Читать книгу Pikku prinsessa - Frances Hodgson Burnett - Страница 4

Sisällysluettelo

Kun Saara seuraavana aamuna astui koulusaliin, kaikki katselivat häntä suurin uteliain silmin. Kaikki oppilaat, Lavinia Herbertistä alkaen, joka oli lähes kolmetoistavuotias ja piti itseään täysikasvuisena, Lottie Leghiin saakka, joka äsken oli täyttänyt neljä vuotta ja jota pidettiin koulun vauvana, olivat jo kuulleet hänestä yhtä ja toista. He tiesivät varsin hyvin, että hän oli neiti Minchinin "mallioppilas" ja että häntä pidettiin koko laitoksen suosituksena. Olivatpa muutamat heistä nähneet vilahdukselta hänen ranskalaisen kamarineitonsa Marietten, joka oli saapunut edellisenä iltana. Lavinian oli onnistunut Saaran huoneen ohi kulkiessaan nähdä avoimesta ovesta, kuinka Mariette avasi äsken kaupasta tulleen laatikon.

— Se oli täynnä pitsireunaisia alushameita! hän kuiskasi ystävälleen Jessielle istuessaan kumarruksissa maantietokirjansa ääressä. — Minä näin, kuinka hän levitteli niitä. Kuulin neiti Minchinin sanovan Amelialle, että on naurettavaa antaa lapselle niin kallisarvoisia vaatteita. Minun äitini sanoo, että lasten pitää olla yksinkertaisesti puettuja. Yksi noista alushameista on hänellä nyt yllään; näin sen, kun hän istuutui.

— Hänellä on silkkisukat, kuiskasi Jessie, joka myös istui kumarruksissa maantietonsa ääressä. — Ja niin pienet jalat! En ole koskaan nähnyt niin pieniä jalkoja.

— Äsh! puhisi Lavinia ärtyisästi, — se johtuu siitä, että hänen kenkänsä ovat hyvämalliset. Minun äitini sanoo, että isokin jalka voi näyttää pieneltä, jos kenkä on taitavasti tehty. Mielestäni hän ei ole ollenkaan kaunis. Hänen silmänsä ovat niin merkillisen väriset.

— Hän ei ole kaunis samalla tavalla kuin muut kauniit ihmiset, sanoi Jessie katsoen huoneen toiseen päähän, — mutta ei voi olla katselematta häntä. Hänellä on kauhean pitkät silmäripset, mutta hänen silmänsä ovat melkein vihreät.

Saara istui levollisena paikallaan odottaen, että saisi tietää, mitä hänen piti tehdä. Hänet oli asetettu lähelle neiti Minchinin pöytää. Monet häneen tähdätyt silmät eivät tehneet häntä noloksi. Hänen mielenkiintonsa oli virinnyt, ja hän katseli levollisesti lapsia, jotka tähystelivät häntä. Mitähän he ajattelivat! hän arveli. Ovatkohan oppitunnit heistä hauskoja? Pitävätköhän he neiti Minchinistä? Olikohan kenelläkään heistä isää, joka oli lainkaan hänen isänsä kaltainen? Aamulla hän oli keskustellut kauan Emilyn kanssa isästään.

— Hän on nyt kaukana merellä, Emily, hän oli kertonut. — Meistä pitää tulla oikein hyvät ystävät, että voimme puhella kaikenlaista. Katso minuun, Emily! Sinulla on kauneimmat silmät, mitkä milloinkaan olen nähnyt, mutta toivoisin, että osaisit puhua.

Saaralla oli vilkas mielikuvitus. Emily oli elävä olento, joka kuunteli ja ymmärsi, ja se ajatus tuotti Saaralle paljon lohdutusta.

Kun Mariette oli pukenut Saaran tummansiniseen koulupukuun ja pannut tummansinisen nauhan hänen tukkaansa, Saara meni Emilyn luo, pani sen istumaan omaan tuoliinsa ja antoi sille kirjan käteen.

— Sinä voit lukea tämän sillä aikaa kun minä olen alhaalla, hän sanoi; ja kun hän huomasi, että Mariette uteliaana katseli häntä, hän selitti tälle aivan tosissaan:

— Luulen, että nuket voivat tehdä kaikenlaista, josta ne eivät puhu meille mitään. Kenties Emily osaa todellakin lukea ja puhua ja kävellä, vaikka se tahtoo tehdä niin vain silloin, kun täällä ei ole ketään. Se on hänen salaisuutensa. Voithan ymmärtää, että jos ihmiset tietäisivät nukkien osaavan toimittaa jotakin, he panisivat ne työhön. Kenties ne sen vuoksi ovat luvanneet toisilleen pitää asian salassa. Niin kauan kuin sinä olet huoneessa, Emily istuu paikoillaan, mutta kun sinä olet mennyt, se rupeaa kenties lukemaan tai nousee katsomaan ulos ikkunasta. Jos se silloin kuulisi jonkun meistä tulevan, niin se heti juoksisi takaisin, hyppäisi tuoliinsa ja olisi aivan kuin olisi koko ajan istunut siinä.

— Miten kummallinen hän on! ihmetteli Mariette itsekseen, ja laskeutuessaan portaita hän kertoi Saaran puheita sisäkölle. Hän alkoi jo kiintyä tuohon pieneen merkilliseen tyttöön, joka oli puheissaan älykäs ja käytökseltään moitteeton. Hän oli ollut ennen tekemisissä lasten kanssa, jotka eivät olleet näin kohteliaita. Saara oli oikein hieno pieni olento, ja hänen lempeä, ystävällinen tapansa sanoa: ole niin hyvä, Mariette, tai: kiitos, Mariette, tuntui varsin mieluisalta. Mariette kertoi sisäkölle, että Saara kiitti häntä, niin kuin olisi kiittänyt hienoa naista.

— Tuolla pienokaisella on todellakin prinsessan eleet, hän tuumi. Mariette oli tosiaankin hyvin ihastunut uuteen pieneen emäntäänsä ja tyytyväinen paikkaansa.

Kun Saara oli istunut koulusalissa oppilaiden tarkastamana muutamia minuutteja, neiti Minchin koputti arvokkaasti pöytään.

— Nuoret neidit, hän lausui, — tahdon esittää teille uuden toverinne. Kaikki pienet tytöt nousivat paikoiltaan ja Saara nousi myös. — Toivon, että olette oikein ystävällisiä Saara Crewelle; hän on äsken tullut luoksemme kaukaa, Intiasta saakka. Kun tunti on lopussa, voitte tutustua toisiinne.

Oppilaat kumarsivat juhlallisesti, Saara niiasi; sitten he istuutuivat ja katselivat taas toisiansa.

— Saara, sanoi neiti Minchin opettajatarmaiseen tapaansa, — tule tänne luokseni.

Hän oli ottanut kirjan pöydältä ja selaili sitä. Saara totteli.

— Koska isäsi on ottanut sinulle ranskalaisen kamarineitsyen, aloitti opettajatar, — niin otaksun, että hän toivoo sinun erikoisesti oppivan ranskaa.

Saara tunsi itsensä hieman epävarmaksi.

— Luulen, että isä otti hänet siksi, että — uskoi minun pitävän hänestä, hän sopersi.

— Pelkään, että olet hyvin hemmoteltu lapsi, arveli neiti Minchin happamesti hymyillen, — ja että aina olet kuvitellut tapahtuvan niin taikka näin siitä syystä, että pidät siitä. Minä luulen kuitenkin, että isäsi toivoo sinun oppivan ranskaa.

Jos Saara olisi ollut vanhempi tai jos hän ei olisi pitänyt kohteliaisuutta ihmisiä kohtaan niin tärkeänä, hän olisi helposti voinut antaa selityksen. Mutta kun nyt asian laita oli niin kuin se oli, hän tunsi punastuvansa. Neiti Minchin oli hyvin ankara ja kunnioitusta herättävä henkilö, ja koska hän näytti varmasti otaksuvan, ettei Saara ollenkaan osannut ranskaa, niin Saarasta tuntui melkein epäkohteliaalta oikaista häntä.

Oikeastaan Saara ei muistanut sellaista aikaa olleenkaan, jolloin hän ei olisi osannut ranskaa. Hänen isänsä käytti usein sitä kieltä puhuessaan hänelle jo silloin, kun hän oli aivan pieni. Saaran äiti oli kotoisin Ranskasta, ja kapteeni Crewe piti hänen kielestään; siitä johtui, että Saara aina oli kuullut puhuttavan ranskaa ja oli siihen hyvin perehtynyt.

— Minä — minä en ole koskaan opetellut ranskaa, alkoi Saara ujosti selitellä, — mutta, mutta —

Neiti Minchin ei itse osannut ranskaa, ja hän teki aina parhaansa salatakseen tämän harmillisen tosiasian. Siksi hänen ei nytkään tehnyt mieli pohtia asiaa sen enempää eikä antaa vastatulleen pienen oppilaan viattomilla kysymyksillään ehkä paljastaa hänen taitamattomuuttansa.

— Hyvä on, hän sanoi kylmän kohteliaasti. — Jollet ole opetellut ranskaa, niin sinun täytyy heti aloittaa. Ranskan kielen opettaja, monsieur Dufarge, on muutaman minuutin perästä täällä. Ota tämä kirja ja tutki sitä, kunnes hän tulee.

Saaran poskia poltti. Hän meni takaisin paikalleen ja avasi kirjan. Hän katseli totisena ensimmäistä sivua. Hän tiesi, että olisi rumaa nauraa, eikä hän mitenkään tahtonut käyttäytyä sopimattomasti. Mutta hänestä tuntui hullunkuriselta tutkia sivua, jossa kerrottiin, että "le père" merkitsee "isä" ja "la mère" merkitsee "äiti".

Neiti Minchin katsahti tutkivasti häneen.

— Näyttää melkein siltä kuin olisit pahoillasi. Minusta on todellakin ikävää, ettet pidä ranskan oppimisesta.

— Kyllä minä siitä paljon pidän, vastasi Saara, — mutta —

— Et saa sanoa mutta, kun sinun käsketään tehdä jotakin, keskeytti neiti Minchin. — Lue kirjaasi!

Saara teki niin eikä edes nauranut nähdessään, että "le fils" merkitsee "poika" ja "le frère" "veli".

— Kun monsieur Dufarge tulee, ajatteli Saara, — saan kyllä hänet ymmärtämään.

Kohta monsieur Dufarge saapuikin. Hän oli hyvin hauska ja älykäs ranskalainen, ja Saara, joka näytti hartaasti syventyneen pieneen kirjaseensa, kiinnosti heti häntä.

— Olenko saanut uuden oppilaan, madame? hän kysyi neiti Minchiniltä.

— Toivon, että minulla tulee olemaan iloa hänestä.

— Hänen isänsä tahtoo välttämättä, että hän oppii ranskaa. Mutta pelkään, että hän on lapsellisen ennakkoluuloinen kieleen nähden. Hänellä ei näytä olevan halua oppia sitä, selitti neiti Minchin.

— Sepä ikävää, mademoiselle, sanoi monsieur Dufarge ystävällisesti Saaralle. — Kun rupeamme yhdessä sitä opettelemaan, voin kenties osoittaa, että se on ihana kieli.

Saara nousi seisomaan. Hän oli vähällä joutua epätoivoon. Hän katsoi monsieur Dufargeen viaton, rukoileva ilme vihreänharmaissa silmissään. Hän tiesi, että kaikki selviäisi heti kun hän puhuisi. Ja hän alkoi puhua kauniilla, sujuvalla ranskan kielellä. Madame ei ollut ymmärtänyt häntä. Hän ei ollut koskaan oppinut ranskaa lukemalla kirjoista, mutta hänen isänsä ja muutkin ihmiset olivat puhuneet hänen kanssaan ranskaa, ja hän oli kirjoittanut ja lukenut ranskaa samoin kuin englantiakin. Hänen isänsä piti ranskan kielestä, siksi hänkin piti siitä. Hänen äitinsä, joka kuoli hänen syntyessään, oli Ranskasta kotoisin. Hän tahtoi mielellään oppia, mitä hyvänsä monsieur halusi hänelle opettaa; hän olisi vain tahtonut sanoa madamelle, että hän tunsi ne sanat, jotka olivat tässä kirjassa.

Ja hän ojensi kirjan opettajalle.

Kun Saara alkoi puhua, neiti Minchin oli kiivaasti säpsähtänyt ja tuijotti häneen suutuksissaan silmälasiensa yli, kunnes hän lopetti. Monsieur Dufarge hymyili ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Kun hän kuuli tuon kauniin lapsenäänen puhuvan niin luontevasti ja miellyttävästi hänen omaa äidinkieltään, hän melkein saattoi kuvitella olevansa kotimaassaan, joka Lontoon pimeinä, usvaisina päivinä tuntui olevan äärettömän kaukana. Kun Saara vaikeni, monsieur otti ystävällisesti kirjasen häneltä ja kääntyi neiti Minchinin puoleen.

— Voi, madame, hänelle minä en voi paljonkaan opettaa! Hänen ei ole tarvinnut lukea ranskaa oppiakseen, hän on ranskalainen. Hän ääntää erinomaisesti.

— Se sinun olisi pitänyt sanoa minulle, neiti Minchin torui suutuksissaan kääntyen Saaran puoleen.

— Mi — minä koetin, Saara vastasi. Minä — minä kai aloitin väärin.

Neiti Minchin ymmärsi, että Saara oli koettanut ja ettei ollut hänen syynsä, ettei hänen annettu selittää. Kun hän huomasi, että toiset tytöt olivat kuunnelleet ja että Lavinia ja Jessie nauraa hihittivät kielioppiensa suojassa, hän raivostui.

— Hiljaa, nuoret neidit! hän komensi ankarasti ja koputti pöytään. —

Hiljaa, heti paikalla!

Siitä hetkestä alkaen hän rupesi melkein kantamaan kaunaa uutta mallioppilastaan kohtaan.