Читать книгу Miten Uli-renki tulee onnelliseksi - Gotthelf Jeremias - Страница 6

Miten pallopeli pelastaa Ulin ohdakkeista

Jo kauan oli ollut puheena, että Ulin pitäjän pojat, Erdöpfelkoferilaiset ja Brönzwüleriläiset, panisivat toimeen kilpailun hurnus-pelissä. – Bernin kanttoonissa on nimittäin tapana pelata keväisin ja syksyisin n.s. hurnus-peliä niityillä ja pelloilla, joilla siihen vuoden aikaan ei ole mitään tallattavaa, ja peliin ottavat pojat, jopa vanhuksetkin osaa. Tuskin lienee toista peliä, joka vaatii niin paljon voimaa ja notkeutta, silmän ja jalan varmuutta kuin hurnuspeli. Pelaajat jakautuvat kahteen leiriin, toisen on lyötävä hurnusta, toisen on pysäytettävä se. Hurnus on pieni kiekko, ei kahta tuumaa läpimitaltaan, keskeltä vähän paksumpi kuin laidoilta, jotka ovat pyöristetyt, kaksi linjaa8 paksut. Sitä lyödään lentoon notkealla kepillä parrun päältä, jonka tyvi on maassa ja latva noin puolentoista jalan korkuisella tuella ja johon se istutetaan savella kiinni. Noin kahdenkymmenen askeleen päähän parrusta on merkitty sen piirin raja, jonka sisälle hurnuksen on pudottava tai jonka sisällä se on pysäytettävä. Tämä piiri tahi maali on heittopuolelta tavallisesti kymmenestä kahteenkymmeneen jalkaan leveä, usein piirretään se syrjiltä laajemmaksikin kuin lyöntipuolelta, mutta päätä sillä ei ole, vaan on se pituudeltaan rajoittamaton; hurnusta saa lyödä niin etäälle kuin voimat riittää. Tämän piirin sisäpuolella täytyy pysäyttää tuo huimaa vauhtia lentävä kiekko suurilla puisilla lapioilla, joissa on lyhyet varret. Tuota pysäyttämistä sanotaan tappamiseksi. Jos hurnus putoaa tappamatta maahan piirin sisäpuolelle, niin lyönti oli hyvä, mutta jos se otetaan kiinni tai putoaa kolmasti peräkkäin maahan maalin ulkopuolelle, täytyy lyöjän heretä lyömästä. Kummassakin leirissä on miehiä yhtä monta ja ne lyövät ja tappavat vuorotellen hurnusta. Jos nyt yhden leirin kaikki jäsenet ovat menettäneet lyöntioikeutensa kun hurnus joko on saatu kiinni tai on pudonnut maalin ulkopuolelle, niin laskevat he hyvät lyönnit yhteen ja siirtyvät sitten maalin puolelle ottamaan kiinni hurnusta, jota nyt lyö vastapuolue kunnes jälleen kaikki sen jäsenet ovat menettäneet lyöntioikeutensa. Se leiri, jolla on enemmän hyviä lyöntiä, joka on onnistunut lyömään hurnuksen maaliin ilman että se on tapettu, voittaa. Nyt tulee tietää, että hurnusta lyödään aina 50, 70 jalkaa korkealle ja 600, 800: kin jalkaa etäälle, ja kuitenkaan eivät taitavatkaan pelaajat onnistu monasti saamaan yhtään hyvää lyöntiä, tavallisesti vain kaksi tai kolme, sillä on ihmeellistä, miten varmasti hyvät tappaajat "kieputtavat", kuten on tapana sanoa, lapioitaan yläältä kiitävää hurnusta kohti ja tappavat sen ja kauas kajahtaa kirkas heläys; miten nopeesti he hyppäävät hurnusta kohti tahi takaperin sitä tavoittaakseen. Sillä kuta tottuneempi pelaaja on, sitä suurempi ala uskotaan hänen vartioitavakseen. Kuta voimakkaammin joku lyö hurnuksen, sitä enemmän täytyy kiinni ottajain hajautua niin että heidän välilleen tulee usein pitkiä matkoja. Riitelevää hurnusta täytyy usein ajaa kuin mitäkin lintua. Tämä leikki on puhtaasti kansanomaista ja ansaitsee kansallisista kauniimpina enemmän huomiota kuin mitä siihen tähän saakka on kiinnitetty. Sen kansanomaisuutta todistaa paraiten se, että erinomainen pelaaja tulee maan kuuluksi ja eri kylien pelaajat järjestävät vasituisia kilpailuja, joiden jälkeen tappanneen puolueen täytyy kustantaa voittavalle leirille leikin perästä syömingit välttämättömine viiniannoksineen j.n.e.

Siihen aikaan, jolloin Edröpfelkoferilaiset ja Brönzwüleriläiset aikoivat kilpailla hurnuksen peluussa, oli vielä kyläin välinen viha täydessä voimassaan. Bernin kantoonissa oli nimittäin aika, jolloin kylät kaikki vihasivat toisiaan, jolloin joka kylällä oli pilkkanimensä; jolloin tätä vihaa yhä viritettiin joka tanssitilaisuudessa, joka markkinoilla ja muutenkin vähä väliä vuodessa verellä, ja joka ei siksi koskaan vanhennut, vaan periytyi yhä yhtä rajuna aina polvesta polveen. Siihen aikaan tapeltiin enemmän kuin nyt, verta virtasi enemmän kuin nyt, mutta siihen aikaan oli tappelu kansanomaista nujakkaa haloilla, tuoleilla, aidanseipäillä, ja kovat berniläiskallot usein niissä pökertyivät, vaan eivät usein halenneet. Mutta nykyjään on tappelu etupäässä roistomaista murhaamista, raakamaista puukon käyttämistä, ja kuta enemmän oikeuden miekka tylsyy, sitä enemmän veitset teroittuvat ja kuta aremmat tuomarit ovat, sitä julkeampi on roskajoukko. Oi Jumala! Jospa vain moinen tuomari, joka luulottelee saavuttaneensa kansan suosion, voisi tuolta luulottelultaan nähdä, millä tavoin kunnioitetuksi ja rakastetuksi hän tulee arkuudellaan, minkälaiseksi hänet nykyaika ja tulevaisuus arvioi kun hän koettaa päästää kiikistä joka kelmiä, joka elukkaa, ruveten siten ihan hänen paraaksi auttajakseen, niin hän vapisisi ja tärisisi häpeästä ja tuskasta huonoutensa vuoksi.

Jo kauan olivat kylät kahden puolen toisiaan kiistaan haastaneet ja pilkanneet, jo oli monta reikää isketty päihin ennenkun päätettiin panna eräänä päivänä toimeen kilpailut. Nyt syntyi molemmissa kylissä liikehtivää elämää; joka iltahetki kuletettiin harjoituksilla. Vanhat murisivat paljosta ajan hukasta Ja sanoivat etukäteen, että tästäpä tulee kauniit seuraukset, mutta kuitenkin ottivat he innokkaasti puuhiin osaa, tarttuivatpa itsekin lapioihin ja koettelivat lyöntikeppien kelpoisuutta: miten ne sopivat käteen, miten ne huiskahtivat, kunnes eivät malttaneet olla hurnustakaan lyömättä. Samalla kohottelivat he olkapäitään nuorukaisille: nämä eivät muka paljoon kelvanneet, he saisivat selkäänsä, ja kuitenkin suostuivat monet melkein valkohapsiset vanhukset ottamaan osaa varsinaiseen kilpailuunkin. Pelaajat valittiin mitä huolellisimmin ja pitkän harkinnan ja arvioimisen perästä, sillä kylän kunnia oli kyseessä. Ja hauskaa oli nähdä, miten valitut oikein rintaansa röyhistelivät, mutta hylätyt tunsivat pienuutensa ja katselivat nöyrästi toisiin. Valittujen joukossa oli myös Uli, sillä siinä pelissä oli hän mestari ja vaikka hän lyönnissä joskus navauttikin harhaan, niin oli hän potrimpia tappamisessa, jossa piti juosta ja kieputtaa. Hänen isäntänsä neuvoi häntä kieltäytymään. Ne pelit ei ole hänelle soveliaita, sanoi isäntä. Jos hänen leirinsä joutuu tappiolle, ei hän selviä leikistä vähemmällä kuin 25, 30 batzilla; se menee vähintäin. Illalla voi syntyä kahakka, ja ei tiedä etukäteen kukaan, mitä se voi tulla maksamaan. Jos pahoin käy, seuraa ehkä seudulta karkoituksiakin9 ja on nähty, että moiset kahakat usein tulevat maksamaan monta sataa taalaria. Ne pelit ovat rikkaiden tilallisten poikia varten, jotka kernaasti prameilivat rahoillaan ja joiden vanhemmille ei niistä ole mitään muuta hyvää kuin se, että saavat käydä joka puolen vuoden päästä käräjillä ja maksaa satoja taalaria kipurahoja ja sakkoja. Sellaisesta oli moni talonpoika tullut köyhäksi, renkimiehen ei ollenkaan kannata niihin puuttua. Ulin oli siis jäätävä pelistä pois, se voisi turmella hänen edistyksensä moneksi vuodeksi, jopa saada aikaan senkin, ettei hän koskaan enää pääse oikealle onnen ladulle. Ulista tuntui isännän puhe sangen järkevältä, vaikkapa kovalle ottikin hylätä kunnia ja olla esiintymättä tuona sunnuntaina suuren katselijalauman edessä kiitettynä hurnuksen pelaajana. Hän lähti seuraavana iltana sanomaan, ettei hän tule peliin. Tietysti ei oltu hyvillään hänen sanoistaan ja kovaksi onneksi oli yllämainittu naapurikin juuri saapuvilla. Kun Ulia oli kauan turhaan houkuteltu, otti tuo naapuri hänet erikseen puhutellakseen ja selvitteli asiaa omalla tavallaan.

Hän sanoi nyt Ulille, että Ulin isäntä tahtoo Ulia kieltäytymään ainoastaan sen vuoksi, ettei Uli vain mitenkään löisi laimin tehtäviään, ja ettei isännän edes yhtä iltaa tarvitsisi ruokkia itse karjaansa. Hän tunsi Bodenbauerilaisen jo lapsesta, sanoi hän. Se on suurin kettu ja ulkokultaisin juutas taivaan alla, eikä kukaan osaa paremmin kuin hän kiskoa hyötyä palvelijoistaan. Se kuvittelee niille jos jotakin ja tekeytyy niin helläksi kuin mahdollista, etteivät he vain hukkaisi silmänräpäystäkään aikaa ja että hän alati, yötä päivää, saisi heistä pelkkää hyötyä. Eikä se myös sallisi, että he seurustelisivat muiden ihmisten kanssa ja saisivat tuttavia, sillä siten saisivat he tietää, miten paljon palkkaa muualla annetaan, miten hyvästi muualla kohdellaan j.n.e. Sellainen se on muka kaikkia palvelijoitaan kohtaan ja kun se jostakin palvelijasta on kiskonut suunnatonta hyötyä ja sälyttänyt hänen hartioilleen kaikki taakkansa ja palvelija vihdoin tahtoo suurempaa palkkaa, niin ajaa se palvelijan pois talosta ja hankkii uuden huokeamman. Nyt se ei sallisi, että Uli pääsisi rikkaiden talokkaiden poikain hyväksi toveriksi ja sattuisi täten ehkä saavuttamaan onnensakin. Hänen, Ulin, piti vain sanoa isännälleen, ettei häntä lasketa kilpailemasta. Helpompi on hänelle se, että isäntä hänelle vähän mukisee, kuin että koko kyläkunta häntä vihaa. Uli oli kahden vaiheella ja myöntyi; hän uskoi vielä moisia sanoja ja sitäpaitse halutti häntä päästä rikkaiden tilallisten poikain toveriksi; hän ei tiennyt, että näissäkin asioissa toteutuu sananparsi: tukala on syödä kirsikoita suurten herrain kerällä, luut ja kannat nakkelevat ne huonomman silmille, itse syövät lihan. Sen, joka haluaa ilman vahinkoa seurustella korkeampiarvoistensa kanssa, tulee olla hyvin viisas, muuten häntä peijataan ja hän saa kunnian kalliisti maksaa. Ja kuitenkin hylätään hänet lopuksi kelvottomana kun häneen on kyllästytty tai kun häntä ei enää osata käyttää omaksi eduksi tahi kun hänen päähänsä pistää ruveta vaativaiseksi. Aivan samoin käy tässä suhteessa Erdöpfelkofenissa kuin Parisissa, aivan samoin Brönzwülerissä kuin Bernissäkin.

Kun Uli sanoi isännälleen, että hänen täytyy sittenkin ottaa peliin osaa ja ettei häntä lasketa pois kilpapelistä, niin ei isäntä siihen paljoa virkkanut, kehoittihan vain Ulia olemaan hyvin varuillaan; hänelle tulisi kovin paha mieli, jos Uli jälleen joutuisi rettelöihin ja entiseen rappiotilaan. Isännän lempeys melkein hellytti Ulia ja vähällä oli, ettei hän vielä peruuttanut menoaan, mutta väärä hävyn tunne oli valtavampi hänessä kuin oikea heltymys, ja edellinen voitti.

Ikävöity sunnuntai koitti vihdoinkin ja sen koitteessa päättyi monten uneton yö. Harvoilla oli aikaa lähteä kirkkoon; kaikkien osanottajain oli varustauduttava; heidän oli koeteltava lapioiden ja keppien kelvollisuutta; toisten täytyi heitä autella ja naisväen täytyi varustaa murkina puoli tuntia tavallista aikaisemmin valmiiksi. Se oli vaikea tehtävä niille, joilla oli padassa niin vanhan lehmän lihaa, että lehmä olisi voinut pitää vaikka kultahäitään, jos olisi ollut vaimo.

Mutta vaikka liha jäikin kohtalaisen anturanahkan kovuiseksi, ei siitä tänään kukaan pahastunut, ja onnellisia oltiin, kun ei viimein mikään erottanut siitä iltapäivästä, jolloin oli jälleen hankittava kylälle kunniaa lasten ja lastenlasten hyväksi.

Kauan oli vielä määrähetkeen, vaan jo näkyi muutamia kulkevan kokouspaikalle kapistukset olalla, ja kepit ja lapiot kiertelivät kädestä käteen huolellisesti tarkasteltavina. Poikaset tungeksivat innokkaasti joukon etunenään ja heilauttelivat hyvin vakavasti keppejä ja keskustelivat hyvin totisesti siitä, mitkä lapiot paraiten sopivat kouraan; ukot jälleen seisoskelivat näköjään välinpitämättöminä raitilla piippunysät hampaissa ylpeästi jököttäen, kädet takin tai liivin taskuissa ja puhelivat tuulista ja kylvöistä. Viimein lähdettiin kilpakentälle, riemuitseva poikajoukko etunenässä. Nekös onnesta paistoivat, jotka saivat kantaa lapioita, keppiä; hälisivät ja kiistelivät ne, jotka kiiruhtivat tyhjiltään jonon vieressä; uljaina, tuikeina marssivat kilpailijat puolisotilaallisessa järjestyksessä poikasten jälestä. Joku heistä hypähti silloin tällöin kankeasti nähdessään jonkun tytön kasvot, joita hän ei aivan välinpitämättömin sydämin katsellut. Viimeisinä köpittivät ukot, muka omissa mietteissään, ja joku heistä sanoi toiselle olevansa menossa pellolleen; hänelle oli muka sanottu, että toukat ihan tuhoovat hänen ruisoraansa. Ja nythän siis sopi samalla mennä katsomaan nuoren kansan leikkiäkin. Kun hän oli ollut nuori, oli hän pelannut hurnusta niin hyvin, ettei ainoakaan tästä nuorisosta olisi kyennyt sitomaan hänen kenkänsä nauhojakaan. Ja kuitenkin oli siihen aikaan ollut puolentusinaa yhtä hyviä tai vielä parempiakin hurnuksen heittäjiä kuin hän. Ja kun miesväki oli lähtenyt kylästä, neuvottelivat naiset, millä verukkeilla hekin voisivat mennä taistotantereelle tai edes katsella ottelua kauempaa. He häpesivät noin vain syyttä suotta juoksennella kulkueen jälestä. Annas olla, pian oli verukkeet keksitty! Nuoret tytöt lähtivät pitkissä jonoissa käsikynkässä kävelemään ja kiertelemään kunnes joutuivat ihan poikaparveen istumaan; vähän ijäkkäämmät kaarsivat verkkaan ja kaukaa kentän ympäri ja asettuivat sopivan matkan päähän pienelle kummulle, josta voivat nähdä etäälle; vanhus toisensa jälkeen köpitti sinne, taluttaen toisella kädellä lasta ja pitäen toisessa rosmariinia ja sanoi jokaiselle vastaantulijalle: hänenkin pitää nyt tässä sinne lähteä, vaikka meno on ihan vastenmielistä; mutta lapsi ei ollut antanut hänelle rauhaa. Sekin tahtoi nähdä, miten isä heittää hurnusta, oli se sanonut.

Oli kaunis syksyinen päivä, ilma kirkas ja maa vihreä; pilvikaritsoita kulki taivaalla, kokonaiset katraat oikeita karitsoita kävi laitumella maassa, ja leppoisa lämpö hautoi ihmisiä ja eläimiä, jotka suloisen mukavasti lepäilivät vihreässä ruohikossa kirkkaassa auringonpaisteessa.

Aavalla niityllä tapasivat eri puolueet toisensa ja järjestyivät pelaamaan peliä, joka on sata kertaa kauniimpaa ja tuhat kertaa kansallisempaa kuin nuo vastenmieliset, uudet näytelmät, joissa ruumis ei harjaannu eikä sielu jalostu, jotka ovat joutenpäiväistä apinoimista ja joita katsellessa on hyvä tilaisuus vain laiskotella ja lurjustella.

Valittiin mukavin paikka, järjestettiin kiinniottajat niin että aurinko paistoi heidän selkäänsä, pantiin parru hurnuksen lyöntiä varten huolellisesti paikalleen, siten ettei mäki taustana tekisi näkymättömäksi hurnusta silloin kun se nousee, vaan että sen voi eroittaa selvästi aina tangosta ilmaan saakka. Jos tätä seikkaa ei oteta huomioon tai jos päivä on vähän pilvinen ja lyöjä iskee hurnukseen ripeästi ja voimakkaasti, kiitää se sillä vauhdilla, ettei sitä huomaa ennenkun se iskee pahan haavan jonkun pääkuoreen tai syöksyy sohahtaen maahan jonkun viereen. Siksi onkin etumaisten tehtävänä näyttää käsillään ja lapioillaan hurnusta takimaisille heti kun he sen huomaavat, ja kauas kuuluvat silloin hätäiset huudot: tuolla tuolla, tänne tänne!

Kauan kesti ennenkun parru eli tanko oli saatu asetetuksi sopivaisen korkealle, ennenkun piiri oli merkitty sopivan laajaksi ja leveäksi, leikin säännöt vahvistettu ja arvalla ratkaistu, mikä puolue ensin lyö. Kumpikin puolue tavoitteli todellisia tai kuviteltuja etujaan eikä tarvinnut yhden puolueen suurta muutosta ehdottaa, kun jo toinen puolue kieltäytyi kivenkovaan esitystä hyväksymästä, vainuten siinä jotain salajuonta. Siinä sitten jankattiin kunnes vanhukset puuttuivat asiaan, huusivat milloin tuon, milloin tämän luokseen ja supattivat hänen korvaansa jotain, jonka pontena oli tavallisesti se, että hylkäämällä se ja se pieni etu on viekasteltava itselleen suurempi etu.

Kello oli jo yli kahden ennenkun pelaajat asettuivat piiriin paikoilleen ja parrun luota kajahti huuto: "Tahdottekos?" johon toiselta puolen vastattiin: "Antakaa tulla!"; eräs lyöjä astui ripeästi parrun ääreen, nosti keppinsä koholle parrun kohdalla ja lyödä vinhautti koskettaen kuultavasti parrua; sydämet sykkivät ja vavistiin jännityksestä, suut ammottivat, silmät töllöttivät ilmaan etsien sieltä hurnusta: mutta ei nähty sitä missään; ja siinä kun katsoa töllötettiin, kajahti toinen lyönti; silloin lensi hurnus korkealta yli rajan, se keksittiin liian myöhään ja hyvä lyönti oli saatu. Ensimäinen kepin lyönti oli ollut petoslyönti.

Minä en tahdo nyt jatkaa samalla tapaa kuten olen alottanut; en kertoa tyystin pelin kulkua, en jutella, miten usein pelissä riideltiin luulotelluista tai todellisista petoksista, miten usein nenäin alla nyrkkiä puitiin, miten vanhat saivat ruveta riidanratkaisijoiksi, miten he sovittelivat puolueita ja miten pojat taipuivat heidän tahtoonsa, useinkin vastenmielin; kuinka vanhat eivät malttaneet olla antamatta käytännöllisiä neuvoja ja huutamatta lyöjälle: astukoon askeleen eteen tai askeleen taakse; tai tappajille: hajaantukoot kauemmaksi toisistaan ja älkööt huitoko lapioillaan ennen aikojaan. Se kertominen ei maksaisi vaivaa. Minä en myöskään tahdo tarkemmin kuvailla kuinka katselijat sakeanaan saarsivat pelaajia; miten vanhat äidit seurasivat sykkivin sydämin pelin kulkua, miten tytöt vapisivat pelosta tai riemusta kun heidän heilansa astui hurmista lyömään tai tappamaan; en myöskään, miten Erdöpfelkoferin ja Brönzwülerin pikku pojat härnäsivät toisiaan ja viimein hurjasti tappelivat kunnes äidit ja sisaret kiskoivat heidät erilleen toisistaan, jota vastoin isäin ja veljien mielestä ei maksanut vaivaa mokomaan puuttua. Tätä en minä aio kertoa, mutta sen minä vain sanon, että erdöpfelkoferilaiset ne joutuivat tappiolle, tosin vain yhdellä lyönnillä, mutta kuitenkin. He kinasivat aika tavalla vastaan ennenkun ottivat tappionsa uskoakseen; koettivat kaikki kavaluudet ja juonet; antoivat jonkun lyödä ylimääräisen lyönnin vaikka hurnus oli jo tapettu; lykkäsivät hurnuksen, joka oli pudonnut maaliin, maalin ulkopuolelle ja nostivat sen vasta ulkopuolella maasta ja kielsivät tekonsa, kun eräs vanha brönzwüleriläinen sen huomasi. Mutta ei auttanut juoni, viimein täytyi heidän tyytyä tappioonsa. He olivat äissään ja pitivät kohtalon ratkaisua kerrassaan vääränä, koskapa he muka olivat selvästi olleet parempia pelaajia, ja moni ei voinut olla syyttämättä tovereitaankaan: se tai se oli muka lyönyt huonosti tai tehnyt virheen tappaessa. Vanhukset lähtivät mukisten paikalta ja sanoivat, että olivathan he jo kauan sitten aavistaneet että näin kävisi; ennen oli käynyt toisin, he olivat olleet usein pelissä, mutta näin hölmösti eivät he olleet pelanneet koskaan. Ja vaimot ja tyttöset menivät myös raskain askelin kotiin ja sanoivat, ettei se tee mitään, vaikka heikäläiset joutuivatkin tappiolle, kunhan ei vain tänä yönä tapahtuisi jotain hirmuista, mutta he pelkäsivät, etteivät ne tappelutta eroa. Noh, mitä se sitten haittaa, tuumi eräs vanha tappelukassi, hänkin oli ollut usein nujakoissa, ja paljon pahemmissa kuin nykyjään, ja elävänäpä hän vain oli niistä päässyt.

Uli oli kunnostautunut hyvin ja kuitenkin haukkui häntä muudan talollisen poika, joka itse oli useita kertoja laskenut hurnuksen kunnottomasti ohitse, syypääksi tappioon. Se ja tieto, että häneltä nyt menee kuin leikillä kolme livreä,10 kiukutti ja sapetti Ulia kovin; hän sanoi, ettei hän lähde juomingeihin, hän ei niistä välitä. Hänen täytyy lähteä kotiin karjaa ruokkimaan. Isäntä tuskin lienee kotona. Mutta jos joku maksaisi hänen puolestaan, niin hän suorittaisi sille sitten ne rahat jälestä. Mutta silloinkos hänelle sanottiin, että aikooko hän luikahtaa tiehensä! Hän oli ollut pelaamassa tappiota, hänen täytyy nyt ottaa osaa myös maksuun ja pysyä joukossa tuli mitä tuli. Tämähän nyt on kummaa, että jokainen pyrki kotiin piiloon äitinsä helmoihin. Ulin täytyi lähteä mukaan juomingeihin tyytymättömänä itseensä ja koko maailmaan. Hän oli mielessään toivonut saada kerrankin oikein ahmimalla juoda muiden kustannuksella; nyt kävikin päinvastoin.

Kova oli todellakin erdöpfelkoferilaisten kohtalo, kun heidän voittajansa veivät heitä riemusaatossa paraaseen ravintolaan ja kun heidän täytyi siinä kulussa nähdä Brönzwülerin naisten ja tyttöjen naurua ja kuulla heidän sanovan: me emme uskoneet, että meikäläiset olivat niin hyviä pelaajia. Mutta kärsiä heidän täytyi ja he esiintyivät kulkiessaan niin koppavasti kuin mahdollista, antoivat pilkkasanasta pilkan ja kun tytöt härnäilivät heitä veitikkamaisin katsein, niin vastasivat he pistelyihin kaksimielisillä ja hävyttömillä sutkauksilla.

Ravintolassa lieskahti kätketty kipinä viinin yllyttämänä yhä enemmän liekkiin. Pistosanat kirpoilivat suusta suuhun aina vastattuina ja jo tartuttiin laseihin ja aiottiin nakata; mutta yhä rupesivat vanhat sovittajiksi ja rauhoittivat nuorempia ja kielsivät alottamasta, mutta jos toiset alottaisivat, niin tuli heidän, piru vieköön, suojella itseään eikä säästää! Mutta yhä enemmän nousi viini ijäkkäämpienkin päähän. He alkoivat kertoa entisistä ajoista, miten he silloin ja silloin olivat tapelleet niin että veri oli rattaiden jälissä koskena valunut; miten joka talosta ihmiset olivat kokoontuneet kuin tulipaloon ja he olivat olleet herroina. Erdöpfelkoferilaiset muistuttelivat brönzwüleriläisille, miten usein he olivat ajaneet nämä käpälämäkeen ja parkinneet heidän nahkansa. Brönzwüleriläiset taas väittivät aivan toista ja puhuivat etenkin tästä päivästä: ne, jotka siten olivat saaneet pelissä köniinsä, älkööt liioin kerskuko; olihan joka ihminen nähnyt, ketkä tässä olivat kehnompia. Ja yksi alkoi muistutella toiselle, miten hän siellä ja siellä oli nakannut toisen jokeen tai pyöritellyt häntä virtarapakossa tahi löylyttänyt aidan seipäällä niin että toinen lojotti kuin tukki maassa. Ja toinen kohotti silloin nyrkkinsä ja kysyi ainoastaan, ketkä täällä tänään on herroina? Ja ijäkkäämmät, jotka ennen olivat väitelleet kiistaa, tulivat nyt kaikkein kiihkeimmiksi ja tuossa kävi jo pari käsirysyynkin ja tuossa pullisti kaksi vanhaa miestä toisiaan seinää vasten, mutta pöytien takana istui levollisesti väkeviä miehiä ja he katsoivat merkillisen tyynesti teuhaamista ja vain silloin tällöin he lausuivat jonkun painavan sanan, kuten: "En salli, päästä irti, istu paikoillesi tahi tulen minä." He olivat menneen ajan kuuluisia sankareita, joista tunnettiin ja tiedettiin, että jos he ylös kavahtavat, niin moni alas kaatuu; mutta heidän mielestään ei nykyjään usein enää kannattanut näyttää voimiaan. Heidän sanansa auttoivat ravintoloitsijaa, joka koetti pitää yllä rauhaa pöytiensä ja tuoliensa, pullojensa ja lasiensa vuoksi. Hän oli väkevä, suosittu mies ja tunkeutui pelotta keskelle taistelevain parvea, eroitteli heitä, asetti yhden sinne, toisen tänne, vaikka he mukiloivat vastaan, ja nakkasi väkevillä käsillään ulos tuvasta sen, joka ei mielinyt alistua ja pysyä levollisena.

Virtana valui miespahan otsalta hiki: kun hän yhtäällä oli saanut kahakoitsijat erilleen, ryntäsivät muut toisaalla toistensa kimppuun; mutta hän ei hellittänyt, vaan kiljui kahta kamalammin olevansa isäntä täällä eikä sallivansa tappelua; ketä, piru vieköön, halutti saada köniinsä, se menköön ulos, siellä on heille sijaa kyllältä, siellä katkaiskoot vaikka niskat toisiltaan. Pahimmat tappeluhaluiset ottivat hänen sanansa kuuleviin korviinsa. Yksi toisensa jälkeen katosi tuvasta, toinen rupesi vaanimaan toista, ja kun toinen pisti päänsä ulos, paukkui iskuja hänen niskaansa näkymättömistä käsistä; hän voi tuskin varjella päätään ja pitää hosumalla vihamiestä loitolla. Ulkoa alkoi kuulua sellainen melske ja mäiske, että tuvassa olijat ihmettelivät, mitä tanhualla oikein tapahtuu; he rynkäsivät ulos ja sekautuivat hekin tuohon suureen, yhä verisemmäksi käyvään huiskeeseen, jota kirkkaat tähdet lempeästi tuikkien valaisivat, mutta eivät kuitenkaan niin selvästi, että ystävä olisi osannut suojella itseään ystävän iskulta ja vihamies tuntea vihamiestä. Hurja elämä kävi ulkona, ja pian tuli yksi ja toinen takaisin sisään yltäänsä veressä ja sanoi, että hän pyörtyy ihan siihen paikkaan ja että pitää antaa hänelle vettä. Ravintoloitsija, joka aikoi noutaa vettä ulkoa, tuli myös takaisin verisenä ja puteli rikkilyötynä ja sanoi vanhoille sankareille, jotka yhä istuivat pöydän takana, että jo kai olisi aika heidänkin mennä ulos katsomaan miten siellä käy; hänestä tuntuu, että nyt hurjistellaan jo kylliksi. Miehet joivat lasinsa tyhjiksi, kopistivat porot piipustaan, nousivat verkalleen, nuo jättiläiset, seisoalle ja astuivat ulos; he olisivat menneet kiireemmin, jos heitä olisi huudettu viuhtomaan hevosista kärpäsiä. Ulkona he seista jäköttivät ja katseet levollisesti maassa hupperehtivain, rytäkässä ottelevain sekamelskaa ja viimein huusi yksi heistä valtavalla äänellä, että hänen mielestään tämä jo riittää, nyt heidän on herettävä, muuten heidät eroiten vähän kovakouraisesti. "Annas olla, eroatteko, ette!" huusi toinen, ja kun tappelua jatkui, iski hän kiinni lähinnä olevaan ja paiskasi hänet nurin niskoin joukkioon niin että hän lensi kuin kanuunan kuula joukkion yli aidan toiselle puolelle ja jäi pensaaseen roikkumaan. Toisetkin kopasivat kourillaan ja oli ihme nähdä, miten hurjimmatkin tappelijat rapistelivat ijäkkään sankarin kynsissä kuten kalat keittäjättären käsissä, ja pian oli paikka puhdas tappelijoista ja vain sieltä täältä, aina yhä kauempaa, kajahtivat iskun jysäykset ja kiroukset. Haavoitetut nostettiin taistelutantereelta ja pestiin ja he kompuroivat kovakätisten eroittajainsa kanssa kotiin. Vain kaksi brönzwüleriläistä ei tahtonut lähteä, vaan jäi, kuten sanottiin, ruokolle ja he vaativat tohtoria, s.o. he jäivät sairastelemaan pieksäjäinsä kustannuksella niin kauaksi aikaa kuin mahdollista eli siihen saakka, kunnes jupakka oli korvattu ja laillisesti sovittu. Tämä ei tosin miellyttänyt vanhuksia, he sanoivat, että heidän päivinään ei oltu mokomista kirpun puremista piitattu, ei nyt miehistä enää ollut mihinkään. Mutta pojat pitivät päänsä; he eivät olleet pohattoja, he menettelivät näin vain rahaa itselleen haaliakseen.

Uli oli joutunut viinin ääreen ärtyisellä päällä ja oli juonut paljon. Hän ajatteli, että koska hänen kerran kuitenkin täytyy maksaa osansa, niin täytyy hänen muistaa puolensakin pitää. Hänkin oli ollut tappelussa, mutta hän ei ollut kuin noin vain ylipäätään hutkinut, koska hän ei erityisesti vihannut ketään brönzwüleriläistä. Hän jakeli aimo iskuja, mutta ei mukiloinut erittäin ketään; häneen sattui joku armoton sivallus, veri vuosi hänestä ja hänen pyhävaatteensa roikkuivat riekaleina. Silloin kun vanhat puhdistajat lopettivat taistelun, olivat erdöpfelkoferilaiset voitolla. Molemmat ruokolle jääneetkin olivat brönzwüleriläisiä. Erdöpfelkoferilaiset ajattelivat siis voittaneensa tuossa yöllisessä taistelussa ja se voitto oli heille lohduttavana korvauksena tappiosta hurnuksen lyönnissä, ja he toimeenpanivat kotimatkallaan hurjia mekastuksia ja moni viaton puunvesa ja moni vielä viattomampi akkuna sai kärsiä heidän voiton ja humalan huumauksensa vuoksi. Vaterloon tai Morgartenin sankarit eivät palanneet kotiin suuremmalla voiton riemulla kuin he. Aamulla hävisi ilo muutamilta. Kun Uli heräsi ja hänen rusenneltua päätään poltti, kun hän tuskin voi hievauttaa toista kättään, kun hän näki revityt pyhävaatteensa ja muisti hirmuisen maksuosansa, oli hän vähällä puhjeta itkuun. Nyt oli kaikki mennyttä, ajatteli hän, nyt ei enää maksa vaivaa koettaa säästää. Oikeassa hän sittenkin oli, köyhä renki ei voi edistyä. Jos se rynkää kerrankin aisoistaan, on se tuhon oma. Hän oli aivan alla päin, ei sanonut kellekään ainoaakaan hyvää sanaa, vaan oli kuin ladattu kanuuna, jota kaikki pakenivat peläten että se voi joka hetki pamahtaa.

Sillä välin olivat nuo kaksi ruokolle jäänyttä miestä lähettäneet erdöpfelkoferilaisilta kysymään: tokko nämä muka selvittävät heidän kanssaan asiat hyvällä vai pitääkö heidän turvautua nimismieheen? Nämä miehet olivat kääntyneet kysymyksellään saman talollisen puoleen, joka oli vietellyt Ulin isäntäänsä vastaan ja tuo isäntä lähetti heille sen sanan, että kyllä asia selvitetään, jos haavat ovat selvityksen arvoiset; kovin pahat ne tuskin kuitenkaan lienevät. Hänen täytyy ensin keskustella toisten heikäläisten kanssa, huomenna voidaan ruokkolaisille antaa vastaus. Se kettu oli jo tehnyt suunnitelmansa, miten hän ja hänen kaltaisensa pääsisivät kiikistä maksamatta mitään. Hän sopi toisten kanssa siitä, että he koettavat saada Ulin ilmaisemaan itsensä syypääksi noiden kahden rusikoimiseen. Uli voisi joko itse sopia rusikoitujen kanssa tai ilmaista itsensä nimismiehelle rikoksellisena. Siihen Uli kyllä suostuisi, sanoi talonpoika, kun häntä vain hyvin mairiteltaisiin ja luvattaisiin hänelle ei ainoastaan kaikki korvata, vaan myöskin antaa kaupanpäälliseksi hyvä palkkio. Mitä palkkioon tulee, sitä voisi jälestäpäin ajatella, voisihan olla sitten antamattakin jos tahtoisi. Näin vedettäisiin vielä brönzwüleriläisiä nenästäkin, ne eivät saisi yhtään rahallista hyötyä, kun köyhä Uli tulisi syylliseksi.

Useimmista oli mieleen se tuuma, että annettaisiin Ulin syödä koko soppa; he näet vähän pelkäsivät, ettei nimismies tällä kertaa päästäisi heitä pelkällä rahasakolla, vaan että heidät karkoitettaisiin seudulta; ja vaikka raha on rakasta rikkaalle talokkaan pojalle, maksaa hän sen sentään kymmenen kertaa mieluummin kuin jättää kotiseutunsa, sata kertaa mieluummin kuin heittää isänsä ja tuhannen kertaa mieluummin kuin hylkää äitinsä.

Resli, kuten tuo vanha kettu oli nimeltään, tuli siis Ulin luo hänen ollessa illalla ruokkimassa karjaa ja sanoi hänelle, että asiat ovat hullulla tolalla, brönzwüleriläiset ovat lähettäneet asiasta tiedustelemaan ja tiedäppäs nyt, miten se selvitetään; kaikessa tapauksessa maksaa leikki paljon rahaa. Tämä oli Ulille kuin tulta kanuunan sankkiin ja nytkös panos paukkuen ja jyristen laukesi Resliin. – Uli haukkui häntä vanhaksi roistoksi, joka oli syössyt hänet onnettomuuteen. Hän ei olisi lähtenyt koko peliin, ellei Resli olisi häntä houkutellut; hän ei olisi ruvennut tappelemaan, mutta juuri he, ijäkkäämmät, joiden olisi pitänyt olla kaikkein järkevimpiä, olivat olleet hurjimpia, ja etenkin hän, Resli. Nyt piti hänen, köyhän pojan, antaa puolet vähästä vuosipalkastaan, ehkäpä sen kokonaankin ja tehdä vuosi työtä hukkaan; se oli vääryyttä Jumalan ja ihmisten edessä! Vaan sellaisia ne ovat ne kirotut tilalliset; jos he vain voivat syöstä renkiparan onnettomuuteen, syöksevät he! Resli antoi myrskyn riehua aikansa ja lausui sitten: "Jos antaisit minunkin avata suutani, niin saisit kuulla aivan päinvastaista; sinun hyvääsihän tässä juuri tuumitaankin. Jos olet järkevä, niin järjestetään asiat niin, että sinä yksin hyödyt koko kepposesta." Hänen oli vaikea saada Ulia vaikenemaan ja kuuntelemaan. Kun Reslin viimein onnistui sanoa, että Ulin olisi nyt ilmaistava itsensä syypääksi, jysähti uusi laukaus. Uli ei tahtonut kuulla esityksestä puhuttavankaan. Viimein onnistui Reslin kuitenkin selittää, että muut ovat salaa Ulin tukena ja etteivät he ainoastaan suorita kaikkia kustannuksia, vaan antavat Ulille vielä komean korvauksenkin; Ulin ei tarvitsisi muuta kuin sanoa minkä verran tahtoisi ja hän saisi ihan kyllältään. Jos Uli suostuisi syyllisenä hiljaisesti sopimaan pieksettyjen kanssa, saataisi asia selvitetyksi hyvin huokealla. Ja vaikka pieksetyt sitten antaisivatkin asian nimismiehen ratkaistavaksi ja Uli karkoitettaisiin seudulta, niin mitäpä haittaa siitä Ulille olisi! Sellainen poika kuin hän saa aina palveluspaikkoja; ja monipa oli löytänyt onnensa vierailla seuduilla, minne hän ei koskaan olisi mennyt, jos ei häntä olisi kotiseudulta karkoitettu. Ja tarpeenpa olisi Ulille raha, nuo viisikymmentä tahi sata kruunua, jotka hän saisi heti kun vain pyytäisi. Kauan pitäisi hänen tehdä työtä ennenkun saisi työllä kootuksi moisen summan. Ja jos häntä vasta voitaisiin auttaa, niin oli hänen vain heille ilmoitettava, häntä ei jätettäisi pulaan, vaan tätä hänen tekoaan muistettaisi aina. Kaiken kaikkiaan: Resli osasi kuvata asian Ulille niin hyvässä valossa, että sai Ulin uskomaan, ettei hänelle tästä jupakasta tule lainkaan vahinkoa, päinvastoin hyötyä. Ja Uli lupasi tulla pyhäaattona kokoukseen, jossa voitaisiin asiasta lähemmin keskustella.

"No tule sitten", sanoi Resli, "mutta älähän sano isännällesi tästä mitään, ei hänen tarvitse tietää kaikkia meidän välisiämme asioita; tämä ei koske häntä lainkaan eikä hänellä siis ole tässä mitään sanomista."

Tuskin oli Resli lähtenyt, niin astui isäntä Ulin luo talliin ja sitä ja tätä ensin välinpitämättömästi puhuttuaan, kysyi hän: "Eikös Resli käynyt täällä? Oliko hänellä mitä asiaa minulle?" Uli sanoi, ettei hän tiennyt, Resli ei ollut siitä puhunut. Isäntä sanoi, että mitähän asiaa hänellä sitten oli Ulille? Kai jotain erikoisia? Uli sanoi, että he olivat keskustelleet keskenään yhä siitä eilisestä. Isäntä ymmärsi hyvin, mistä. Hän oli seisonut koko ajan rehuvajassa kun Uli ja Resli puhelivat keskenään ja hän oli kuullut heidän puheensa. Hänen ei siis ollut vaikea saada kyselemällä Ulia tunnustamaan koko totuutta. Kun isäntä oli aprikoiva luonne, oli hänen taas pitänyt taistella sisäinen taistelu: sekautuako enää koko asiaan, joka ei tosiaan häneen kuulunut, vai ruvetako puolustamaan renkiä naapuria vastaan? Kuitenkin voitti hänen hyvyytensä Ulia kohtaan, hänen lähimäisrakkautensa ja vähin myös kiukku siitä, että hänen selkänsä takana lähennellään hänen renkiään, ensin yllytellään epäluuloiseksi ja sitten petetään. Hän sanoi siksi Ulille: "Saat minusta nähden tehdä miten haluat: sinä et totellut minua, kun minä varoitin sinua ottamasta peliin osaa; teekin nyt miten parhaaksi näet. Muuten, jos uskot minun neuvoani, älä rupea niiden vehkeisiin; he koettavat panna sinut ansaan oman päänsä päästimeksi. Sinulle luvataan mitä vain tahdot, mutta ei pidetä mitään. Jos rupeat sopimaan brönzwüleriläisten kanssa, niin saat maksaa kipurahat; jos sinut taas karkoitetaan, saat marssia minne haluat ilman että sinulle kiitostakaan annetaan. Usko minua, niin käy; sellaisia tapauksia minä olen jo paljon kokenut." Mutta sehän nyt on helvetti, sanoi Uli, ellei pidettäisi sitä mitä hänelle oli luvattu, eipä hän sitten tiedä, mitä ihmiset oikeastaan ovatkaan. "Niin, sinä olet hyvä hölmö sinä", sanoi isäntä, "ihmiset pitävät, minkä haluavat pitää tai mikä heidän on pakko pitää, ei enempää; ei etenkään tällaisissa jutuissa; nämä ovat maailman rumimpia juttuja. Kun on joku viaton saatu kiikkiin, niin nauretaan sitten takana haletakseen koko tekoselle." Silloin pelästyi Uli, hänestä tuntui kuin hän olisi jo ollut ansassa, ja itku kurkussa hän sanoi, ettei hän voinut uskoa, että ihmiset ovat niin ilkeitä, jos ne sellaisia ovat, niin ei ihminen jaksa tätä elämää sietää, olisi paras, kun pääsisi kaikesta erilleen, pois koko maailmasta. – Ulin piti tottua ihmisten tapoihin, jotka eivät parane kuitenkaan, sanoi isäntä, Uli ei voi ihmisiä tehdä paremmiksi. Kuta järkevämpi on, sitä paremmin tulee heidän kanssaan toimeen, sillä silloin eivät he saa tilaisuutta pettää ja pelkäävät ruveta pettämään; aivan oikeassa oli sananparsi, jossa sanottiin: olkaat kavalat kuin käärmeet, mutta myös vakaat kuin kyyhkyset. Tuhman ihmisen vuoksi joutuvat muut aina kiusaukseen, heitä haluttaa vetää häntä nenästä ja pettää häntä. On vain oltava järkevä, niin ei kellään ole sanomista mitään. No mitäs hän sitten voi tehdä? kysyi Uli. "Ehkä olisi järkevintä, ettet lähtisi heidän pariinsa etkä näyttäytyisi heille ollenkaan; niin täytyisi heidän luonnostaan pyyhkiä sinun nimesi pois pelistä. Mutta mene nyt kuitenkin ja kieltäydy! Siten saat oikein nähdä, millaisia he ovat. Saat nähdä, että he lupaavat sinulle viisi hyvää ja kuusi kaunista ja vannovat niin että sinun sydämesi oikein lämpiää. Sinusta tuntuu, kuin pitäisi asian juuri näin ollakin, kuten olisit pölkkypää, jos et taipuisi omaan onneesi. Mene vaan, ja myönny sitten, Jumalan nimessä, mutta pyydäkin kirjalliset lupaukset. Silloin saat nähdä, miten naamat ällistyvät. Silloin sanotaan, ettei se kirjallinen lupaus ole tarpeellista; kun muka kerran kaikki sen lupaavat, niin tokihan se riittää ja tokihan tässä hävetään syödä sanaansa. Pysy kuitenkin vaatimuksessasi ja katso sitten, millainen paperi sinulle annetaan, kuka paperin alle kirjoittaa, ja pidä vaari siitä, että paperissa on kaikkien nimet ja että kaikki vastaavat toisistaan." Niin, se kai olisi hyvä, tuumi Uli, mutta hänhän ei osannut lukea kirjoitusta. "No, se ei haittaa", sanoi isäntä, "tuo vaan paperi mukanasi kotiin että saadaan nähdä mitä siinä seisoo; voithan sitten vielä menetellä miten tahdot." "Mutta luuletkos, isäntä", tuumi Uli sydän pelosta vapisten, "ettei tästä koidu vaaraa ja etten minä hairahdu?" "Se riippuu siitä", sanoi isäntä, "luotatko tällä kertaa minuun; jos et rupea epäluuloiseksi, etkä anna itseäsi vietellä ja luotat minuun, niin lupaan minä auttaa sinua pulasta. Mutta jos sinua taas haluttaa uskoa toisia enemmän kuin minua, niin samantekevä; näetkin, miten käy. Sanoinhan minä sinulle jo etukäteen, mikä tästä tulee; mutta sinä luotit, enemmän muihin kuin minuun. Kyllä minä tiedän, miten he ovat panetelleet minua ja sanoneet, että minä olen vain häijy ja sorran, enkä salli alamaisilleni iloa; et tehnyt oikein, Uli, kun uskoit minusta niin pahaa. Minä luulin, että sinä tietäisit, hyvääkö vai pahaa minä sinulle toivoin, ja sinä ansaitsisit nyt tosiaan, että jättäisin sinut pulaan. Mutta sen minä sanon sinulle suoraan: jos sinä vielä kerran alat epäillä minua ja uskot joka panettelijaa ja lurjusta enemmän kuin minua ja rupeat heidän yllytyksestään karttamaan minua, niin tulee meistä ikipäiviksi ero. Kun minä koetan olla isä sinulle, niin lienee minulla oikeus vaatia, että sinä luotat minuun; ja kyllä voit luottaa!" Uli tunnusti tehneensä väärin ja sanoi, ettei hän ollut uskonut, että ihmiset olisivat sellaisia. "Mitä", sanoi isäntä, "ettäkö et uskonut? Uskoithan sinä, että minä olen huono ihminen ja koetan muka nylkeä hyötyä sinusta; uskoithan sinä, että se on huono joka teoilla osoittaa sinulle hyvyyttään ja sitävastoin hyviksi niitä, jotka sinua imartelevat, mutta eivät tee niin hituistakaan hyvää sinulle. Sinä olet kuten ihmiset yleensä: sinä luotat huonoihin ja epäilet niitä, jotka ovat hyviä sinulle; ja sitten sanot sinä kuin kaikki muutkin, ettet sinä uskonut, että ihmiset olisivat niin pahoja. Tuo on järjetöntä puhetta. Mutta te ette osaa eroittaa hyvää pahasta ja te rakastatte luonnostanne enimmän niitä, jotka teitä viettelevät käskijäänne karttamaan, ja kartatte luonnostanne niitä, jotka teitä käskevät ja joiden täytyy pitää teitä aisoissa, ja siksi luotatte te kymmenen kertaa enemmän jokaiseen lurjukseen kuin isäntäänne. Siksi käykin tavallisesti niinkuin käy ja siksi te edistytte siten kuin edistytte. Usko minua, ne, joiden täytyy pitää renkiä ja piikoja, saavat kärsiä kovempaa kiusaa kuin ne, joiden. täytyy olla renkeinä ja piikoina." Isäntä oli vasten tapojaan nyt aivan kiihtynyt. Uli rukoili, ettei isäntä olisi kovin vihoissaan; jos nyt asia selviäisi hyvin, kuten isäntä oli sanonut, luottaisi Uli häneen elinikänsä eikä uskoisi enää koskaan lurjuksia ja huonoja ihmisiä.

Varhain huomisaamuna tuli Uli isännän luo ja sanoi, ettei hän ollut uskonut mokomaa, mutta oli käynyt aivan niin kuin isäntä oli sanonut; olisi luullut, että isäntä on ihan noita. Ne olivat ihan syödä hänet rakkaudesta ja ystävyydestä ja väliin olivat he koettaneet häntä pelotella ja viimein lupasivat hänelle kaiken kaikkiaan 500 guldenia. Silloin oli Uli myöntynyt ja vaatinut kirjallista lupausta. Kauan olivat ne kinanneet häntä vastaan ja viimein oli Resli sanonut: no olkoon menneeksi, he sen hänelle antavat ja Uli saa itse kirjoittaa millaisen haluaa. Silloin oli Uli sanonut, ettei hän osaa kirjoittaa; ja Resli oli sanonut, että kyllä hän sen kirjoittaa ja että kahden tulee se vahvistaa niinillään kaikkien puolesta. Sitten olivat he antaneet hänelle paperin, mutta sanoneet hänelle, ettei hän ruumiin ja hengen uhalla saa näyttää sitä koskaan kellekään, muuten voi koko homma mennä myttyyn; ja he olivat lukeneet Ulille paperin ja se oli ollut aivan heidän tekemänsä sopimuksen mukainen. Mutta ei se ollut Ulia tyydyttänyt, sillä he olivat iskeneet toisilleen pilkallisesti silmää ja virnistelleet sitä katsellessaan. Isäntä sanoi: "Saanko minä lukea sinulle, mitä siinä seisoo? Kuule nyt:

"Että viime sunnuntaina hurnuspeli kävi hullusti ja että jälestä vielä pahoin tapeltiin, johon Bodenbauerin renki on syypää, ja että hän itse on ilmoittanut ja tunnustanut itsensä syylliseksi, joten muut ovat vapautetut, todistetaan omasta ja muiden puolesta:

Pötylässä seitsemäntenä kahdeksatta päivänä tammikuuta vuonna 1000,8005.

Paavo Paijanhelma. Pekka Peräpakara."

Kun paperia Ulille luettiin, lensi Uli vuoroin punaiseksi ja valkeaksi ja luettua heristeli hän yhä nyrkkiä ja sadatteli: "Perhanan perhana!" "No näet nyt. Uli", sanoi isäntä, "ketä nyt uskot?" "Älkää enää, isäntä", sanoi Uli, "mutta se vietävän Resli, siltä väännän minä leukaluut niskaan heti paikalla!" "Sepä olisi älykäs teko", sanoi mestari. "Silloin joutuisit ojasta allikkoon." "Mutta mitä minä sitten teen?" sanoi Uli, "tällaista minä en siedä."

"Mene työhön", sanoi isäntä, "ja jätä tämä paperi minulle, minä selvitän asian kaikessa hiljaisuudessa. On parasta, ettei nosteta pahaa melua, kummallekin puolelle koituisi siitä ehkä vain pahaa, haukat veisivät karitsat moukkien kiistellessä." Kun isäntä oli levollisesti suurustellut, lähti hän kuten sattumalta köpittämään Reslin talon sivuitse. Resli oli tarhassa korjaamassa omenia puusta. Ulin isäntä kehui Reslin monia kauniita puita ja niiden hyviä hedelmiä. Sitten lähti hän muka kulkemaan edelleen, mutta kääntyikin vielä takaisin ja sanoi: "Ai, olin ihan unohtaa! Uli ei mene tänään selvittelemään asioitanne, paperi ei häntä oikein miellyttänyt." Resli kumartui omenia ottamaan ja sanoi: "No, entäs sitten, onhan hänellä vaalin valta, mutta tietköön mitä tekee." "Niin, niin, niin", sanoi isäntä, "mutta sitä minä vain tahdoin sanoa, että on paras jättää Uli rauhaan, teille on parempi maksaa ja selvitellä asianne itse eikä vaatia Ulilta kreutzeriäkään; – parempi kuin se että hän menee ja näyttää paperin nimismiehelle." Siihen ei Resli vastannut, vaan puhui muista asioista: "Johannes, olisi hauskaa, jos sinä pitäisit aitasi paremmassa kunnossa; lampaasi tulevat aina minun puutarhaani ja jos niistä joku läkähtyy omenaan, niin ei se ole minun syyni." Ennen iltaa korjataan reiät, sanoi Johannes, ja olisi korjattu jo kauan sitten jos olisi ollut aikaa. Reslin ei pitäisi pahastua. Eihän toki, sanoi Resli, mutta hänestä oli vain tuntunut siltä, että kyllä ne jo pitäisi korjata. "Mielellään ne korjataankin", sanoi Johannes, "mutta tiedäthän sinä, Resli, että jos ei olisi ollut noita hurnuspeliä, olisi tullut tehdyksi paljon töitä, joita nyt ei ole tehty, ja jäänyt tekemättä paljon, josta ei ole mitään hyötyä." Reslille meni tupakka väärään kurkkuun ja hän rupesi ryiskelemään ja Johannes lähti kulkemaan edelleen; Ulille ei kukaan hiiskunut maksamisista enää sanaakaan.