Читать книгу Pikku prinsessa - Frances Hodgson Burnett - Страница 6

Sisällysluettelo

Jos Saara olisi ollut toisenlainen lapsi, eivät ne kolme neljä vuotta, jotka hän oli neiti Minchinin oppilaana, olisi olleet hänelle lainkaan hyväksi. Häntä kohdeltiin pikemminkin ylhäisenä vieraana kuin pikku tyttönä. Jos hän olisi ollut itserakas, vallanhimoinen tyttö, hänestä olisi voinut tulla hyvinkin epämiellyttävä, kun häntä niin suosituin ja imarreltiin, ja jos hän olisi ollut laiska, ei hän olisi oppinut mitään.

Oikeastaan neiti Minchin ei pitänyt hänestä, mutta hän oli liian harkitseva sanoakseen tai tehdäkseen mitään, mikä saattaisi niin mieluisan oppilaan toivomaan pois hänen koulustaan. Hän tiesi vallan hyvin, että jos Saara kirjoittaisi isälleen, ettei hänen ollut hyvä olla tai että hän tunsi itsensä onnettomaksi, kapteeni Crewe ottaisi hänet pois koulusta. Neiti Minchin oli varma siitä, että jos lasta aina kiitettäisiin eikä häneltä kiellettäisi mitään, hän varmasti pitäisi paikasta.

Seurauksena tästä oli, että Saaraa aina kehuttiin: hän luki nopeasti läksynsä, hän käyttäytyi hyvin, hän oli herttainen tovereilleen, ja hän oli antelias, jos hän avasi täyden kukkaronsa antaakseen kuusi pennyä kerjäläiselle. Vähäisintäkin asiaa, minkä hän teki, pidettiin hyveenä, ja jollei hän olisi ollut sekä hyväsydäminen että hyväpäinen, hänestä olisi tullut kovin itserakas. Mutta Saaran äly ilmaisi hänelle monta totuutta hänestä itsestään ja olosuhteista, joissa hän eli, ja joskus hän puhui tästä Ermengardelle.

— Johtuu vain sattumasta, että ihmisille tapahtuu kaikenlaista, hänen oli tapana sanoa. — Minulle on tapahtunut monenlaista hauskaa. Niinpä minä satun pitämään sekä läksyjen että muiden kirjojen lukemisesta, ja minun on helppo muistaa, mitä olen lukenut. Olen sattunut saamaan isän, joka on hyvä ja lahjakas ja joka voi antaa minulle kaikkea, mistä pidän. Kenties en ole ollenkaan hyväluonteinen, mutta kun on kaikki mitä haluaa ja kaikki ovat ystävällisiä — kuinka silloin voisi olla muuta kuin hyvällä tuulella? En tiedä, — hän sanoi varsin totisena, — voinko koskaan saada tietää, olenko todellakin kiltti vai hirveä tyttö. Kenties olen kamala lapsi, mutta sitä en saa koskaan tietää, koska minulla ei ole milloinkaan vastoinkäymisiä.

— Lavinialla ei ole mitään vastoinkäymisiä, ja hän on totisesti hirveä, huomautti Ermengarde juhlallisesti.

Saara hieroi miettivästi nenännypykkäänsä punniten asiaa.

— Niin, hän tuumi vihdoin, — kenties, kenties se johtuu siitä, että

Lavinia juuri kasvaa.

Tämä juolahti hänen mieleensä, koska hän oli kuullut neiti Amelian sanovan, että Lavinian terveys ja mielenlaatu luultavasti kärsivät hänen nopeasta kasvustaan.

Lavinia oli todellakin häijy. Hän kadehti kovasti Saaraa. Hän oli tuntenut olevansa johtavassa asemassa koulussa, kunnes uusi oppilas ilmestyi. Tämän aseman hän oli saavuttanut siksi, että hänellä oli erinomainen kyky olla äärettömän epämiellyttävä, elleivät toiset noudattaneet hänen mieltään. Pieniä lapsia hän hallitsi, ja niille, jotka olivat kylliksi isoja ollakseen hänen tovereitaan, hän kerskaili. Hän oli sangen kaunis ja oli ollut hienoimmin puettu täysihoitolaisten kulkiessa kaksittain rivissä, kunnes Saara ilmestyi samettikappoineen, kärpännahkapuuhkineen ja heiluvine kamelikurjensulkineen ja neiti Minchin asetti hänet ensimmäiseen riviin. Alussa jo tämäkin tuntui katkeralta, mutta vähitellen kävi selväksi, että Saara saavutti johtavan aseman myös sen vuoksi, ettei hän käyttäytynyt epämiellyttävästi, vaan päinvastoin.

— Saara Crewessä on jotakin erinomaista, oli Jessie suoraan sanonut ärsyttäen "parasta ystäväänsä". — Hän ei ole koskaan vähääkään ylpeä, ja sinä tiedät kyllä, Lavinia, että hänellä olisi hyvinkin syytä ylpeillä. Luulen, etten minä voisi olla hiukan ylpeilemättä, jos minulla olisi niin paljon kauniita tavaroita ja minuun kiinnitettäisiin niin paljon huomiota. Tympäisee oikein nähdä, kuinka neiti Minchin näyttelee häntä tyttöjen sukulaisten täällä käydessä.

— Saara kulta, sinun täytyy tulla saliin kertomaan rouva Musgravelle Intiasta, matki Lavinia neiti Minchiniä. — Saara kullan täytyy puhua ranskaa lady Pitkinille. Hän ääntää niin mainiosti. Hänhän ei olekaan oppinut puhumaan ranskaa koulussa. Eikä ole ollenkaan ihmeellistä, että hän osaa sitä. Itse hän sanoo, ettei hän koskaan ole lukenut sitä. Hän on oppinut ranskaa, koska hänen isänsä aina puhuu sitä. Ja hänen isänsä — niin, ei ole erittäin ylhäistä olla upseerina Intiassa.

— Niin kyllä, sanoi Jessie hiljaa, — mutta hän on tappanut tiikereitä! Senkin hän tappoi, jonka nahka on Saaran huoneessa. Siksi Saara pitää siitä niin paljon. Hän makaa sen päällä ja hyväilee sen päätä ja juttelee sille niin kuin kissalle.

— Hän tekee aina jotakin typerää, puhisi Lavinia. — Äiti sanoo, että hänen tapansa kuvitella kaikenlaista on paha. Se kiihoittaa häntä.

Oli totta, ettei Saara koskaan ylpeillyt. Hän oli pieni ystävällinen olento, joka jakoi lahjojaan avokäsin. Pienille, jotka olivat tottuneet siihen, että isot, kymmen- ja kaksitoistavuotiset neitoset halveksivat heitä ja komensivat pois tieltä, ei Saara, jota kaikki eniten kadehtivat, koskaan antanut aihetta itkuun. Saarassa oli jotakin äidillistä, ja kun joku kaatui ja satutti polvensa, hän juoksi heti apuun löytäen tavallisesti makeisen tai jotakin muuta lapselle lohdutukseksi. Ei hän koskaan tuuppinut pienempiään eikä puhunut heidän iästään halveksien.

— Kun on nelivuotias, niin on nelivuotias, hän sanoi ankarasti Lavinialle kerran, kun tämä — se on tunnustettava — oli lyönyt Lottieta ja sanonut häntä penikaksi, — mutta seuraavana vuonna hän täyttää viisi vuotta, ja sitten kuusi. Eikä ole kuin kuusitoista vuotta siihen, kun hän täyttää kaksikymmentä, hän lisäsi avaten suuret, vakuuttavat silmänsä.

— Kas vain! sanoi Lavinia. — Kylläpä osaamme laskea!

Eihän todellakaan voinut kieltää, että neljä ja kuusitoista on yhteensä kaksikymmentä, ja kahdenkymmenen vuoden ikä oli jotakin, josta rohkeimmatkaan eivät uskaltaneet uneksia.

Nuoremmat lapset ihailivat siis Saaraa. Tiedettiin, että hän useammin kuin yhden kerran oli järjestänyt teekutsut omassa huoneessaan näille halveksituille pienille. He olivat saaneet leikkiä Emilyllä, ja Emilyn omat teekupit oli otettu käytäntöön, nuo sinikukkaiset kupit, joihin sopi aika paljon makeaa, mietoa teetä. Ei kukaan ollut ennen nähnyt niin täydellistä nukkien astiastoa. Tästä lähtien piti koko aakkosluokka Saaraa jumalattarenaan.

Lottie Legh jumaloi häntä niin, että jollei Saaralla olisi ollut äidillinen luonne, hän olisi väsynyt. Lottien oli hänen nuori, elämäniloinen isänsä lähettänyt kouluun, kun ei tiennyt, minne hänet muuten sijoittaa. Hänen nuori äitinsä oli kuollut, ja kun lasta oli kohdeltu niin kuin lemmikkinukkea tai lelliteltyä sylikoiraa tai lempiapinaa syntymästään saakka, hän oli pilalle hemmoteltu tyttö. Kun hän tahtoi tai ei tahtonut jotakin, hän itki ja parkui. Ja kun hän aina halusi sellaista, jota ei voinut saada, eikä tahtonut semmoista, joka olisi ollut hänelle hyödyllisintä, hänen kimakat, kovat valitushuutonsa kuuluivat alinomaa talon toisesta päästä toiseen.

Hänen voimakkain aseensa oli sääli; jollain salaperäisellä tavalla hän oli päässyt selville siitä, että hyvin pieni tyttö, joka oli kadottanut äitinsä, oli henkilö, jota oli säälittävä ja johon oli erikoisesti kiinnitettävä huomiota. Luultavasti hän oli kuullut aikuisten ihmisten puhuvan hänestä äidin kuoltua. Ja hänelle tuli tavaksi käyttää hyväkseen tätä tietoa.

Ensimmäisen kerran Saara ryhtyi auttamaan häntä eräänä aamuna, jolloin hän kulkiessaan muutaman huoneen ohi kuuli, kuinka sekä neiti Minchin että neiti Amelia koettivat saada vaikenemaan jotakin lasta, joka parkui vihoissaan ja nähtävästi kieltäytyi tottelemasta. Hän kieltäytyi niin kiukkuisesti, että neiti Minchinin oli pakko huutaa — ankarasti ja ylpeästi — saadakseen äänensä kuluviin.

— Mitä hän parkuu? neiti Minchin melkein ulvoi.

— Voi, voi, voi! Saara kuuli. — Minulla ei ole ä-äitiä!

— Vitsaa sinun pitäisi saada, selitti neiti Minchin, — ja vitsaa sinä saatkin, ilkeä lapsi.

Lottie parkui kovemmin kuin koskaan, ja neiti Amelia rupesi itkemään. Neiti Minchin korotti ääntään niin, että se jyrisi kuin ukkonen, syöksyi äkkiä tuoliltaan ja purjehti hillittömän vihan vallassa ulos huoneesta jättäen asian selvittelyn neiti Amelialle.

Saara oli seisahtunut eteiseen kahden vaiheilla, mennäkö huoneeseen, koska hän äsken oli kaikessa ystävyydessä tutustunut Lottieen ja toivoi voivansa rauhoittaa häntä.

Kun neiti Minchin huoneesta tullessaan huomasi hänet, hän näytti hieman nololta. Hän tiesi, ettei hänen äänensä ollut kuulunut ystävälliseltä eikä myöskään arvokkaalta.

— Voi, Saara! hän huudahti koettaen saada esiin soveliaan hymyn.

— Minä pysähdyin, selitti Saara, — kun tiesin, että se on Lottie — ja ajattelin, että minä kenties, kenties voisin saada hänet rauhoittumaan. Saanko minä koettaa, neiti Minchin?

— Jos vain voit! Sinähän olet kelpo tyttö, vastasi neiti Minchin jäykistyen. Mutta kun hän huomasi, että hänen jäykkyytensä sai Saaran hämilleen, hän muutti tapaansa. — Sinähän olet aina mallikelpoinen, hän sanoi hyväksyen. — Kenties voit saada hänet taipumaan. Mene sisään!

Kun Saara tuli huoneeseen, Lottie makasi lattialla kirkuen ja potkien rajusti pienillä, lihavilla jaloillaan. Neiti Amelia oli kumarassa hänen vieressään hämillään ja epätoivoissaan, punoittaen ja palavissaan. Lottie oli aina huomannut, että kotona, hänen omassa lastenhuoneessaan, saatiin potkiminen ja kirkuminen taukoamaan niillä keinoin, joita hän itse halusi käytettäväksi. Lihava neiti Amelia parka koetti vuoronperään toista ja toista tapaa.

— Pikku raukka, hän sanoi ensin, — tiedän, ettei sinulla ole äitiä, raukka — ja sitten aivan toisella äänellä: Jollet vaikene, Lottie, niin minä näytän. — Pikku enkeli raukka! — Kas niin, sinä ilkeä, inhottava, hemmoteltu lapsi, minäpä lyön sinua! Niin, niin minä teen!

Saara meni levollisesti heidän luokseen. Hän ei ollenkaan tiennyt, mitä hänen piti tehdä, mutta siitä hän oli varma, ettei ollut hyvä sanoa niin erilaisia asioita niin avuttomana ja kiihtyneenä.

— Neiti Amelia, hän sanoi hiljaa, — neiti Minchin lupasi, että saisin koettaa rauhoittaa häntä — saanko minä?

Neiti Amelia käännähti ja katseli häntä toivottomana.

— Voi, luuletko voivasi? hän kysyi hengästyneenä.

— En tiedä, voinko, vastasi Saara yhä kuiskaamalla, — mutta yritän.

Neiti Amelia nousi ylös syvään huoahtaen, ja Lottien lihavat jalat potkivat yhä rajummin.

— Tahtoisitteko te hiipiä pois huoneesta, niin minä jään hänen luokseen?

— Voi, Saara, neiti Amelia melkein nyyhkytti. — Näin hirveätä lasta ei meillä koskaan ennen ole ollut. Luulen, ettemme voi pitää häntä.

Mutta hän hiipi ulos huoneesta, ja hänen sydämensä tuntui keventyvän, kun hän pääsi pois.

Saara seisoi ääneti muutamia minuutteja kirkuvan, kiukkuisen lapsen vieressä katsellen häntä. Sen jälkeen hän istahti lattialle lapsen viereen ja odotti. Lukuunottamatta Lottien kiukkuista parkunaa oli huoneessa aivan hiljaista. Tämä oli jotakin aivan uutta nuorelle neidille, joka oli tottunut huutaessaan kuulemaan toisten tekevän vastaväitteitä, rukoilevan, käskevän ja uhkaavan vuorotellen. Hän huomasi saavansa potkia, eikä läsnäoleva henkilö ollenkaan näyttänyt välittävän siitä. Hän avasi kiinni puristetut kyyneleiset silmänsä nähdäkseen, kuka oli huoneessa. Siellä olikin vain toinen pieni tyttö. Mutta tämä oli se, jolla oli Emily ja paljon muita kauniita tavaroita. Ja hän katseli häntä levollisesti, niin kuin olisi vain ollut mietteissään. Lottie, joka oli ollut ääneti muutaman silmänräpäyksen huomatakseen kaiken tämän, luuli, että hänen pitäisi jatkaa kirkumistaan, mutta Saaran kasvojen merkillinen ilme laimensi jonkin verran hänen huutoaan.

— Mi-mi-nulla ei ole ä-äi-tiä! julisti Lottie, mutta hänen äänensä ei ollut enää yhtä voimakas.

Saara katseli häntä yhä vakavammin, mutta hänen katseessaan oli myös ymmärtämystä.

— Ei minullakaan ole äitiä, hän virkkoi.

Tämä oli aivan odottamatonta ja hämmästytti Lottieta. Lapsi lakkasi potkimasta, kääntyi Saaraan päin ja tuijotti häneen. Uusi ajatus voi saada itkevän lapsen rauhoittumaan, kun ei mistään muusta ole apua. Sitä paitsi Lottie, joka ei pitänyt neiti Minchinistä, koska tämä oli häijy, eikä neiti Ameliasta, joka oli naurettavan avuton, piti Saarasta, vaikka he olivatkin ainoastaan vähän tuttuja. Hän ei tahtonut luopua surustaan, mutta hänen ajatuksensa kääntyivät siitä pois; hän käännähti ja kysyi jurosti nyyhkyttäen:

— Missä hän on?

— Hän on mennyt taivaaseen, vastasi Saara. — Mutta uskon varmaan, että hän joskus tulee tänne tapaamaan minua, vaikken minä näe häntä. Niin sinunkin äitisi. Kenties molemmat näkevät meidät nyt. Kenties molemmat ovat tässä huoneessa.

Lottie nousi äkkiä istumaan ja katseli ympärilleen. Hän oli kaunis pieni tyttö. Hänen tukkansa oli kihara ja hänen silmänsä muistuttivat kosteita lemmikkejä. Mutta jos hänen äitinsä olisi nähnyt hänet viimeisen puolen tunnin aikana, ei hän suinkaan olisi voinut pitää häntä sellaisena lapsena, joka on enkelien sukua.

Saara jatkoi puhettaan. Kaiketikin se, mitä hän puhui, olisi monesta tuntunut kauniilta sadulta, mutta itse hän kuvitteli sen niin elävästi, että Lottie vastoin tahtoaan alkoi kuunnella. Hänelle oli kyllä sanottu, että hänen äidillään oli siivet ja päässä kruunu, ja tauluissa hän oli nähnyt kauniisiin valkoisiin yöpukuihin pukeutuneita olentoja, joita sanottiin enkeleiksi. Mutta Saara kuului kertovan ihanasta maasta, jossa oli oikeita ihmisiä.

Siellä oli suuria kukkasniittyjä, Saara sanoi unohtaen itsensä, niin kuin tavallisesti alkaessaan kertoa, ja puhui melkein kuin unessa. Siellä on vainioita täynnä liljoja, ja kun tuuli hiljaa suhisee niiden yllä, se levittää ilmaan niiden tuoksua. Ja pieniä lapsia juoksentelee vainioilla; he poimivat sylinsä täyteen liljoja, nauravat ja sitovat pieniä seppeleitä. Ja kadut hohtavat. Eikä kukaan koskaan väsy, vaikka kävelisi kuinka pitkälle tahansa. He voivat liidellä ympäri, minne vain tahtovat. Koko kaupunkia ympäröivät helmistä ja kullasta tehdyt muurit, mutta ne eivät ole korkeat, vaan ihmiset voivat nojaten niihin seisoa ja katsella maahan ja hymyillä ja lähettää alas kauniita tervehdyksiä.

Lottie olisi epäilemättä lakannut itkemästä kuunnellakseen, olisipa Saara kertonut mitä tahansa, mutta ei voinut kieltää, että tämä kertomus oli kauniimpi kuin useimmat muut. Lottie hiipi aivan Saaraan kiinni ja kuunteli ahmien joka sanaa, kunnes päästiin loppuun — liian pian. Kun kertomus loppui, hän oli niin pahoillaan, että hänen pienet huulensa venyivät pahaenteisesti.

— Minä tahdon mennä sinne, hän sanoi. — Minulla ei ole äitiä täällä koulussa.

Saara huomasi vaaran ja palasi unelmistaan todellisuuteen. Hän tarttui palleroisen käsiin ja veti hänet puoleensa hiljaa nauraen.

— Minä rupean sinun äidiksesi! Leikitään, että sinä olet minun pikku tyttöni. Ja Emily saa olla sinun sisaresi.

Kuoppaset Lottien poskissa tulivat näkyviin.

— Saako se? hän kysyi.

— Saa-a, vastasi Saara hypähtäen seisoalleen. — Tule, mennään kertomaan sille. Ja sitten minä pesen kasvosi ja harjaan hiuksesi.

Lottie suostui ihastuksissaan, juoksi ulos huoneesta ja ylös portaita unohtaen kokonaan, että koko viime tunnin murhenäytelmään oli syynä se, ettei hän antanut pestä itseään ja harjata hiuksiaan lounaalle, minkä vuoksi neiti Minchin kutsuttiin käyttämään majesteettista mahtiaan.

Tästä hetkestä alkaen Saarasta tuli kasvattiäiti.