Читать книгу Pikku prinsessa - Frances Hodgson Burnett - Страница 5

Sisällysluettelo

Kun Saara ensimmäisenä aamuna istui neiti Minchinin vieressä tuntien koko koulun tarkastelevan itseään, hän oli piankin huomannut pienen, melkein hänen ikäisensä tytön, joka katseli häntä hartaasti vaaleilla, melko typerillä silmillään. Tyttö oli lihava eikä näyttänyt erittäin älykkäältä, mutta hänen suunsa ympärillä oli hyväntahtoinen piirre. Hänen pellavanväriset hiuksensa oli palmikoitu kireälle ja kiinnitetty nauhalla. Palmikon hän oli vetänyt kasvoilleen ja pureskeli sen nauhan päätä samalla kun hän nojaten pulpettiinsa tuijotti äsken tulleeseen toveriin.

Kun monsieur Dufarge alkoi puhua Saaralle, hän oli aivan säikähtyneen näköinen, ja kun Saara nousi paikaltaan ja vastasi ranskaksi katsellen opettajaan suurin rukoilevin silmin, pieni lihava tyttönen vallan ihastui ja punastui hämmästyksestä.

Viikkomääriä hän oli vuodattanut lohduttomia kyyneliä yrittäessään painaa muistiinsa, että "la mère" oikealla kielellä merkitsi "äiti" ja "le père" "isä", ja nyt hän yhtäkkiä kuuli ikäisensä tytön käyttävän ei ainoastaan näitä sanoja, vaan monia muitakin, vieläpä sekoittavan niihin verbejä, ikään kuin ei se olisi hänelle paljoakaan merkinnyt. Tätä hänen oli vaikea tajuta.

Hän tuijotti tuijottamistaan ja pureskeli nauhaansa niin innokkaasti, että neiti Minchinin huomio kiintyi häneen, ja koska opettajatar oli perin kiihdyksissä, hän kävi heti tytön kimppuun.

— Neiti St. John! hän huudahti ankaralla äänellä. — Mitä tarkoitatte tuollaisella käytöksellä? Alas kyynärpäät! Nauha pois suusta, ja istukaa kunnollisesti.

Ermengarde St. John säpsähti uudelleen, ja kun Lavinia ja Jessie nauraa hihittivät, hän punastui yhä enemmän, punastui niin, että kyynelet näyttivät kihoavan hänen typeriin silmäraukkoihinsa. Kun Saara näki hänet, hänen oli tyttöä niin sääli, että hän melkein rupesi tästä pitämään, vieläpä toivomaan, että heistä tulisi ystävykset. Hänen tapanansa oli antautua millaiseen taisteluun tahansa, kun hän huomasi toista pideltävän pahoin tai toisen onnettomana.

"Jos Saara olisi poika", hänen isänsä oli sanonut, "ja olisi elänyt muutamia vuosisatoja sitten, hän olisi lähtenyt kuljeksimaan miekka kädessä pelastaakseen ja puolustaakseen kaikkia ahdistettuja. Aina kun hän näkee ihmisiä kiusattavan, hän haluaa taistella."

Hän rupesi pitämään pienestä lihavasta, hitaasta tytöstä ja katsahti silloin tällöin aamupäivän kuluessa häneen. Hän huomasi, että läksyt olivat tytölle vaikeita ja ettei häntä suinkaan hemmoteltu minään "mallioppilaana". Ranskantunnilla häntä oli miltei sääli. Hänen ääntämisensä saattoi monsieur Dufargenkin vastoin tahtoaan hymyilemään, ja Lavinia ja Jessie sekä muut lahjakkaammat tytöt nauroivat hänelle ja halveksivat häntä. Mutta Saara ei nauranut. Hän ei ollut kuulevinaan, kun toinen äänsi "le bon pain" "le bong pang". Hän oli hienotunteinen, mutta kiivas, ja hän tunsi melkein raivostuvansa, kun kuuli naurunhihityksen ja näki lapsiparan ilmeen.

— Se ei todellakaan ole naurettavaa, hän tuumi itsekseen ja kumartui katsomaan kirjaansa. — Heidän ei pitäisi hihittää.

Kun tunti oli lopussa ja oppilaat kokoontuivat ryhmittäin juttelemaan,

Saara löysi tytön melkein lohdutonna ikkunan komeroon kyyristyneenä.

Hän meni raukan luo ja alkoi jutella.

Ei hän sanonut muuta kuin sellaista, mitä tyttöjen on tapana sanoa toisilleen tehdessään tuttavuutta, mutta Saarassa oli jotain hyvää ja ystävällistä, ja sen ihmiset aina huomasivat.

— Mikä sinun nimesi on? hän kysyi. Ymmärtääkseen Ermengarde St. Johnin hämmästyksen täytyy muistaa, että uusi oppilas on aina alussa jotakin epämääräistä; ja tästä uudesta oppilaasta oli koko koulu puhunut edellisenä iltana, kunnes kaikki nukkuivat täydellisesti uupuneina innostuksesta ja vastakkaisista kertomuksista. Uusi oppilas, jolla oli ponihevonen ja vaunut ja kamarineiti ja joka osasi kertoa Intiasta, ei ollut suinkaan tavallinen tuttavuus.

— Nimeni on Ermengarde St. John, vastasi tyttö.

— Ja minä olen Saara Crewe. Sinulla on hyvin kaunis nimi. Se on aivan kuin satu.

— Pidätkö sinä siitä? Ermengarde kuiskasi. Minä — minä pidän sinun nimestäsi.

Ermengarden suurin huoli elämässä oli, että hänellä oli lahjakas isä. Joskus hän piti sitä hirveänä onnettomuutena. Isä, joka tietää kaikki, joka puhuu seitsemää, kahdeksaa kieltä ja jolla on tuhansittain kirjoja, jotka hän nähtävästi on oppinut ulkoa, odottaa tavallisesti, että hänen lapsensa tietää ainakin mitä koulukirjoissa on; eikä ole mahdotonta, että hän vaatii tämän tuntemaan muutamia historiallisia tapahtumia ja osaamaan ranskan kirjoitusharjoituksen.

Ermengarde oli herra St. Johnille kova koettelemus. Hän ei voinut ymmärtää, että hänen lapsensa saattoi olla niin ilmeisen typerä, ettei hänen etevyyttään voinut koskaan eikä missään huomata. "Voi taivas", hän sanoi usein katsoessaan lapseensa, "luulenpa, että hän on yhtä typerä kuin Elisabeth täti".

Jos täti Elisabeth oli ollut hidasoppinen ja helposti kokonaan unohtanut kaiken, mitä oli saanut päähänsä, silloin Ermengarde oli samanlainen. Hän oli koulun todellinen visapää, sitä ei voinut kieltää.

— Hänet on pakotettava oppimaan, sanoi hänen isänsä neiti Minchinille.

Seurauksena tästä oli, että Ermengarde sai suuren osan elämästään hävetä tai vuodattaa kyyneliä. Jos hän oppi jotakin, hän unohti sen samalla, tai jos hän muisti mitä oli oppinut, ei hän ymmärtänyt sitä. Sen vuoksi oli luonnollista, että hän tutustuttuaan Saaraan ihmetellen tuijotti häneen.

— Sinähän osaat puhua ranskaa! hän sanoi kunnioittavasti.

Saara istuutui penkille ikkunakomeroon, joka oli iso ja syvä, veti jalat allensa ja kietoi kädet polvien ympäri.

— Osaan puhua sitä siksi, että olen aina kuullut sitä puhuttavan, hän vastasi. — Sinäkin osaisit puhua sitä, jos olisit aina sitä kuullut.

— Ei! Ei! En minä osaisi! väitti Ermengarde. — Minä en koskaan osaisi puhua ranskaa.

— Miksi et? kysyi Saara uteliaasti. Ermengarde pudisti päätään, niin että palmikko heilui edestakaisin.

— Kuulithan äsken, hän vastasi. — Semmoista on aina. Minä en osaa ääntää sanoja. Ne ovat niin konstikkaita!

Hän vaikeni hetkiseksi ja lisäsi sitten hieman pelokkaasti:

— Sinulla on varmaankin hyvä pää?

Saara katseli ikkunasta likaista toria, jossa varpuset hyppelivät viserrellen rautakiskoilla ja nokisilla puiden oksilla. Hän mietti hetkisen. Hän oli usein kuullut sanottavan, että hänellä oli hyvä pää, ja hän ihmetteli, oliko asia tosiaankin niin — ja mistä se sitten johtui.

— En tiedä, hän vastasi. — En osaa sanoa sitä.

Kun hän sitten huomasi surullisen ilmeen pyöreässä typerässä naamassa, hän naurahti kevyesti ja vaihtoi puheen aihetta.

— Tahtoisitko nähdä Emilyn? hän kysyi.

— Kuka Emily on? tiedusteli Ermengarde aivan niin kuin neiti Minchin.

— Tule huoneeseeni katsomaan, sanoi Saara ojentaen hänelle kätensä.

He hyppäsivät alas penkiltä ja kiipesivät portaita toiseen kerrokseen.

— Onko totta, kuiskasi Ermengarde heidän kulkiessaan eteisen läpi, — onko totta, että sinulla on aivan oma leikkihuone?

— On kyllä, vastasi Saara. — Isä pyysi neiti Minchiniä antamaan minulle sen siksi että — niin, siksi, että leikkiessäni keksin aina kaikenlaisia tarinoita, joita kerron itsekseni, enkä tahdo, että kukaan kuulee minua. Jos tietäisin, että joku kuuntelee, kaikki olisi pilalla.

He olivat nyt tulleet käytävään, josta mentiin Saaran huoneeseen, ja

Ermengarde seisahtui äkkiä henkeään pidätellen ja tuijottaen.

— Keksitkö sinä tarinoita? hän kysyi huohottaen. — Osaatko sinä tehdä niitä yhtä hyvin kuin puhua ranskaa? Osaatko?

Saara katsoi häneen hämmästyneenä.

— Kyllä! Niitähän voi kuka tahansa tehdä. Etkö ole koskaan koettanut?

Hän tarttui varoittaen Ermengarden käteen.

— Mennään hyvin varovasti ovelle, hän kuiskasi, — ja sitten minä avaan sen hyvin äkkiä, niin voimme kenties yllättää sen.

Saara naurahti, mutta hänen silmissään oli salaisen toivon vilahdus, joka viehätti Ermengardea, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä se merkitsi ja kenet Saara tahtoi yllättää ja minkä vuoksi. Tarkoittipa hän mitä hyvänsä, se oli Ermengardesta varmasti jotakin ylen ihastuttavaa. Sen vuoksi hän seurasi Saaraa innosta vavisten varpaillaan läpi käytävän.

He eivät aiheuttaneet pienintäkään melua ennen kuin saapuivat ovelle.

Silloin Saara tarttui äkisti kahvaan ja avasi oven selko selälleen.

Siinä oli huone sievänä ja hienona, uunissa paloi kodikas valkea ja sen

edessä tuolilla istui merkillinen nukke, joka näytti lukevan kirjaa.

— Voi, se ennätti takaisin paikalleen, ennen kuin saimme nähdä sen! huudahti Saara. — Niin ne aina tekevät. Ne ovat nopeita kuin salama.

Ermengarde katsoi hänestä nukkeen ja takaisin.

— Voiko se — kävellä? hän kysyi henkeä pidättäen.

— Kyllä! Saara vastasi. — Ainakin luulen, että se osaa. Sen vuoksi tuntuu siltä kuin se olisi totta. Etkö sinä koskaan kuvittele mitään?

— En, vastasi Ermengarde. — En koskaan. — Minä — kerrohan, minkälaista se on.

Merkillinen uusi toveri sai hänet aivan hämilleen, ja hän vain tuijotti Saaraan sen sijaan, että olisi katsellut Emilyä, vaikka Emily oli ihanin nukke, minkä hän koskaan oli nähnyt.

— Istuudutaan, sanoi Saara, — niin minä kerron sinulle. Se on niin helppoa, että kun sinä kerran aloitat, et voi lopettaa. Sinä vain jatkat ja jatkat ja teet sitä aina. Ja se on kaunista. Emily, sinun täytyy kuunnella. Tämä on Ermengarde St. John. Ermengarde, tämä on Emily. Tahtoisitko pitää sitä?

— Voi saanko minä? ihmetteli Ermengarde. — Saanko tosiaankin? Kuinka kaunis se on!

Ja Emily pantiin hänen syliinsä.

Ei ikinä elämässään Ermengarde olisi voinut uneksiakaan sellaisesta hetkestä, jonka hän vietti uuden, merkillisen toverinsa seurassa, kunnes kello soi aterialle ja heidän täytyi mennä.

Saara istui matolla uunin edessä ja kertoi hänelle kummallisia asioita. Hän istui kyyryssä vihreänharmaat silmät loistaen, posket hohtaen. Hän kertoi matkasta ja Intiasta. Eniten viehätti Ermengardea kuitenkin hänen ihmeellinen ajatuksensa nukeista, hänen luulonsa, että ne osasivat kävellä ja tehdä mitä tahtoivat, kun ei ihmisiä ollut huoneessa, mutta että niiden täytyi salaman nopeasti joutua paikoilleen niin pian kun joku tuli huoneeseen.

— Me emme voisi tehdä niin, sanoi Saara totisena. — Siinä on aivan kuin jotakin taikaa.

Kun hän kertoi Emilyn etsimisestä, Ermengarde huomasi hänen kasvojensa ilmeen äkkiä muuttuvan. Hänen kasvonsa synkistyivät, ja silmien loiste näytti himmenevän. Hän hengitti niin syvään, että kuului kummallinen ääni, ja puristi huulensa yhteen aivan kuin olisi päättänyt joko tehdä tai olla tekemättä jotakin. Ermengardesta tuntui, että jos hän olisi ollut samanlainen kuin muut tytöt, hän olisi yhtäkkiä purskahtanut itkuun ja nyyhkytyksiin. Mutta Saara ei tehnyt niin.

— Koskeeko sinuun? Ermengarde uskalsi vihdoin kysyä.

— Koskee, vastasi Saara hetken kuluttua, — mutta ei ruumiiseen.

Sitten hän lisäsi hiljaa, koettaen tehdä äänensä aivan levolliseksi:

Pidätkö sinä isästäsi enemmän kuin mistään muusta maailmassa?

Ermengarde istui suu auki. Hän tiesi, ettei ollut ollenkaan soveliasta hyvin kasvatetun tytön sanoa hienossa täysihoitolassa, ettei hän koskaan ollut ajatellutkaan voivansa rakastaa isäänsä ja että hän saattaisi tehdä mitä tahansa, jottei tarvitsisi olla kymmentä minuuttia kahdenkesken hänen kanssaan.

— Minä — minä näen häntä niin harvoin, hän änkytti. — Hän istuu aina kirjastossa lukemassa.

— Minä pidän isästäni kymmenen kertaa enemmän kuin kaikesta muusta maailmassa, sanoi Saara. — Hän on matkustanut pois luotani, ja siksi minuun koskee.

Hän nojasi päätään koukistettuihin polviinsa ja istui muutaman minuutin aivan hiljaa.

— Nyt hän alkaa itkeä ääneen, arveli Ermengarde säikähtyneenä.

Saara ei kuitenkaan tehnyt niin. Lyhyet mustat kiharat kiemurtelivat hänen korvillaan, ja hän istui aivan hiljaa. Sitten hän puhui nostamatta päätään.

— Lupasin hänelle, että kestäisin, hän aloitti. — Ja minun täytyy. Täytyy kestää vaikeuksia. Ajattele vain, mitä sotilaat saavat kestää. Isä on sotilas. Jos syttyisi sota, niin hänen täytyisi kestää marssimista, janoa, kenties vaikeita haavojakin. Eikä hän koskaan valittaisi, ei sanallakaan.

Ermengarde ei voinut muuta kuin tuijottaa toveriinsa, mutta tunsi alkavansa ihailla häntä. Saara oli niin merkillinen ja niin erilainen kuin kaikki muut tytöt.

Nyt hän kohotti päätään ja pudisteli hymyillen mustia hiuksiaan.

— Jos minä vain juttelen ja juttelen ja kerron sinulle sellaista, jota kuvittelen tapahtuvan, niin minun on helpompi kestää. Unohtaa ei voi, mutta voi paremmin kestää.

Ermengarde ei tiennyt, miksi hänelle nousi ikään kuin tulppa kurkkuun ja silmät tuntuivat täyttyvän kyynelillä.

— Lavinia ja Jessie ovat ystäviä, hän sanoi äkisti. — Toivoisin, että meistäkin tulisi. Tahtoisitko minut parhaaksi ystäväksesi? Sinä olet hyväpäinen, ja minä olen tyhmin tyttö koko koulussa, mutta — voi, minä pidän niin paljon sinusta!

— Siitä olen iloinen, sanoi Saara. — Voi olla kiitollinen, kun on jollekin rakas. Niin, ollaan ystäviä! Ja minä sanon sinulle erään asian — hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä — minä voin auttaa sinua, jos ranskan läksyt ovat sinusta vaikeita.