Читать книгу Runoelmia - Генрих Гейне - Страница 7

"Donna Clara! Donna Clara!

Nuoruuteni lemmityinen!

Päätit turmahan mun syöstä,

Päätit syöstä säälimättä.

"Donna Clara! Donna Clara!

Suloinen on elonlahja!

Mutta manala on kolkko,

Kylmät tuonen synkät suojat.

"Donna Clara! Riemuitses nyt,

Huomenna sun vie Fernando

Vihkituoliin morsianna —

Kutsutkos mun myöskin häihis?"

""Don Ramiro! Don Ramiro!

Katkerat on sanat sulla,

Kaihemmat kuin lause tähtein,

Jotka tahdolleni ilkkuu.

""Don Ramiro! Don Ramiro!

Suista synkkä murhe luotas!

Maalimass' on monta naista,

Meille määräs eron Luoja.

""Don Ramiro, uljas urho,

Monta maurilaista voitit,

Voinethan nyt itses voittaa, —

Tullos häihin huomeneltain.""

"Donna Clara! Donna Clara!

Tulen varmaan, sen ma vannon!

Tahdon tanssihin sun pyytää;

Hyvää yötä huomiseksi!"

""Hyvää yötä!"" – Akkunansa

Sulki donna. Huokaellen

Seisoi alla don Ramiro;

Katos viimein valjuun yöhön. —

Viimein pitkän taiston päästä

Täytyi yönkin päivää väistää;

Niinkuin kirjo kukkaistarha

On Toledon uoma tuossa.

Palatsit ja loistolinnat

Kimeltävät auringossa;

Kirkkoin kaareuvat kuvut

Kiiluvat kuin kullattuina.

Pauhaten kuin mettisparvi

Kiikkuu kelloin juhlasoitto,

Vienoisina virret virtaa

Hiljaa Herran huonehista.

Mutta tuolla, katsos, katsos!

Kappelista torin luota

Lailla luodelainehien

Syöksyy kansaa kirjavana.

Ritareita rouvinensa,

Juhlallisin joukkoinehen,

Helkkyin heille kellot soivat,

Uhkuu urkuin harras ääni.

Mutta kunnioittain kaikki

Väistyy väen keskustasta,

Jossa astuu nuori pari,

Donna Clara, Don Fernando.

Sulhon palatsihin saakka

Vyörii viljo väentungos;

Siellä alkaa häidenvietto,

Uljas, vanhan tavan lainen.

Ritarleikit, riemupidot

Vaihtelevat vuoroitellen;

Joutuisasti entää aika,

Kunnes ilta hämärtävi.

Salihin nyt tanssiin työntyy

Juhlapäivän ylhät vieraat;

Lampunvaloss' äilehtivät

Heidän loistovaattehensa.

Arvo-istuimille sitten

Istuu morsian ja ylkä,

Donna Clara, Don Fernando,

Vaihtain lemmenlauseitansa.

Iloisissa lainehissa

Liikkuu salin sorja seura,

Äänekkäinä pärrää rummut,

Sekä torvet toitottavat.

"Miksi, kaunis puolisoni,

Tuijottavat yhä silmäs

Tuonne juhlajoukon taakse?"

Urkkii hämillänsä ylkä.

""Etkös näe, Don Fernando,

Miestä mustakauhtanaista?""

Hymy ellen sulho vastaa:

"Tuohan tuolla on vain varjo."

Mutta lähemmäs käy varjo,

Mies se onkin kauhtanainen;

Ja Ramiron kohta tuntein

Tervehtääpi häntä Clara.

Tanssi on jo alkanunna,

Hilpeästi helkkyy soitto,

Valssi vyörii vilkkahasti,

Jalkain alla silta notkuu.

""Mielelläni, Don Ramiro,

Tahdon tanssiin kanssas käydä,

Mutta mustin kauhtanoisi

Et sa oisi saanut tulla.""

Terävästi tirrittävi

Nyt Ramiro kaunokaista,

Kätens' ympär kietoin virkkaa:

"Käskithän mun tulla tänne!"

Hurjaan tanssinhyörinähän

Tunkee kilvan kumpainenkin;

Äänekkäinä pärrää rummut,

Sekä torvet toitottavat.

""Onhan kalpeat sun poskes!""

Kuiskaa Clara vavistuksin.

"Käskithän mun tulla tänne!"

Soi Ramiron onsi ääni.

Vahakynttilät vain väippyy

Välist' ahun aaltoilevan;

Äänekkäinä pärrää rummut,

Sekä torvet toitottavat.

""Niinkuin jäät on kätes kylmät!""

Kuiskaa Clara kauhistuksin.

"Käskithän mun tulla tänne!"

Ja he hyörii pyörtehessä.

""Päästä minut! Don Ramiro!

Ruumiinhaisua on henkes!""

Taaskin synkät sanat vastaa:

"Käskithän mun tulla tänne!"

Silta ryöppyää ja hohtaa,

Rattoisasti raikkuu soitto;

Hurjan loihtupiirin lailla

Kaikki hyörii huonehessa.

""Päästä minut! Don Ramiro!""

Vaikeroipi donna Clara.

Don Ramiro taaskin toistaa:

"Käskithän mun tulla tänne!"

""Lähde nyt jo Herran huomaan!""

Huusi Clara kuuluvasti;

Juur kun sai sen lausutuksi,

Kadonnunna on Ramiro.

Clara kalvas kankistuvi

Kauhusta ja eksyy yöhön;

Tainnostila kuulaan kuvan

Otti synkkään sylihinsä.

Viimein havaa horroksista,

Viimein auki luomet luopi;

Mutta kummastus on taasen

Painaa kiinni sulot silmät.

Sillä tanssin telmiessä

Hän ei ollut liikkunutkaan,

Vaan hän istuu sulhon luona,

Joka huolissansa urkkii:

"Virka, miks' on kalvas poskes,

Miksi katse synkkä sulla?" —

""No, Ramiro?"" – änkkää Clara,

Jolta kauhu kiinsi kielen.

Silloin uurtaa one kurttu

Sulhon otsaa ja hän vastaa:

"Älä urki verityötä, —

Päivällä jo kuol' Ramiro".