Читать книгу Miten Uli-renki tulee onnelliseksi - Gotthelf Jeremias - Страница 3

Pieni kouluutus öiseen aikaan

Kun he olivat ripustaneet lyhdyn talliin, ja antaneet hevosille ruokaa yöksi, levitteli isäntä vielä olkia lehmälle, joka levottomasti sinne tänne kömpelehti eikä voinut maata. Sanoi vielä kuluvan parisen tuntia tälleen. He voisivat mennä ulos istuskelemaan penkille ja polttamaan piipun tupakkaa. Lehmä ilmaisisi kyllä milloinka sen aika lähestyy.

Oli lauhkean lämmin yö, puoleksi keväinen, puoleksi kesäinen. Vähin kimalteli tähtiä taivaan sinisessä meressä, raikkaat ilohuudot ja kaukainen ajelun kumina keskeyttivät silloin tällöin yön hiljaisuutta.

"Oletko sinä nyt tuuminut asiaa, Uli?" kysyi isäntä kun he istuivat penkillä tallin edustalla. Uli sanoi olevansa entisellään, mutta ei ollut kuitenkaan tällä kertaa vihainen. Kaikkeen ei sanonut voivansa myöntyä, mutta voihan tässä ehkä taipua jäämäänkin. Hänellä oli näet jo tuo nyt yleisesti käytäntöön otettu periaate, ettei saa koskaan ilmaista muille omia ajatuksiaan, muuten käyttäisi vastustaja tuota tietoa omaksi hyväkseen. Siitäpä johtuu tuo merkillinen levollisuus ja kylmäverisyys, jonka vuoksi valtiomiehet ihailevat talonpoikia. Mutta yleisyytensä ja käytäntönsä vuoksi on se tuhoisa periaate, joka saa sanomattoman paljon pahaa aikaan, eroittaa lukemattomia ihmisiä kanssakäymisestä, saattaa heidät toisilleen vihamieliseen asemaan ja tekee ihmisen samalla toisaalta kylmäveriseksi sellaisissakin asioissa, joissa pitäisi palaa pyhän innostuksen. Ja se muuttaa kylmäverisyyden välinpitämättömyydeksi, se tekee hitaaksi hyvään senkin ihmisen, joka rakastaa hyvää.

Onneksi oli isäntäkin kylmäverinen eikä pannut Ulin sanoja pahakseen, vaan sanoi: "Minunkin laitani on ihan kuin sinun." Isännällä ei ollut Ulia vastaan mitään erikoista, mutta tälleen ei voida asiaa jättää. Isäntä kyseli, kenessä tässä vika on? Eikö hän saa talossaan enää virkkaa mitään, jos haluaa jonkun kerran viikossa kuulla hyvän sanasen tai välttää näkemästä murjottelevaa naamaa? Uli sanoi, ettei hän sille mitään voi. Hän ei voi olla muun näköinen vaikka olisi miten ystävällinen. Jos hän on murjottanut, ei hän ole murjottanut isännän vuoksi. Hänellä ei ole mitään valittamista isäntää vastaan eikä yleensä muitakaan vastaan. Mutta hän on köyhä renki eikä saa käydä missään eikä iloita yhtään. Hänen pitää olla maailmassa vain kärsiäkseen ja jos hän kerrankin tahtoo unohtaa viheliäisyytensä ja pitää hauskaa, niin heti kaikki hyökkäävät hänen kimppuunsa ja koettavat häntä sortaa. Häntä polkee onnettomuuteen kuka ikinä vain voi. Ihmekö sitten, jos ei aina voi olla imelillä huulin.

Isäntä sanoi, että Ulin on toki tiedettävä, ettei hän koeta polkea häntä onnettomuuteen, päinvastoin. Uli itsehän suistaa itseään onnettomuuteen, eikä muut. Kun nuori mies antautuu huonojen tyttöjen peliin, on hän oman kovan onnensa seppä, eikä muiden. Isäntä sanoi tietävänsä hyvin, että jokainen lohduttelee itseään ja tuumii: ei tämä kohtalon isku satu minuun, vaikka muihin. Mutta johonkuhun se aina sattuu ja vaikka joku olisi päässyt pintehistä seitsemän kertaa ja toinen jäänyt hänen asemastaan ansaan, niin lankeaa hän itse siihen kahdeksannen kerran, siitä saa hän olla patentti. Mutta silloin kun ei vielä ole kiikkiin joutunut, nauraa vain kaikille vasten naamaa ja soimaa niitä, jotka siitä varoittavat. Ja kun vihdoin on siihen joutunut, ovat tietysti muut vikapäät ja haukutaan taas muita siksi etteivät he muka pelastaneet häntä onnettomuudesta. "Etkös, Uli, ole saanut pelätä jo kylliksi tämän yhden viikon aikana, että olet ansassa? Kyllä minä olen nähnyt, miten sinä olet paennut jokikistä naisihmistä ja luullut Anna Liisan olevan joka pensaan takana. Pelkosi vuoksi olet sinä antanut meidän ja meidän elukkaimme kärsiä. Monet palvelijat puskevat kaikki elämänsä vihat ja vastahakoisuudet isäntäväkeen tai heidän omaisuuteensa, lehmiin tai työkaluihin. Sinun tämänviikkoinen pelkosi johtui pahasta olostasi, ja siihen olet sinä yksin syypää. Sinulla olisi voinut olla yhtä hyvää ja pelotonta kuin meilläkin. Ei, Uli, sinun täytyy hylätä kehno elämäsi, sinä teet itsesi onnettomaksi ja sellaista harmia, jollaista olen saanut sietää sinun tähtesi tällä viikolla, en huoli enempää."

Uli sanoi, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa. "Häh, sepä on kummaa", sanoi isäntä. "Onko humalassa olo sitten hyvää? Ja sinun pelisi Anna Liisan kanssa ei myös liene kaikkein siistintä! Lienee kuudennessa käskyssä pantu arvoonsa." "Voi, on niitä vielä paljon huonompiakin ihmisiä kuin minä", sanoi Uli. "On niitä paljon tilallisiakin, joiden vertaiseksi minä en vaan tahtoisi lukeutua." "Sitä vastaan en väitä", sanoi isäntä, "mutta huono ihminen ei tee toista paremmaksi ja vaikkapa moni tilallinen olisikin juoppolallus tahika lurjus, niin ei asia lainkaan parane sillä, että sinä olet hutilus tai ehkä pahempaakin." "Pitäisihän tuota toki sallia ihmiselle vähän iloakin", sanoi Uli, "kukapa viitsisi elää, jos ei saisi enää lainkaan iloita." "Mutta, Uli, mitäs iloa siitä on, ettet voi koko viikkoon oleskella missään, ettei ole hyvä olla missään? Mitä iloa se on? Sehän saattaa tehdä ihmisen koko pitkäksi ijäkseen kurjaksi ja onnettomaksi? Sellaiset ilot ovat paholaisen houkutuksia. Niin, kyllä sinä iloita saat, joka ihminen tarvitsee iloa, mutta iloa hyvistä ja luvallisista asioista. Ihmiset tietääkin yleensä arvioida hyväksi tai pahaksi siitä, tuleeko hänen ilonsa hyvistä vai huonoista asioista."

"Niin, sinun on hyvä puhua", sanoi Uli, "sinulla on hyvä tila, avara ja lavea, sinulla on pilttuut täynnä kaunista karjaa, varastot tavaraa, ja hyvä vaimo, maan paraita naisia. Sinulla on kauniita lapsia; sinä voit iloita, sinulla on mistä iloita. Jos minulla ne olisi, ei minua haluttaisi lorvehtia, en haluaisi Anna Liisakaan. Mutta mitäs minulla? Minä olen köyhä poika, ei ole ainoaa ihmistä maailmassa, joka minulle toivoisi hyvää. Isäni on kuollut, samoin äiti, ja sisarukset pitävät kukin huolta vain itsestään. Kärsimys on minun osani maailmassa: jos minä tulen kipeäksi, ei minusta kukaan piittaa, jos minä kuolen, niin paiskataan minut maahan kuten koira eikä kukaan minua kujertele. Voi, ettei meikäläisiä lyödä kuoliaaksi jo maailmaan syntyessä". Ja tuo suuri, vahva Uli alkoi katkerasti itkeä.

"Älähän nyt, Uli", sanoi isäntä, "sinä et ole lainkaan niin pahoillasi kuin luulet olevasi. Heitä tämä kunnoton elämäsi, niin voi sinusta vielä tulla mies. Monella ei ole ollut enempää kuin sinullakaan, ja omistaa nyt talot ja tarhat ja pilttuut täynnä karjaa." "Niin, sellaista ei tapahdu nykyaikaan ja siihen tarvitaan suurempaa onnea kuin mitä minulla on", sanoi Uli. "Tyhmyyksiä", vastasi isäntä, "miten voit puhua onnesta, kun hylkäät ja tuhoot kaikki mitä käsiisi sattuu? Minä en ole nähnyt niin kolikkoa, joka ei mielellään livahtaisi kourasta, jos antaa sen livahtaa. Mutta siinä on myös vika, ettet sinä usko, että sinusta vielä voi tulla mies. Sinä ajattelet, että olet köyhä ja jäät köyhäksi ja ettei sinulle ole mikään minkääntekevää, ja siksi sinä köyhäksi jäätkin. Jos sinulla olisi toinen usko, niin sinulle kävisikin toisin. Sillä kaikki riippuu sittenkin vain uskosta". "Mutta, Jumalan nimessä, isäntä", sanoi Uli, "mitenkäpä minä voisin tulla rikkaaksi? Minulla on niin niukka palkka! Miten paljon minä tarvitsen vaatteita! Sitäpaitse on minulla vielä velkojakin! Mitä siinä säästäminen auttaa! Ja enkö saisi pitää pienoistakaan iloa?" "Mutta, Jumalan nimessä", sanoi isäntä, "mihinkäs sinä joudut, kun sinulla jo on velkoja, terveellä miehellä, vaikkei sinulla vielä ole huolta pidettävää kenestäkään? Sinä joudut ryysyläiseksi ja sitten ei sinusta enää huoli kukaan. Sinä ansaitset yhä vähemmän ja vähemmän ja tarvitset kuitenkin yhä enemmän ja enemmän. Ei, Uli, harkitsepas toki vähän asioitasi, näin eivät ne saa mennä. Nyt on vielä aikaa, ja, minä sanon sinulle sen suoraan, vahinko olisi, jos sinä joutuisit huonolle tolalle." "Se ei auta; mitä se toimittaa, jos minä säästää kituutan enkä nauti yhtään. Minä en edisty kuitenkaan, niin köyhä poika kuin minä, pysyy aina köyhänä", vastasi Uli.

"Meneppäs ja katso, miten se lehmä nyt voi", sanoi isäntä. Ja kun Uli tuli ja ilmoitti, että se yhä vain väänneksii, vasikka ei tule kohtakaan, sanoi isäntä: "Minä muistan elinikäni miten meidän rovasti selitti palvelemista rippikoulussa ja miten selkeästi hän asiaa valaisi; häntä täytyy uskoa ja moni, joka uskoi häntä, on tullut onnelliseksi. Hän sanoi: Kaikki ihmiset saavat Jumalalta kaksi suurta pääomaa, jotka on pantava korkoa kasvamaan, nimittäin voimat ja ajan. Niiden hyvällä käyttämisellä voimme me voittaa itsellemme ajallisen ja ijankaikkisen onnen. Mutta monella ei hänen sanainsa mukaan ole mitään, johon hän voisi käyttää voimiaan, johon voisi käyttää aikaansa hyödyllisesti ja soveliaasti. Hänen pitää siis lainata voimansa ja aikansa palkan edestä jollekin, jolla on liian paljon työtä, mutta liian vähän voimia ja aikaa. Se on palvelemista se. Vaan hyvin onneton seikka on se, että useimmat palvelijat pitävät palvelemista onnettomuutena ja isäntäväkeään vihollisina tahi ainakin sortajina; se että he pitävät etunaan palvella heitä niin huonosti kuin mahdollista ja hukata aikaa lörpötyksillä, juoksuilla, makaamisella niin paljon kuin mahdollista. Onnetonta, että he tulevat uskottomiksi, sillä täten peruuttavat he isännältään, sen mitä ovat hänelle lainanneet ja myyneet, nimittäin ajan. Mutta kuten uskottomuus aina miehensä rankaisee, niin on tälläkin uskottomuudella pelottavat seurauksensa. Sillä kuten ihminen on uskoton isännälleen, niin on hän uskoton myös itselleen. Jokaisesta ihmisen omasta suosimasta luonteenpiirteestä tulee vähitellen tapa, josta hän ei sitten pääse irtautumaan. Ja jos piika tai renki vuosien kuluessa on tehnyt työtä niin vähän kuin mahdollista, suorittanut tehtävänsä niin hitaasti kuin mahdollista, aina mukissut, jos häntä on huomauttanut, eikä liikahtanut paikaltaan, oli mitä oli, vaan seisoskellut lörpötellen kunnes ruoho jalkain alle kasvoi, eikä ole pitänyt huolta mistään, vaan lurjustellut niin paljon kuin mahdollista on, ollut aina välinpitämätön, niin tulee tuosta viimein tapa, josta hän ei sittemmin voi luopua. Joka isännän luo tullessaan tuo hän tuon tavan mukaansa ja kun hän viimein joutuu omilleen, niin kellepä joutuisi tämä tapa: hitaus, uneliaisuus, ahnaus ruokaillessa, tyytymättömyys, muille kuin hänelle itselleen? Hänen täytyy sietää sitä ja sen kaikkia seurauksia, hätää ja surkeutta, aina hautaansa saakka ja haudan taakse aina Jumalan tuomioistuimen eteen. Pitää toki ajatella, miten monet tuhannet ihmiset raahaavat itseään maailman poluilla ihmisten ristinä ja Jumalan harmina, ajatteleville näkyvinä todistuksina siitä, miten uskottomuus tuottaa miehelleen rangaistuksen. Mutta samoin kuin ihminen valmistaa teoillaan itselleen luonteenomaisen tavan, niin valmistaa hän myös itselleen ulkonaisen nimen. Tämän nimen, tämän maineen, ihmisten suoman arvon vuoksi tekee jokainen työtä kehdosta hautaan saakka. Jokainen teko, jok'ainoa sanakin vaikuttaa tämän nimen muodostumiseen. Se nimi avaa tai sulkee meiltä sydämet, tekee meidät kunnioitettaviksi tai arvottomiksi, seuraan halutuiksi tai halveksituiksi. Miten halpa-arvoinen ihminen lieneekään, on hänellä kuitenkin aina nimi, ja aina lähimäisten silmät tarkastelevat häntä ja arvioivat häntä. Joka piika ja joka renki luo ehdottomasti itse nimensä ja tämän nimen mukaan saavat he palkkaa, tämä nimi avaa heille tiet tai tukkii ne. Puhukoon sitten sellainen ihminen vaikka mitä ja sättiköön entisiä isäntiään, ei hän sillä paranna nimeään, jos hän on sen teoillaan aikaa sitten pilannut. Sellainen nimi tulee peninkulmain päähän tutuksi, ei tiedä millä tavoin. Se on ihmeellinen tämä nimien seikka. Ja kuitenkin pitävät ihmiset sitä ihan liian vähässä arvossa, etenkin ne, joille se on toinen aarre, millä heidän, luontaisten taipumustensa mukaan, olisi hankittava itselleen kolmas kalleus: varallisuus, hyvä toimeentulo maailmassa, ja neljäs: taivas ja sen aarteet. Ja onpa kehno raukka se ihminen, joka on pahoilla tavoillaan tehnyt itselleen huonon nimen ja hukkaa taivaansa ja maailmansa."

"Sentähden ei – sanoi isäntä rovastin sanoneen, – palvelukseen astuvan tule pitää palvelusaikaansa orjuuden aikana vaan oppiaikana, eikä isäntää vihollisenaan, vaan Jumalan lahjana. Sillä mitenkä tulisivat toimeen köyhät, s.o. sellaiset, joilla on ainoastaan aikaa ja voimia, – siis oikeastaan paljonkin omaisuutta, – jos kellään ei olisi antaa heille työtä ja palkkaa? Palvelijan on pidettävä palvelusaikaa tilaisuutena, jolloin voi totuttaa itseään työhön ja uutteruuteen ja luoda itselleen hyvän nimen ihmisten joukossa. Ollessaan uskolliset isännälleen, ovat he uskolliset itselleenkin, samalla kun isäntä hyötyy heistä, hyötyvät he itsekin. Heidän ei tule koskaan luulla, että yksinomaan isäntä saa voittoa heidän ahkeruudestaan. He saavat sitä vähintäin yhtä paljon itse. Ja vaikka he osuisivat huonon isännän kanssa tekemisiin, ei heidän tule ruveta rankaisemaan häntä huonolla käytöksellä. Siten tekevät he pahaa vain itselleen ja vahingoittavat itseään sisällisesti ja ulkonaisesti. Vaan kun palvelija tekee työtä yhä paremmin, on yhä uskollisempi ja taidollisempi, on tuo hänen menettelynsä hänen omaisuuttaan, mitä ei kukaan voi häneltä riistää ja sitäpaitse on hänellä hyvä nimi, ihmiset pitävät häntä mielellään hoivassaan, uskovat hänet paljon päälle ja maailma on hänelle avoin. Hän saa ryhtyä mihin tahtoo. Aina on hyviä ihmisiä, jotka häntä auttavat, sillä hänen hyvä nimensä on hänen paras takuumiehensä. Ajatellaanpas vain, mitä palvelijoita ylistetään: uskollisiako vai uskottomia? Muistetaanpa, mitkä heistä saavat omaisuuden ja pääsevät arvoon. Ja rovasti puhui vielä kolmannestakin seikasta ja se koskee etenkin sinua, Uli. Hän sanoi, että ihminen haluaa iloa ja että hänen täytyy saadakin iloa etenkin nuoruudessaan. Vaan jos palvelija vihaa palvelemista ja jos hänestä työ on vastenmielistä, niin täytyy hänen etsiä muita, erikoisia iloja. Hän alkaa sentähden juoksennella kylillä, hutiloida, antautua kehnoihin kujeihin, ja siitä saa hän ilonsa ja sitä miettii hän yöt päivät. Mutta jos renkien tai piikain sieluun on tullut halu tulla joksikin ja usko, että he kykenevät joksikin tulemaan, niin rakastavat he työtä, ja iloitsevat oppimisesta ja oikeasta elämästä. Iloitsevat siitä, mikä heille luonnistaa, niin että heidän kylvöksensä kasvaa ja karja lihoo. He eivät sano koskaan: mitä minä siitä piittaan, mitä se minuun kuuluu? Minä en kostu siitä lainkaan. Heillä on oikea himo suorittaa voimia kysyviä töitä, ryhtyä vaikeisiin tehtäviin. Siten kasvavat paraiten heidän omat voimansa, siten luovat he itselleen paraiten nimensä. Ja he iloitsevat isännän asioista, hänen hevosistaan, hänen lehmistään, hänen eloistaan kuten omistaan. 'Mistä iloitaan, sitä myös mietitään; missä aarre on, siellä on myös sydän', sanoi rovasti. Jos nyt rengillä on palvelus mielessään, täyttää hänet harrastus tulla tuiki kunnolliseksi ihmiseksi Jumalan ja ihmisten edessä. Paholaisella ei ole paljoa valtaa häneen, se ei voi johdattaa häntä pahoihin ajatuksiin ja turmiollisiin tekoihin, niitä öin päivin miettimään haluamatta työhön; tekoihin, jotka vetävät hänet paheesta toiseen ja turmelevat hänet sisällisesti ja ulkonaisesti. Niin sanoi rovasti", sanoi isäntä. "Minä muistan hänen sanansa kuten olisi hän eilen puhunut, ja minä olen sadasti nähnyt miten oikeassa hän oli. Minä päätin puhua siitä sinulle, se sopii juuri sinuun. Ja jos sinulla vain olisi uskoa, voisit sinä olla miesten paraita ja päästä kerran hyviin oloihin".