Читать книгу Pikku prinsessa - Frances Hodgson Burnett - Страница 3

Sisällysluettelo

Pimeänä ja koleana talvipäivänä, jolloin Lontoon kadut verhosi niin sakea ja raskas sumu, että lyhtyjen täytyi olla sytytettyinä ja kauppojen ikkunoiden valaistuina pitkin päivää niin kuin iltaisin, istui pieni tyttö isänsä kanssa ajurinvaunuissa, jotka hitaanlaisesti vierivät suuria katuja.

Tyttö istui jalat nahkasiin käärittyinä nojaten isäänsä, joka tuki häntä käsivarrellaan, ja katseli vaunujen ikkunasta ohikulkijoita suurilla silmillään, joissa oli ihmeellinen, hänen ikäisekseen omituisen miettivä ilme.

Tyttönen oli niin pieni, ettei olisi voinut odottaa näkevänsä tuollaista katsetta hänen silmissään. Kaksitoistavuotiaallakin tuollainen katse olisi ollut harvinainen, ja Saara Crewe oli ainoastaan seitsemän vuoden vanha.

Mutta Saara uneksi ja ajatteli aina merkillisiä asioita; hän tuskin edes muisti sellaista aikaa, jolloin hänen ajatuksensa eivät olisi askarrelleet aikaihmisten parissa ja heidän maailmassaan. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi elänyt kauan, kauan aikaa.

Tällä hetkellä hän istui ja muisteli matkaa, jonka hän äsken oli tehnyt isänsä kapteeni Crewen kanssa Bombaysta.

Hän ajatteli isoa laivaa ja kaikkea, mitä hän oli siellä nähnyt, ja hänestä tuntui kovin merkilliseltä, että hän niin pian Intian polttavassa auringonpaisteessa oleskelunsa jälkeen matkusti keskellä aavaa valtamerta ja ajeli nyt kummallisissa ajoneuvoissa outoja katuja, joilla oli pimeää keskellä päivääkin.

Kaikki tämä oli hänestä niin kummallista, että hän painautui lähemmäksi isäänsä.

— Isä, hän sanoi hiljaa salaperäisellä äänellä, joka kuulosti kuiskaukselta, — isä!

— Mitä nyt, lemmikkini? kysyi kapteeni Crewe sulkien hänet lujemmin syliinsä ja katsellen häntä. — Mitä Saara miettii?

— Tässäkö se paikka on? kuiskasi Saara, — tässäkö se on, isä?

— Niin, pikku Saara, tässä se on. Olemme vihdoinkin perillä.

Vaikka Saara olikin vasta seitsemän vuoden vanha, hän ymmärsi, että isä oli murheellinen sanoessaan niin.

Saaran mielestä oli kulunut monta vuotta siitä, kun isä oli alkanut puhua "paikasta", joksi Saara sitä aina nimitti. Hänen äitinsä oli kuollut hänen syntyessään, joten hän ei ollut koskaan tuntenut eikä osannut kaivata äitiään. Hänen rakas, nuori, kaunis ja rikas isänsä näkyi olevan ainoa läheinen, joka hänellä oli maailmassa. Yhdessä he aina olivat leikkineet ja rakastaneet toisiaan hellästi.

Tyttö tiesi tosin, että hänen isänsä oli rikas, sillä hän oli kuullut ihmisten sanovan niin, kun he eivät luulleet hänen kuuntelevan, ja hän oli kuullut, että hänestäkin aikuisena tulisi rikas. Mutta hän ei oikein ymmärtänyt, mitä merkitsi "olla rikas".

Hän oli aina asunut kauniissa bungalow'ssa ja tottunut näkemään paljon palvelijoita, jotka tervehtivät häntä, sanoivat häntä "missee Sahibiksi" ja noudattivat kaikessa hänen tahtoaan. Hänellä oli ollut leikkikaluja ja nukkeja ja ayah, lastenhoitaja, joka jumaloi häntä. Ja vähitellen hän oli oppinut ymmärtämään, että tämä oli rikkaille ihmisille kuuluvaa. Mutta siinä olikin kaikki, mitä hän rikkaudesta tiesi.

Ainoastaan muuan seikka oli häntä hänen nuorella iällään huolestuttanut. Se oli "paikka", johon hänen kerran piti matkustaa.

Intian ilmanala on lapsille hyvin epäterveellinen, joten oli tapana lähettää heidät niin pian kuin mahdollista sieltä pois — tavallisesti johonkin kouluun Englantiin. Saara oli nähnyt toisten lasten matkustavan ja kuullut heidän vanhempiensa puhuvan kirjeistä, joita olivat saaneet heiltä. Hän oli tiennyt, että hänenkin kerran oli pakko matkustaa, ja jos kohta isän kertomukset matkasta ja uudesta maasta olivatkin usein herättäneet hänessä mielenkiintoa, häntä oli sentään vaivannut ajatus, ettei isä voisi jäädä hänen luokseen.

— Etkö voisi tulla mukaan tuohon paikkaan, isä? hän oli viisivuotiaana kysynyt. — Etkö sinäkin voisi käydä koulua? Kyllä minä auttaisin sinua läksyissä.

— Ei sinun tarvitse jäädä sinne pitkäksi aikaa, isä oli aina vastannut. — Sinä asut siellä hienossa talossa, jossa on koko joukko tyttöjä, saat leikkiä heidän kanssaan, ja minä lähetän sinulle paljon kirjoja. Sitten kasvat suureksi niin pian, että koko aika tuntuu tuskin yhden vuoden pituiselta, ja niin olet yhtäkkiä kylliksi iso ja taitava tulemaan tänne takaisin ja pitämään huolta isästäsi.

Tämä ajatus oli Saarasta mieluisa. Hoitaa isänsä taloutta, ratsastaa hänen kanssaan, olla emäntänä hänen päivälliskutsuissaan, lukea kirjoja ja puhua niistä hänen kanssaan — kaikki tämä olisi tyttösestä mieluisempaa kuin mikään muu maailmassa, ja jos kerran täytyi matkustaa tuohon "paikkaan" Englantiin saavuttaakseen tämän onnen, hän tahtoi rohkein mielin tyytyä siihen.

Toisista tytöistä Saara ei paljonkaan välittänyt. Kunhan hänellä vain oli kylliksi kirjoja, hän ei kaivannut muuta. Hän rakasti kirjoja enemmän kuin mitään muuta ja hänellä oli tapana itsekin keksiä kertomuksia ja satuja kaikenlaisesta kauniista. Joskus hän kertoi niitä isällensä, joka mielellään kuunteli niitä ja piti niistä kuten hänkin.

— No niin, isä, hän sanoi lempeällä äänellä, — koska me nyt kerran olemme täällä, niin meidän täytynee alistua ja olla tyytyväisiä.

Isä nauroi tyttönsä pikkuvanhalle puhetavalle ja suuteli häntä. Hän itse ei ollut suinkaan luonteeltaan alistuvainen, mutta sen hän tietysti salasi. Paljon iloa hänellä oli ollut pienestä, ihmeellisestä Saarastaan, ja varmaan hän tuntisi itsensä hyvinkin yksinäiseksi ja hylätyksi palatessaan Intiaan ja bungalow'honsa, kun hän tietäisi, ettei pieni, valkohameinen olento tulisikaan häntä vastaan.

Hellästi hän siis syleili tytärtään ajoneuvojen vieriessä suurelle pimeälle kadulle, jonka varrella sijaitsi talo, johon he aikoivat.

Talo oli suuri, synkän näköinen tiilirakennus, jonka oveen kiinnitetyssä messinkilevyssä oli mustilla kirjaimilla:

NEITI MINCHININ

valiokoulu nuorille tytöille.

— Nyt olemme perillä, Saara, sanoi kapteeni Crewe koettaen saada äänensä niin tyyneksi ja iloiseksi kuin mahdollista. Sitten hän nosti tytön vaunuista, he kiipesivät portaita ja soittivat kelloa.

Perästäpäin Saara usein ajatteli, että rakennus tavallaan muistutti neiti Minchiniä. Se oli kunnioitusta herättävä ja hyvin sisustettu, mutta siinä oli kaikki rumaa; nojatuolitkin tuntuivat kovilta kuin niissä olisi ollut luita sisässä. Salissa, jonne heidät vietiin, oli ruudullinen matto permannolla, nelikulmaisia tuoleja ja raskas, pyöreänaamainen ja ankaran näköinen marmorinen pöytäkello suuren marmoriuunin reunuksella.

Saara istuutui jäykälle mahonkituolille ja katseli nopeasti ympärilleen.

— En pidä tästä, isä, hän sanoi. — Mutta eivät kai sotilaatkaan erikoisesti pidä sotaan menemisestä, vaikka he ovatkin urhoollisia?

Kapteeni Crewe nauroi. Hän oli nuori ja leikkisä, eikä hän koskaan väsynyt kuuntelemaan Saaran omalaatuisia puheita.

— Voi, Saaraseni! hän sanoi. — Mihin minä joudunkaan, kun ei minulla ole ketään, joka puhuu juhlallisia asioita minulle? Ei kukaan muu ole lähimainkaan niin juhlallinen kuin sinä.

— Mutta minkä vuoksi juhlalliset asiat naurattavat sinua, isä? kysyi

Saara.

— Siksi, että sinä olet niin hullunkurinen puhuessasi niistä, isä vastasi. Ja sitten hän yhtäkkiä sulki tyttösen syliinsä ja suuteli häntä lämpimämmin kuin koskaan ennen. Hän oli lakannut nauramasta, ja hänellä näytti olevan kyynelet silmissä.

Juuri sinä hetkenä neiti Minchin astui huoneeseen. Saaran mielestä hän oli aivan talonsa näköinen: kookas ja ikävä, kopea ja ruma. Hänellä oli isot kylmät kalansilmät ja leveä liehittelevä suu, joka vetäytyi kylmään hymyyn, kun hän huomasi Saaran ja kapteeni Crewen.

Neiti Minchin oli kuullut paljon hyvää nuoresta upseerista naiselta, joka oli suositellut hänen kouluaan kapteeni Crewelle. Muun muassa hän oli kuullut, että kapteeni Crewe oli rikas isä, joka oli valmis maksamaan melkoisia summia tyttärensä puolesta.

— Minusta on erittäin hauskaa saada huolehtia näin kauniista ja lupaavasta lapsukaisesta, kapteeni Crewe, hän sanoi tarttuen Saaran käteen, jota hän hyväillen silitteli. — Lady Meredith on kertonut minulle hänen harvinaisesta älystään. Älykäs lapsi on suuri aarre sellaiselle laitokselle kuin minun kouluni.

Saara seisoi vaiti katse tähdättynä neiti Minchinin kasvoihin. Hän ajatteli jotakin erikoista, kuten tavallisesti.

— Miksi hän sanoo minua kauniiksi lapseksi? hän mietti. — Enhän ole ollenkaan kaunis. Eversti Grangen pieni tyttö Isabel on kaunis. Hänellä on kuopat poskissa, ruusunvärinen iho ja pitkä, kullankeltainen tukka. Minulla on lyhyt musta tukka ja vihreät silmät; hoikka ja laiha olen myös. Olen rumimpia lapsia, mitä koskaan olen nähnyt. Hän siis aloittaa puheensa valheella.

Saara erehtyi kuitenkin, kun hän luuli olevansa ruma lapsi. Hän ei ollut hiukkaakaan Isabel Grangen näköinen, jota pidettiin rykmentin pienenä kaunottarena, mutta hän oli omalla tavallaan suloinen ja viehättävä lapsi. Hänen hienoja älykkäitä kasvojaan kehysti paksu, musta, kihartava tukka, hänen silmänsä olivat tosin vihertävänharmaat, mutta ne olivat suuret ja ihmeelliset pitkine, mustine silmäripsineen. Vaikkei hän itse pitänytkään niiden väristä, monet muut pitivät sitä enemmän.

Kun Saara tutustui vähän paremmin neiti Minchiniin, ei hän enää ihmetellyt, että tämä nainen oli sanonut häntä kauniiksi. Hän huomasi, että neiti Minchin puhui samalla tavoin jokaiselle isälle ja äidille, joka toi lapsensa hänen kouluunsa.

Saara seisoi kuunnellen isänsä vieressä tämän puhellessa neiti

Minchinin kanssa.

Kapteeni Crewe oli tuonut Saaran tähän kouluun, koska lady Meredithin kaksi pientä tyttöä olivat saaneet kasvatuksensa siellä, ja hänellä oli sangen hyvä käsitys lady Meredithin kokemuksista.

Saara saisi etuoikeuksia, joita täysihoitolaiset yleensä eivät saaneet.

Hän saisi kaksi kaunista huonetta aivan itseään varten, hän saisi ponihevosen ja vaunut sekä kamarineidin ayahin sijaan, joka oli hoitanut häntä Intiassa.

— En ole ollenkaan huolissani hänen kasvatuksestaan, sanoi kapteeni iloisesti naurahdellen ja taputellen Saaran kättä, jota hän piti omassaan. — Vaikeampaa on estää häntä oppimasta liian pian ja liian paljon. Hänellä on tapana istua pikku nenä kirjassa kiinni. Hän ei lue kirjoja, neiti Minchin, hän nielaisee ne, ikään kuin hän olisi susi eikä pieni tyttö. Aina hän haluaa uusia kirjoja nielläkseen, hän lukee aikuistenkin kirjoja — suuria paksuja nidoksia, historiaa, luonnontieteitä, runoja ja kaikenlaista muuta. Koettakaa saada hänet irti kirjoista, jos hän lukee liian paljon. Lähettäkää hänet puistoon ratsastamaan ponillaan tai ostamaan uutta nukkea. Hänen pitäisi leikkiä enemmän.

— Mutta isä, huomautti Saara, — jos minä yhtä mittaa käyn ostamassa uusia nukkeja, niitä tulee minulle niin paljon, etten voi pitää niistä kaikista. Nukkien täytyy olla hyviä ystäviä. Emilystä tulee minun hyvä ystäväni.

Kapteeni Crewe katsoi neiti Minchiniin ja Minchin katsoi kapteeniin.

— Kuka Emily on? kysyi neiti Minchin.

— Kerro se hänelle, Saara! kehoitti kapteeni hymyillen.

Saaran vihreänharmaisiin silmiin tuli hyvin juhlallinen ja hellä ilme, kun hän vastasi:

— Se on nukke, jota en ole vielä saanut. Se on nukke, jonka isä ostaa minulle. Me lähdemme yhdessä ulos etsimään sitä. Minä olen antanut sille nimeksi Emily. Siitä tulee minun ystäväni, kun isä on matkustanut pois. Tahdon jutella sen kanssa isästä.

Neiti Minchinin leveä mielistelevä hymy näkyi muuttuvan aivan ihailevaksi.

— Miten merkillinen lapsi! Millainen armas, suloinen pienokainen!

— Niin, virkkoi kapteeni Crewe vetäen Saaraa puoleensa. — Hän on pieni suloinen olento. Pitäkää hyvää huolta hänestä poissaollessani, neiti Minchin!

Saara asui muutamia päiviä isänsä luona hotellissa ja oli hänen seurassaan, kunnes hän matkusti.

He menivät yhdessä kaupungille ja kävivät useissa suurissa kaupoissa, joista he ostivat kaikenlaista tavaraa. Epäilemättä he ostivat paljon enemmän kuin Saara tarvitsi, mutta kapteeni Crewe oli vielä nuori ja kokematon ja tahtoi, että hänen pikku tyttönsä saisi kaikkea mistä hän piti. Siten he saivat kokoon varusteet, jotka olivat aivan liian suurenmoiset seitsenvuotiaalle lapselle.

Siinä oli kalliilla turkiksilla reunustettuja samettipukuja, pitsi- ja koruompeleisia leninkejä, suurilla, pehmoisilla kamelikurjensulilla koristettuja hattuja, kärpännahkaturkkeja ja puuhkia sekä rasioita, joissa oli pieniä hansikkaita, nenäliinoja ja silkkisukkia sellaiset määrät, että nuoret kohteliaat puotineitoset kuiskailivat toisilleen luullen pientä tyttöstä, jolla oli suuret totiset silmät, vähintään ulkomaalaiseksi prinsessaksi tai mahdollisesti intialaisen rajahin tyttäreksi.

Ja vihdoin he löysivät Emilyn käytyään useissa leikkikalukaupoissa ja nähtyään jos jonkinlaista tavaraa.

— En tahdo sen olevan ainoastaan nuken näköinen, selitti Saara. —

Tahdon, että se näyttää kuuntelevan minua puhuessani sille.

Niinpä he tarkastelivat pieniä ja suuria, musta- ja sinisilmäisiä nukkeja, sellaisia, joilla oli ruskeat kiharat, ja toisia, joilla oli pitkät kullankeltaiset palmikot, valmiiksi puettuja ja alastomia nukkeja.

Käveltyään ja katseltuaan kotvan aikaa Saara seisahtui yhtäkkiä pienenlaisen kaupan ikkunan kohdalle, tarttui isänsä käsivarteen ja huudahti:

— Isä! Tuossa on Emily!

Hänen poskilleen kohosi heikko puna, ja hänen vihreänharmaiden silmiensä ilme näytti siltä, kuin hän olisi tavannut vanhan rakkaan ystävän.

— Se odottaa juuri meitä. Tule, mennään sen luokse!

— No hyvänen aika, virkkoi kapteeni Crewe, — minusta tuntuu melkein siltä kuin jonkun pitäisi esittää meidät sille.

— Sinä saat esittää minut, ja minä esitän sitten sinut, tuumi Saara.

— Minä tunsin sen heti kun näin sen; kenties sekin tuntee minut.

Kenties nukke tosiaankin tunsi hänet. Varmaa on, että sen silmien ilme oli hyvin älykäs, kun Saara otti sen syliinsä. Nukke oli iso, mutta ei kuitenkaan niin kookas, että sitä olisi ollut vaikea kantaa. Sillä oli luonnolliset kiharat, kullanhohtavat vaaleanruskeat hiukset, jotka ikään kuin vaippana ympäröivät sitä; sen silmät olivat harmaansiniset ja kirkkaat, silmäripset pitkät ja pehmoiset, oikein todelliset eikä maalatut.

— Tietysti tämä on Emily, isä! sanoi Saara katsoen nukkea silmiin pitäessään sitä polvellaan.

Niinpä Emily ostettiin, vietiin lastenpukimoon, jossa siitä otettiin mitta, tilattiin vaatteita, melkein yhtä paljon ja yhtä hienoja kuin Saaralle itselleen oli hankittu. Senkin piti saada pitsileninkejä, sametti- ja musliinipukuja, hattuja ja pitseillä koristettuja kauniita alusvaatteita, hansikkaita, nenäliinoja ja turkiksia.

— Tahtoisin, että se aina näyttäisi lapselta, jolla on hyvä äiti. Minä olen sen äiti, vaikka aion pitää sitä myös toverina.

Kapteeni Crewe olisi todellakin sanomattomasti nauttinut kaikista näistä ostoksista, ellei surullinen ajatus olisi vaivannut häntä. Kaikki tämähän merkitsi, että hänen piti erota pienestä rakkaasta toveristaan.

Keskellä yötä hän nousi vuoteestaan ja katseli Saaraa, joka nukkui Emily vieressään. Hänen musta tukkansa oli hajallaan tyynyllä, ja siihen sekaantuivat Emilyn kullanhohtavat kiharat. Molemmilla oli pitseillä koristettu yöpuku, ja molemmilla pitkät silmäripset. Emily muistutti niin oikeaa elävää lasta, että kapteeni Crewe oli iloinen sen löytämisestä. Hän huoahti syvään ja kiersi viiksiään poikamainen ilme kasvoillaan.

— Voi pikku Saara, hän sanoi itsekseen, — en luule sinun aavistavankaan, kuinka kovasti isäsi kaipaa sinua.

Seuraavana päivänä hän vei tyttärensä neiti Minchinin luo. Seuraavana aamuna hänen piti matkustaa. Hän ilmoitti neiti Minchinille, että herrat Barrow & Skipworth hoitivat hänen asioitaan Englannissa, joten hän saisi heiltä tarvittaessa neuvoja, ja että he suorittivat Saaran menot. Hän aikoi kirjoittaa Saaralle kahdesti viikossa, ja Saaran piti saada kaikki mitä hän halusi.

— Hän on pieni, ymmärtäväinen lapsi eikä hän koskaan pyydä semmoista, jota hänelle ei huoletta voisi antaa, selitti kapteeni.

Sitten isä meni Saaran pieneen huoneeseen, jossa he heittivät hyvästit.

Saara istui isän polvella, piti pienillä käsillään kiinni hänen takistaan ja katseli kauan ja tarkkaan hänen kasvojaan.

— Opetteletko ulkoa, minkä näköinen olen, Saara pieni? kysyi kapteeni hyväillen hänen hiuksiaan.

— En, vastasi Saara. — Minä osaan sinut jo ulkoa. Sinä olet sydämessäni.

Ja he syleilivät ja suutelivat ikään kuin eivät olisi koskaan tahtoneet erota.

Kun ajopelit vierivät pois, Saara istui huoneessaan leuka käsien varassa ja seurasi vaunuja katseellaan, kunnes ne hävisivät kadunkulmaukseen.

Emily istui vieressä ja katseli myös ajopelejä.

Kun neiti Amelia tuli sisarensa neiti Minchinin lähettämänä katsomaan, mitä lapsi hommaili, hän ei saanut ovea auki.

— Olen lukinnut sen, sanoi outo pehmoinen lapsenääni huoneesta. —

Olisin mielelläni aivan yksin, jos sallitte.

Neiti Amelia oli pieni, paksu, jokseenkin yksinkertainen nainen, joka suuresti kunnioitti sisartaan. Oikeastaan hän oli sisaruksista parempiluontoinen, mutta hän ei koskaan ollut neiti Minchinille tottelematon.

Hän laskeutui portaita melko levottoman näköisenä.

— En ole koskaan nähnyt niin merkillistä, pikkuvanhaa lasta! hän toimitti. — Hän on sulkeutunut huoneeseensa eikä päästä ääntäkään.

— Paljon parempihan se on kuin jos hän kirkuisi ja potkisi niin kuin muutamat tekevät, vastasi neiti Minchin. — Luulin, että hänen kaltaisensa hellitelty lapsi panisi koko talon ylösalaisin. Jos koskaan lapsi on saanut kaiken mitä tahtoo, niin ainakin tämä.

Ylhäällä lukitussa huoneessa istuivat Saara ja Emily lattialla tuijottaen kadunkulmaukseen, johon ajopelit olivat hävinneet kapteeni Crewen heittäessä lentosuukkosia ja viittaillessa jäähyväisiksi aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta ollenkaan lakata.