Читать книгу Dityrambeja - Фридрих Вильгельм Ницше - Страница 1

Verivalani vannonut oon.

En tahdosta isien, ystävien

kuin Hannibal muinen,

en suitsussa jumalain alttarien.

Minä valani vannoin

kun yöhyt ylläni synkkänä uhkas,

kun tähdet ei välkkyneet kannella taivaan,

vihan salamat viilsi vain pimeätä pintaa,

min alla purjehti pilvet.

Verivalani vannonut oon.

En kostoa vierahan, vennon heimon,

mi omaani uhkaa,

en vuorille nousta ja laaksoihin laskea,

miss’ aavoilla välkkyvi kultaiset viljat,

en polkea peltoja, tallata tarhoja

vainoojan maan.

Minä vannoin laaksoista vuorille nousta,

heimoni hyljätä, ystävät heittää,

jumalien suitsuvat alttarit jättää,

yksin taistella, kamppailla, nousta,

kuiluja, kulkea, tuskia tuntea,

korkeella kangastushuippuja nähdä,

joille aurinko purppurahehkun

kirkkaimman heittää,

joilla humisee raikkaammat tuulet.

Alla syvimmät, synkimmät kuilut,

yllä hopea-kangastus huiput.