Читать книгу Dityrambeja - Фридрих Вильгельм Ницше - Страница 3

Pois katsojajoukot,

pois aseita, kalpoja kantavat joukot,

nyt sankarit sotia käyvät!

Säilittä sotivat, kalvoitta kamppailevat,

ei paisu julmina käsien jänteet,

vihan vasamat silmissä yksin säihkyy,

lyö aivoissa säkenöivät salamat oudot,

yö synkkänä yllä ja alla lepää.

Pois katsojalaumat, kun sankarit sotii!

Yö näkevi yksin sen tulen, mi uhmaa

taivaita, maita ja meriä, joita

tuhannet tuulet pilvihin nostaa,

kuiluihin viskaa.

Yö näkevi mykkä ja helmaansa peittää.

Sankarit sotii, sankarit sotii,

tuskat tuimimmat rintoja polttaa,

sydämiä leikkaa.

Kuiluihin syöksyvät sadat ja kaatuu,

kuiluista nousevat tuhannet taasen,

nousevat, sotivat, häipyvät yöhön,

mi mykkänä lepää.

Sankarit sotii,

etäältä himmeä rusko vain hohtaa

kerran nousevan päivän, mi takaa

vuorien synkkien säteitä heittää

harvoja, valjuja taistojen teille.