Читать книгу Dityrambeja - Фридрих Вильгельм Ницше - Страница 6

Valomerenä välkkyvi valtiaan linna,

rusoaaltoina vyöryvä silkkien vuo,

tulenlieskoina säihkyvät timantit leimuu,

tuhat salamoivaa tähteä kristallit luo,

käy maljoissa veripuna-viinien kuohu,

hovi juhlivi, pauhaten soitot ne soi,

yli kaikkien valtias vaieten katsoo,

maan aurinko, nousevan aamun koi.

Mitä maastansa hän, mitä tuhansista noista,

välikappaleita käsissä luovan ne vain!

Hän juhlivi tänään, jo huomenna nostaa

tuhosäihkyvän säilän ja polkevi lain.

Mitä miljonista hän, joka huipuilla elää,

ne juhlien nääntyy, kun nousevi hän.

Oma voima ja valta on määränsä korkein

yli herkkien tunteiden, säälinnän.

Te polvistukaa, miljonat, valtiaan eteen,

kun voittojensa vaunut ne ylitsenne käy,

hän kovimmista kovin on, vahana vaipuu

ken käskynsä valtaa ei tuntevan näy,

te taivutte, uudesti-luojanne taltta

kun raivoten marmorinne pintahan lyö,

te vapisette, luovat ovat ankaria aina,

ja murtaminen aina on ankaran työ!

Te vaaditte vapautta, meluavat joukot!

Ei vapautta teille! Kultainen koru

on vapaus, jolla voi leikkiä yksin

ankarat, suuret ja käskevät henget.

Ei vapautta teille! Ei helmiä heitetä

sikojen eteen, ei timantteja kylvetä

tielle, min pintaa

polkevi räyhäävä, roskainen rahvas!

Ei vapautta teille, on onnenne totella

ja käskystä ankarien verihin otella,

kun lankeaa elämän ja kuoleman arpa.

Ei vapautta teille! Vain suuria henkiä varten on vapaus.

Se öinen on taivas, min korkea kansi

kultana säihkyvi outoja tulia,

se rusko on uusien päiväin, mi uinuu

helmassa taivasta kantavain vuorten,

se synkin on pilvi, min kahleissa säihkyy

tuhansia vasamia ylpeän vaivan,

se suurin on salama, se mustin on yö,

mi raivosta nauraen tultansa lyö.

Ei vaalijoiksi teistä sen valkean vallan,

ei päästäjiksi synkeiden pilvien kohdun,

ei leikkienne tantere kultainen kenttä

öisien tulten.

On onnenne käskyä ankarien kuulla.

On vapaus käskeviä henkiä varten.

He tanssivat soidessa salamien säilän,

he huippuja kulkevat, allansa kuilut,

elämä ja ihmiset, kuoleman kauhu.

He uhraavat itsensä, uhraavat toiset,

he huoli ei onnesta vaistot kun johtaa

polkuja taistojen, voittojen heitä.

He kovinta etsivät, vastusta vaikeinta,

jylhintä vuorta, min kylkehen kylmään

väkevimmät vasamansa iskeä saavat,

he etsivät taistoa, leikkaavat voittoa,

vuottaen salamoiden suurinta soittoa,

he uhraavat itsensä, uhraavat toiset,

kun välkkyvi kullassa kaukaisin maali,

he herroja ovat, te kuulijoita käskyn,

mi korkeilta vuorilta laaksoihin kaikuu.

Ei vapautta teille!

»Tuli valloilla on!» kävi myrskyisä huuto.

Tuli valloilla on, väkijoukko kuin meri

tuulien ruoskima pauhaten kuohuu.

Tuli valloilla on, pyhä temppeli herjattu,