaamista enkä häkissä pitämistä, vaan pitkäaikaista tuttavuutta eläimen ollessa vapaana, sen elintapojen ja vaiheiden tuntemista. Tämä onkin useimmiten vaikeata, sillä eläimet ovat niin samanlaisia, ettei niitä saata erottaa toisistaan. Toinen varis on niin toisen näköinen, ettei kerran sen tavattuaan saata seuraavalla kerralla olla varma, onko se todella sama. Mutta silloin tällöin tapaa eläimen, joka on kumppaneitaan voimakkaampi tai älykkäämpi ja kohoaa niiden johtajaksi. Tällaisesta eläinyksilöstä voi käyttää sanaa nero. Jos se samalla on muita kookkaampi tai jos siinä on jokin merkki, josta ihmiset saattavat sen tuntea, se tulee ennen pitkää seudullaan kuuluisaksi. Villin eläimen elämä saattaa olla paljon kiinnostavampaa ja vaiheikkaampaa kuin monen ihmisen.

Tämmöisiä eläimiä tunnetaan lukuisia. Niihin kuului Courtant, tynkähäntäinen susi, joka kymmenen vuoden ajan piti koko Pariisin kaupunkia kauhun vallassa neljännentoista vuosisadan alkupuolella; samoin Clubfoot, ontuva harmaakarhu, joka eli San Joaquinin laaksossa Kaliforniassa ja saavutti siellä pelottavan maineen. Samaan luokkaan on luettava Lobo, Uuden Meksikon kuningassusi, joka viiden vuoden aikana tappoi lehmän päivässä, sekä Seonee, pantteri, joka parissa vuodessa surmasi lähes kolmesataa ihmistä. Näihin kuuluu myös Hopeatäplä, jonka tarinaa käyn kertomaan.

Hopeatäplä oli vanha ja viisas varis; nimensä se oli saanut metallinhohtoisesta, hopearahaa muistuttavasta täplästä, joka sillä oli oikealla puolella silmän ja nokan välissä. Tästä saatoin erottaa sen muista variksista ja yhdistää ne sen vaiheiden osat, jotka tulivat tietooni.

Varikset ovat, kuten kai jokainen tietää, linnuista älykkäimpiä. "Viisas kuin vanha varis" ei ole syyttä tullut sananparreksi. Varikset tuntevat järjestäytymisen arvon ja ovat kuriin tottuneita kuin sotamiehet — vieläpä tottuneempia kuin nämä, sillä varikset ovat alituiseen palveluksessa, aina sotajalalla ja aina riippuvaisia toisistaan. Niiden päälliköt eivät ole ainoastaan parven vanhimpia ja viisaimpia, vaan myös voimakkaimpia ja urhoollisimpia, sillä niiden täytyy milloin tahansa kyetä mieskohtaisella voimallaan kukistamaan epäjärjestyksiä ja kapinoita. Päälliköillä on apunaan alipäälliköt. Tavallisina sotamiehinä ovat poikaset ja sellaiset varikset, joilla ei ole erityisiä kykyjä.

Hopeatäplä johti suurta varisparvea, joka piti päämajaansa Kanadassa, Castle Frank -nimisellä mäntymetsää kasvavalla mäellä Toronton kaupungin koillispuolella. Tähän parveen kuului pari sataa varista, eikä se, kumma kyllä, kasvanut milloinkaan sen suuremmaksi. Leutoina vuosina se talvehti Niagaran virran tienoilla, mutta kylminä talvina parvi muutti paljon etelämmäksi. Huhtikuun viimeisellä viikolla vanha Hopeatäplä aina kokosi joukkonsa ja toi sen rohkeasti yli kuusikymmentä viisi kilometriä leveän avoveden, joka on Toronton ja Niagaran välillä. Mutta se ei välittänyt suorimmasta tiestä, vaan teki säännöllisesti kaaren länteen pitäen näkyvissään Dundas-vuorien tutut ääriviivat, kunnes itse männikköinen kotikumpu tuli näkyviin. Joka kevät se asettui tähän metsikköön noin kuuden viikon ajaksi. Niiden aikana varikset menivät aamuisin kolmena parvena ruoan hakuun. Yksi parvi lensi kaakkoon päin Ashbridgen lahdelle, toinen pohjoiseen Don-joelle ja kolmas, suurin parvi, luoteeseen erästä vuorensolaa pitkin. Viimeksi mainittua johti Hopeatäplä itse; toisten parvien päällikköjä en milloinkaan tullut tuntemaan.

Tyyninä aamuina varikset lensivät korkealla suoraan kohden päämääräänsä. Mutta tuulisina päivinä parvi pysytteli lähellä maata solan seinien suojassa. Ikkunoistani oli vapaa näköala tähän vuorensolaan, ja niistä katsellessani tulin ensi kerran huomanneeksi tämän varispäällikön. Tämä tapahtui vuonna 1885. Olin vasta tullut paikkakunnalle, mutta eräs seudun entinen asukas tiesi kertoa, että tuo vanha varis oli lennellyt vuorensolaa edestakaisin yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Aloin tarkastella läheltä varisten matkoja ja lopulta opin sangen hyvin tuntemaan Hopeatäplän. Se piti yhä vanhan kulkutiensä, vaikka solaan oli viime aikoina ahdettu taloja ja sen yli tehty siltoja. Maaliskuussa ja huhtikuun alkupuolella sekä loppukesällä ja syksyllä se kulki parvineen tuota tietä joka päivä edestakaisin. Sain nähdä sen liikkeet ja kuulla sen komennushuudot. Monta kertaa näin esimerkkejä varisten erinomaisesta älystä. Huomasin että niillä on oma kielensä ja yhteiskunnallinen järjestys, joka monessa pääkohdassa on ihmeteltävän samanlainen kuin ihmisten, vieläpä eräissä suhteissa täydellisempikin.

Eräänä tuulisena päivänä seisoin korkealla sillalla, joka kulkee solan ylitse. Silloin tuo vanha varis tuli lentäen pitkän ja laajalle hajaantuneen parvensa etunenässä, menossa kotiin päin. Jo kilometrin päästä saatoin erottaa sen tavan takaa toistuvan huudon:

N:o 1

kvaa' kvaa'

eli: "Kaikki hyvin! Eteenpäin vain!" kuten me sanoisimme. Alipäällikkö toisti aina saman huudon joukon jälkipäässä. Parvi lensi sangen matalalla ollakseen suojassa tuulelta. Nyt sen oli hiukan kohottava päästäkseen yli sillan, jolla seisoin. Hopeatäplä huomasi minut, juuri kun olin sitä tarkasti tähystämässä. Siitä se ei oikein pitänyt. Sen vauhti hiljeni, ja samassa kuului huuto: "Olkaa varuillanne!" eli hänen kielellään:

N:o 2

kva-a'

Se kohosi heti paljon korkeammalle, mutta huomattuaan, ettei minulla ollut asetta, se lensi ylitseni noin kymmenen metrin korkeudessa. Sen kumppanit seurasivat jäljestä ja laskeutuivat entiselle tasolle heti päästyään sillan ohi.

Seuraavana päivänä olin samassa paikassa. Varisten lähestyessä kohotin keppini ja tähtäsin niitä sillä. Päällikkö huusi heti paikalla: "Vaara!"

N:o 3

kva'

ja kohosi parikymmentä metriä. Nähdessään ettei keppini ollutkaan pyssy, kumminkin rohkeni lentää ylitseni. Mutta kolmantena päivänä minulla oli pyssy, ja silloin se huusi jo kaukaa minut huomattuaan: "Suuri vaara! Pyssy!"

N:o 4

kva' kva' kva' kva' kvaa'

Alipäällikkö toisti huudon, ja varikset hajaantuivat kohta ja kohosivat korkeammalle, kunnes olivat koko joukon pyssynkantamaa ylempänä. Sitten ne lensivät ylitseni ja laskeutuivat laakson suojaan vasta päästyään niin kauas, että arvelivat olevansa turvassa. Toisella kertaa kun sama parvi oli tulossa alaspäin solaa pitkin, haukka istuutui puuhun aivan lähelle varisten reittiä. Päällikkö huusi: "Haukka! Haukka!"

N:o 5

kva-a' kva-a'

ja hiljensi vauhtia. Samoin tekivät muut tullessaan sen kohdalle, kunnes kaikki olivat tiheänä ryhmänä. Nyt ne eivät enää pelänneet haukkaa, vaan lensivät aivan sen ohi. Mutta vähän matkaa edempänä tuli näkyviin pyssymies. Silloin kaikui taas huuto: "Suuri vaara — pyssy, pyssy! Hajotkaa henkenne tähden!"

N:o 6

kva' kva' kva' kva' kvaa'

ja varikset kiiruhtivat hajaantumaan joka taholle sekä kohoamaan korkealle. Monta muuta niiden komennussanaa opin tuntemaan. Huomasin, että joskus sangen pieni äänen erilaisuus muutti merkityksen aivan toiseksi. Niinpä merkitsi n:o 5 haukkaa eli suurta, vaarallista lintua, kun taas tämä merkitsee: "Kääntykää ympäri!"

N:o 7

kva-a' kva-a' kva' kva' kva' kva'

Se on ilmeisesti yhdistelmä n:o 5:tä, jonka perusajatus on vaara, ja n:o 4:ää, joka taas tarkoittaa peräytymistä. Seuraava merkitsee vain: "Hyvää päivää!"