Читать книгу Dityrambeja - Фридрих Вильгельм Ницше - Страница 2

Taivas yllä, manner alla,

ympärillä hyiset huiput,

talven kirkkahat kinokset.

Alla uhkuvi elämä,

puhkeavi puihin pihka,

sihisevi mannun mahla,

tuulet ilman tuoksutäydet.

Täällä talvi, viima vinha,

silmä siinnossa lumien,

katse kentillä kiteiden,

sydän surmien ilossa,

mieli häissä Hallatarten.

Kevät keikkuen tulevi,

mielet innosta ilona,

veret valta-valkeana,

tulet Helka-helluntaiset,

rukoukset, riemu soipi,

sydän inehmon herkkä, hellä.

Tääll’ ei riemuita, rukoilla,

tääll’ ei liesku luojan liekit,

sydän ei säälistä sykähdä,

aatos lemmestä avarru,

tääll’ ei syytä, syyttömyyttä.

Tunnon jää on ainut lämpö,

mielen halla hyyrrelamppu,

joka säihkyen säkenöi,

kuumottavi keskiyössä.

Veljenkättä kaikki lyövät.

Kirpoavi kahle, muurit

murtuu raudan, roudan luomat.

Vapahina vangit valjut!

Kajastavi toivo kirkas,

unet, uskot uudet luopi.

Tääll’ ei vankeja, vapaita,

veljeyttä, vertaisuutta,

tääll’ ei uskoja, unia,

tääll’ ei toivoa, totuutta,

ylin yks’ on käsky kylmä:

korkealla aina kierrä,

niinkuin tähti talvitaivon,

pyhä, puhdas, koskematon,

kiillä, konsa ei kimalla

päivän kirkas kultakehrä,

itse pakkasen purema

muille tuhlaten tulesi

näytä oudot ilmanrannat

yösen synkät umpiukset,

vaivan ylpeän ylängöt.