Читать книгу Dityrambeja - Фридрих Вильгельм Ницше - Страница 4

Mitä vuotatte meiltä, te kirjavat joukot?

Me seisomme yössä. Henkemme soihtu

suurena palaa, kun sammuvi tulet

taivaan ja maan. Kun pimeys saartaa

vuorisen, louhisen, jylhän tienoon.

Mitä vuotatte meiltä?

Me emme seuraanne konsana liity,

emme kanssanne valloita maita, mahteja kumoo,

emme vajoo kuin pisara vajoo

hyrskyvään mereen. On henkemme ylpee.

Me yksin seisomme vartiona yössä.

Mitä vuotatte meiltä?

Ei leimua soihtumme teidän vuoksi,

ei valaise teitänne, matkaanne johda.

Eri matka on teillä ja toinen on määrä.

Oma tiemme on kallein, määrämme korkein,

etäisin, suurin.

                  Erotkohon tiemme!

Te pyrkikää tulienne pienien ääreen,

majojenne rauhaan tai taistonne teille.

Me synkkiä polkuja taivallamme,

louhia kuljemme, kuiluja käymme.

Me sytytämme soihtumme suurehen liekkiin,

mi valaisevi etäisintä, oudointa mailmaa,

jonne ei silmänne, aatteenne kanna.

Me seisomme yksin. Teitä on tuhansia,

mitä vuotatte vielä?