Читать книгу Miten Uli-renki tulee onnelliseksi - Gotthelf Jeremias - Страница 4

Miten huono tyttö avaa rengin korvat hyvän isännän sanoille

Ulin vastauksen ehkäisi lehmä, joka selkeästi ilmaisi hätäänsä. Nytpä tuli työtä, keskustelua ei voitu enää jatkaa. Hyvin kävi, viimein syntyi kaunis, sysimusta, valkotähtinen vasikka, jonka moista kumpikaan heistä ei ollut ennen nähnyt ja joka katsottiin kelpaavan elätettäväksi. Uli oli ollut tehtävässään hyvin toimelias ja tarkkaavainen ja vasikalle oli hän lempeä, melkein hellä ja katseli sitä erityisen ihastuksissaan.

Kun he olivat suoriutuneet lehmän auttamisesta ja lehmä oli saanut sipulikeittonsa, sarasti jo aamu eikä suonut enää aikaa keskustelun jatkamiseen.

Seuraavat arkipäivät veivät töineen tyystin tilallisen ja hänen alamaistensa ajan ja isäntä oli myös poissa kotoa kunnan toimissa, joten hän ja Uli eivät keskustelleet enempää tästä asiasta. Mutta molemmat tuntuivat pitävän päätettynä asiana sen, että Uli jää taloon ja kun isäntä palasi kotiin, ylisti emäntä ylistämistään Ulia. Uli oli ollut ahkera, emännän ei ollut tarvinnut Ulia mihinkään käskeä; kaikki oli se tehnyt itsestään. Ennenkun emäntä oli asioita ajatellutkaan, oli ne jo suoritettu. Tämä ilahutti tietysti suuresti isäntää ja siitä syystä hän puhutteli Ulia yhä lempeämmästi ja osoitti hänelle yhä enemmän luottamusta. Mikään ei ole isännästä sietämättömämpää kuin se, että hän illalla väsyneenä tai unisena kotiin tullessaan näkee kaikki nurinpäin ja mullin mallin; kuulee vaimonsa valittelevan: ei puoltakaan tehtävistä töistä ole suoritettu. Paljon on hutiloitu ja tehty niin kehnosti että olisi ollut parempi, jos töihin ei olisi puututtukaan. Ja puolen yötä täytyy hänen vielä kuulla vaimon vaikerruksia. Palvelijat olivat käyttäytyneet sopimattomasti, vastailleet hävyttömästi ja tehneet kaikki oman nokkansa mukaan. Vaimo oli kiusastunut sellaiseen ja jos sellaista yhä toistuu, uhkaa hän laputtaa vaikka karkuun. Hirveää on, kun isännän, jonka on käytävä pitäjällä (ja useinhan isännän on kotoa poissa käytävä) täytyy, kotiin palatessa ja nähdessä kotinsa kaukaa, raskaasti huoata: mitähän nyt taas on tapahtunut, mikähän on edessä, mitähän saan kuulla? Hän melkein pelkää tulla kotiin. Hän tahtoisi palata rakastaen ja iloiten, mutta hänen täytyy tulla jylinänä ja salamana kapinoivaan valtakuntaansa!

Ulissa oli herännyt uusia tunteita ja ne tunkeutuivat hänen luihinsa ja ytimiinsä hänen tietämättään. Hän ei voinut olla mietiskelemättä isännän puhetta yhä enemmän ja hänestä alkoi tuntua yhä enemmän siltä, että kyllä isäntä on jotenkuten oikeassa. Hänestä tuntui hyvältä ajatella, ettei hän ole luotu olemaan aina köyhänä, halveksittuna poikana. Hänestäkin voi vielä tulla mies. Hän tiesi, ettei mieheksi pääse kunnottomuudella: kuta kunnottomammaksi hän tulee, sitä enemmän maa vajoo hänen jalkainsa alta. Hänestä tuntui tuiki merkilliseltä se, mitä isäntä oli puhunut tavasta ja hyvästä nimestä, jonka voisi paitsi palkkaa hankkia työllään. Sitä enemmän saa itselleen hankituksi hyvää, kuta uskollisempi on isännälleen. Ei voi paremmin valvoa omaa etuaan kuin huolehtimalla hyvin uskollisesti isännän asioista.

Kuta kauemmin hän ajatteli, sitä vähemmän voi hän kieltää näiden sanain totuutta. Hänen mieleensä tuli yhä useampia esimerkkejä huonoista palvelijoista, jotka olivat tulleet onnettomiksi, jääneet köyhiksi, ja, päinvastoin, hän muisti toisia, joita heidän entiset isäntänsä olivat ylistäneet hyviksi rengeikseen, hyviksi piioikseen ja ne elivät nyt hyvissä oloissa.

Vain yhtä seikkaa hän ei voinut käsittää: sitä, miten hän, Uli, koskaan pääsisi rikkaaksi, varakkaaksi. Se näytti hänestä aivan mahdottomalta. Hänellä oli palkkaa 30 kruunua,5 siis 50 guldenia puhdasta rahaa, kaksi paitaa ja pari kenkiä. Ja melkein neljä kruunua oli jo velkoja, ja jo paljon otettu vuosipalkasta. Hän ei ollut tähän saakka voinut tulla toimeen tuloillaan, nyt pitäisi vielä supistaa menoja ja maksaa velat: se tuntui hänestä mahdottomalta. Mitään keinoa keksimättä luuli hän joutuvansa velkoihin vuosi vuodelta yhä enemmän ja enemmän. Noista 30 kruunusta tarvitsee hän vähintäin 10 vaatteisiin eikä hän silloin suinkaan ole vielä komeileva. Sukista, kengistä, paidoista, joita hänellä on vain kolme hyvää ja neljä kehnoa, pesusta y.m. menee ainakin 8 kruunua niinikään. Paketti tupakkaa joka viikko (ja hän kulutti tavallisesti enemmän), tekee jälleen kaksi kruunua; jää jälelle vielä 10 kruunua. Ja on vielä viisikymmentä lauantai-yötä, viisikymmentä sunnuntai-iltapäivää, ja niistä 50:stä kuusi juhlapyhää, joina kaikkina on tanssit; markkinoita herraties miten paljon, sotaväen tarkastus, ehkäpä vielä majoituskin, lukuunottamatta satunnaisia rahanhukkaamistilaisuuksia. Jos hän nyt laskee kaikille tavallisille viikoille ainoastaan 2 batzia paloviinaan tai viiniin, tekee se jälleen 4 kruunua. Jos hän jättää laskusta pois kokonaista kolme tanssipyhää, niin tarvitseisi hän kuitenkin, – jos aikoo maksaa viulunsoittajalle, tarjoilla tytölle ja tulla tavan mukaan humalassa kotiin, – vähintäin kruunun ja useasti hyvin yli kaksi guldeniakin jokaisena muuna tanssipyhänä. Nyt jää hänelle markkinoihin, tarkastuksiin ja muihin menoihin enää vain kolme kruunua. Niillä, ajatteli hän, ei mikään ihminen voi tulla toimeen. Jo kaksiin markkinoihinkin ja tarkastukseen tarvitsee hän enemmän kuin tämän määrän, toisiin ei hänelle siis jää mitään. Hän laski yhä uudelleen, koetteli vähentää vaate- y.m. menoja, mutta ei soveltunut. Täytyihän hänellä toki olla vaatteet päällään, eihän hän voinut paljain jaloin kuleksia. Niin tuli hän aina, laski miten laski, yhä vain tuohon surulliseen tulokseen, että hänellä on, menojen supistamista ei ajattelemistakaan, palkkaa liian vähän edes velatta elääkseen.

Kerran oli hän taas näin syventynyt lohduttomaan laskemiseensa tehdessään heinää lehmille. Hän alotti alusta ja tuli aina vain siihen johtopäätökseen, että hänellä on liian vähän palkkaa, ja päätteli jo itsekseen, että kyllä eivät ole ruuvit isännän päässä ihan paikallaan. Talollinen ei muka tiedä, mitä kaikkea renki on vailla, talonpojan ei tarvitse pesettää, hän käyttää suutaria ja räätäliä kotonaan ja unohtaa vuoden lopussa kaikki tyhjentämänsä haarikat, kun ei huomaa niitä rahoissaan. Näin seisoessaan mietiskellen kajahti hänen takaansa: "Heinässäkös sinä olet?" Kuten käärmeen pistämä säpsähti Uli ja Anna Liisa seisoi hänen vieressään. "Minä luulin", sanoi Anna Liisa, "että sinä olit kipeänä, kun et ole käy minun luonani. Minä haeskelin sinua kaikkialta enkä tavannut sinua. Silloin en voinut enää sietää ikävää, en voinut syödä, en juoda. Minä vahdin jo eilen sinua täällä metsikössä, mutta sinä et ollut yksin. Ihan sydän kepeni kun sain sinut vain nähdä. Mutta Uli, Uli kultani, miksi sinä et ole käynyt minun luonani kahteen viikkoon? Voi miten olit paha! Minä olen kyhjöttänyt monta yötä kyynäröisilläni ja toivonut että sinä tulisit. Miksi sinä et tullut?" Sellaisessa ahdistuksessa ei Uli ollut eläissään ollut. Uli tunsi Anna Liisan, Ulia soimasi omatunto tytön tähden ja hän ei tohtinut sanoa Anna Liisalle, ettei hän aikonut tullakaan hänen luokseen enää koskaan. Sen oli hän lujasti päättänyt. Hän oli saanut pelätä jo kylliksi ja nyt palasi tuska jälleen kaksinkertaisena hänen sydämeensä. Hän murahteli jotain sairaasta hevosesta, jota hänen oli täytynyt hoidella; lehmästä, viimein leinistäkin. Anna Liisa ei pakissut kauan menneistä, vaan sanoi: "Minä en voi kunnolleen puhella sinun kanssasi täällä, minulla olisi sinulle paljon sanottavaa. Sinun pitää tulla ensi yönä minun luokseni, minä en jaksa enää kestää elämää ilman sinua." Uli ei oikein ottanut luvatakseen: isäntä oli mukamas poissa kotoa ja hänen täytyi odottaa isännän paluuta, ja sitten vielä ruokkia karja. Ja sitten, niin myöhään, ei enää tulo maksane vaivaa. "Mikä sinulla on?" sanoi Anna Liisa. "Jos sinä vain välittäisit tulla, niin kyllä sinulle sopisi. Nuo on vain verukkeita, joku on sinua kieltänyt tulemasta, saanut sinut ylpeäksi. Oi, kyllä minä tiedän, Kuderjoggelin Annukka se on sinut saanut mahtailemaan. Mutta odottakoonpas, senkin ruoja, kyllä minä hänet pehmitän, niin että minut muistaa. Mutta mitenkäs sinä voit ruveta sellaisen kytyksen peliin, joka ei ole isompi kuin kolmipäiväinen vasikka? Kylläpä olet! Hyi häpeä, mikä kunnoton. Kyllä sinulle näytän! Mutta tulethan ensi yönä? Koetappas vain olla tulematta!" Uli sanoi: "Johan kuulit, etten voi tulla." "Mitä, etkö tahdo tulla? Vai rupeatko sinä häijyksi kuten muutkin koirat? Vai aiotko unohtaa, mitä sinä minulle sanoit?" Uli ei muka tiennyt hänelle mitään erikoista sanoneensa. "Vai et tiedä, mitä sinä minulle olet sanonut? Etkö sinä sanonut, että jos sinä pappilaan jonkun viet, niin minut sinä viet?" Ei muistanut mokomaa Uli, tämä oli hänelle ihka uutukaista. "Vai niin, vai et sinä muista enää, kirottu rääsyläinen, mikä oletkin! Kyllä minä sinulle näytän. Mutta ei maksa vaivaa mokoman vuoksi! Mokomia apinoita kuin sinä saa joka aidan takaa, ja jos minä jonkun otan, niin en minä huoli sellaisesta kerjäläisestä, jolla ei ole niin kolmea kreutzeriä6 taskussa. Varastaa emännältä kaikki pesurievutkin pyhänuttunsa paikoiksi. Ei, jumalavita, en minä sentään ole niin kehno tyttö, etten älyäisi hankkia itselleni parempaa ja rikkaampaa poikaa kuin sinua, nälistynyt talonpojan renki! Sinun luoksesi tulen minä vihoviimeiseksi jos ketä tarvitsen. Älä pelkää, että minä tahdon sinua! Sellaisia kuin sinä saa minunmoiseni tyttö kymmenen joka sormelleen, jos tahtoo. Mutta annas, kylläpä sanon Kuderjoggelin Annukalle mikä hän on, en elävänä sieltä lähde jos en saa kitaansa ammolleen kuin riihen ovea. Vietävän otus, yllyttää sillä tavoin sinua minua vastaan. Mutta tee nyt vielä miten tahdot; jos tulet ensi yönä, olkoon menneeksi! Minä unohdan, millainen olet, ja avaan sinulle! Mutta jos et tule, niin katso eteesi miten käy. Vieköön minut piru, jos vasta sitten sinulle avaan! Aivan niin, rupeat kunnottomaksi ja ylpeäksi!" Uli vain epäröi ja oli vastahakoinen ja sanoi, ettei Anna Liisan tarvitse hänen vuokseen ensi yönä valvoa kyynäröisillään, hän jää kernaammin kotiin kuin syö toisille keitettyä soppaa, hän ei tahdo enää tahrata itseään moisen kanssa seurustelemalla. Anna Liisa menköön vaan matkaansa ja jättäköön hänet .rauhaan, hän on jo saanut Anna Liisasta kyllänsä. – Silloin alkoi Anna Liisa uudelleen mekastaa: milloin sätti hän Ulia mitä hävyttömimmin, milloin haukkui miesväen kurjuutta, milloin ylisti hyvää sydäntään, jota oli niin häpeällisesti petetty hyvyyden tähden. Olikin uskonut mokomaan raukkaan! Sitten imarteli hän Ulia jälleen mitä hellimmin ja sanoi, ettei hän ollut vielä ketään rakastanut niin kovin kuin Ulia. Hän olisi antanut vaikka elävältä nylkeä itsensä Ulin vuoksi, hänen sydämensä oli nyt pakahtua tuskasta. Mutta Uli ei heltynyt ja kun hän oli kuullut kyllikseen metakkaa, lähti hän heinähäkkineen taloon ja jätti Anna Liisan seisomaan apilaspellolle. Mutta sen painoi hän mieleensä tarkasti, että koska hän nyt tällä kertaa oli päässyt pakoon pujahtamaan, pitää hän tämän tapauksen vasta varoituksena. Kukaan ei vasta pääse näin hyökkäämään hänen kimppuunsa pähkinäpensaan takaa.

Ja riemuiten kahleittensa katkeamisesta, alkoi hän joikua niin että lehmät teutaroivat pilttuissaan, hevoset riuhtoivat riimujaan, kissa kavahti pankolta ja koira kömpi kopistaan ja piika sanoi: "Mikähän nyt Ulilla on, kun se on niin iloissaan; en ole pitkään aikaan kuullut sen pitävän tuota ääntä."

Pian tämän jälkeen vedättivät isäntä ja renki kiviä uutta tuvan uunia varten. Kotimatkalla pistäytyivät he ravintolaan, koska tie oli pitkä ja mäkinen. Isäntä ei ollut mikään kitupiikki. Hän käski tuomaan pöytään viiniä rengin ollessa hänen mukanaan ja tilasi leipää kahdelle hengelle puolella batzilla. Silloin kävi Uli loppumatkalla puheliaaksi. Hän kertoi isännälle kohtauksestaan Anna Liisan kanssa. Iloinen hän nyt oli, kun oli päässyt erilleen niistä huolista ja siitä ihmisestä ikipäiviksi. Kukaan ei uskonut, miten hyvältä tämä Ulista tuntui. Nyt vasta ymmärsi hän sen sananlaskun, jossa sanotaan: "putosi kuin leiviskän kivi sydämeltä". Isäntä iloitsi Ulin sanoista, mutta varoitti häntä tekemästä kuten monet muut, jotka ovat katuvaisia niin kauan kun tuntevat rikoksensa seuraukset, mutta sitten jälleen hyörivät synnin lähitteillä kuten kärpäset tulen ympärillä, kunnes ehkä kokonaan polttavat siipensä. Niinpä tunsi hän monta juoppolallusta, jotka rahansa loppuun ja päänsä sekaisin juotuaan päättävät olla vasta koskaan pökertelemättä – ja heti kun taas joutuvat viinin lähitteille, kurnivat kuin vasikat; samoin käy monasti hamekansankin asioissa. Niille, jotka luulevat olleensa kaikkein viisaimpia, käy useasti kaikkein pahimmin. "Ei, Uli, pysy nyt vain lujana, niin tulee sinusta vielä mies, kuten olen väittänyt", sanoi isäntä.

"Kuulkaa, isäntä", vastasi Uli, "minä olen asiaa nyt aprikoinut, ja rovasti, joka sinua neuvoi, ei kai ollut ihan narri miehiään. Mutta talonpoikaisen rengin palkoista ja siitä minkä verran rahaa rengiltä kuluu, ei hän kai ole paljoa tiennyt. On kai arvellut: saman verran kuin apulaiselta. Mutta sinun, isäntä, pitäisi tuntea tämä asia paremmin kuin hän ja tietää, ettei tässä voi säästää ja rikastua. Minä olen laskenut monta päivää niin että pääkuoreni on ollut haleta. Mutta aina olen vain päässyt samaan tulokseen: tyhjästä tulee tyhjää ja tyhjästä ei tule mitään." "Mitenkäs sinä sitten olet laskenut?" sanoi isäntä. Uli selitteli koko laskelmat nivel niveleltä jälleen ja sen tehtyään kysyi hän kuten ivalla isännältä: "Ja mitäs nyt sanot, eikö asia ole niin?" Isäntä vastasi: "Sinun laskusi mukaan nousevat menot kyllä näin suuriksi. Mutta voidaanpa sitä aivan toisellakin tapaa laskea, poika paha! Kuulehan nyt, minäkin lasken oman kuosini mukaan; hauska kuulla, mitä siitä arvelet."

"Sitä kohtaa, minkä panit vaatetuksesi osalle, en minä paljoa muuttele. On mahdollista, että alussa siihen tarvitset vieläkin enemmänkin, jos aiot varustautua hyvään kuntoon ja hankkia itsellesi paitoja pesupaikkaa säästääksesi ja ylipäänsä esiintyä pyhin ja arin puettuna kuten kunnon pojan sopii. Tupakkaan olet sitävastoin arvioinut kaksi kruunua. Se on liian paljon. Rengin, jonka täytyy liikkua tallissa ja riihessä, ei pidä tupakoida pitkin päivää, ei pyhäillan perästä. Nälkää sammuttaaksesi ei sinun tarvitse minun luonani tupakoida. Jos voisit totuttaa itsesi kokonaan tupakoimasta, olisi siitä sinulle, renkimiehelle, suurta hyötyä. Tupakoimaton saa kaikkialla enimmän palkkaa."

"Muut kymmenen kruunua, jotka sinä olet arvioinut kaikellaisiin huvituksiin, pyyhin minä kokonaan pois, jok'ikisen kreutzerin. Niin, katso töllötä nyt minuun vain kuin lehmä uuteen konttiin! Jos sinä aiot parantua ja tulla joksikin, täytyy sinun kerrankin ryhtyä johonkin kunnolliseen, päättää olla tuhlaamatta palkastasi kreutzeriäkään millään tavoin. Jos sinä päätät juoksennella vain vähän vähemmän kuin ennen, tuhlata vain vähän vähemmän kuin ennen, on päätös hölyn pölyä. Jos kerran joudut kapakkaan, et enää ole oma herrasi, sinut valtaa vanha toveruus, entiset tottumukset, ja sinä hukkaat jälleen parin viikon palkat. Sitten seuraa kohmelojano, jota sinun täytyy toisena iltana parannella ja sinulta katoaa yhä enemmän usko ja ajattelet, ettet voi enää koskaan parantua ja tulet päivä päivältä kehnommaksi ja epäilet yhä enemmän voimiasi. Tämä ei muuten ole niin kauhistavaa, että siitä kannattaisi olla noin nyrein naamoin. Ajatteles, miten monet eivät saa vuosikausiin niin pisaraakaan maistaa viiniä eikä käydä ravintoloissa! Eivätkä ne ole pelkästään köyhiä päiväpalkkalaisia, joilla on kylliksi tekemistä ahertaessaan pois puutetta niskoiltaan, vaan heissä on varakkaita, jopa rikkaitakin miehiä, joille on tullut tavaksi olla mitään turhaan tuhlaamatta. Ja he voivat hyvin. He voivat vähemmin käsittää sitä, miten järjellinen ihminen voi elää hulttiona, kuin sinä sitä, miten ihminen voi elää olematta hulttio. Minä läksin kerran erään langenthalermarktilaisen kanssa aikaisin ravintolasta kotiin. Hän ihmetteli, kun näki minutkin jo kotiin menossa. Hänen oli tavallisesti lähdettävä yksin kotiin, sanoi hän. Minä vastasin hänelle, ettei minulla enää ollut siellä mitään tekemistä ja ravintolassa istuminen aina iltaan saakka on minusta vastenmielistä. Siihen menee rahat ja aikakin ja lopulta ei tiedä, miten ja milloin pääsee kotiin. Saman sanoi hänkin olevan mielipiteensä. Hän oli alottanut tyhjästä ja saanut elää sangen niukalla. Kauan oli hän elättänyt yksinään isää ja äitiä, mutta nyt oli hänellä kuitenkin koti ja velaton kontu ja joka vuosi kaksi lehmää, joista kumpikin painoi aina kuusi sentneriä. Mutta hän ei ollutkaan koskaan hukannut niin ainoaa kreutzeriä turhaan. Vain kerran muisti hän ostaneensa Burgdorfissa pienen, puolen batzin hintaisen vehnäleivän. Olisi voinut jättää senkin ostamatta, ellei hänellä olisi ollut niin kova nälkä, ettei jaksanut sietää kunnes tuli kotiin saamaan huokeaa ruokaa. Vai niin, sanoin minä, niin paljolla minä en voi kehua, moni batzi on minun käsistäni luisunut; mutta niin pitkälle ei kuitenkaan pitäisi mennäkään, täytyyhän ihmisen toki vähän nauttiakin."

"Aivan niin", vastasi hän. "Minä nautin myös ja iloitsen elämästäni. Kreutzeri, jonka säästän, ilahuttaa minua enemmän kuin taalari7 tuhlaajaa. Ellen olisi aloittanut sillä tapaa, niin en varmaankaan olisi edistynyt hituistakaan. Köyhällä poikapahaisella ei tavallisesti ole älyä lopettaa tuhlausta ajoissa kun on päässyt alkuun. Jos hän on hukannut yhden batzin, vie se kymmenen jälestään. Mutta ei sinun tarvitse kuitenkaan luulla, että minä siksi olisin kunnoton kitupiikki. Moni on jättänyt suuret talonsa tyhjin taskuin ja on saanut minulta avun tarpeeseensa. Minä en ole unohtanut sitä, joka minun työtäni on siunannut ja jolle minun pitää pian tiliä tehdä." Tämän puheen kuultuani oli tuo mies minusta kovin kunnioitettava. Kukaan ei olisi puusta katsoen aavistanut, mikä mies hän oli. Ennen kun erosimme, tahdoin minä vielä kustantaa hänelle pullon viiniä hänen antamastaan opetuksesta. Mutta hän ei huolinut ja sanoi, ettei hänen tarvitse hukata omia eikä minunkaan rahojani. Sehän on samantekevä kerran tilinteossa, kenen varoja tuhlaa. Sen jälkeen en minä ole sitä miestä nähnyt; hän on varmaan jo tilinsä tehnyt. Ja ollapa kaikilla yhtä helppo tilinteko kuin hänellä, niin hyväpä olisi."

"Katsos, se on minun mielipiteeni, että joka kreutzeri, jonka sinä käytät joutavuuksiin, on kerrassaan kehnosti käytetty. Pysy kotona, siten et säästä ainoastaan 10 kruunua, vaan paljon enemmänkin. Joka renki valittaa, miten paljon hän tarvitsee kenkiä, miten paljon vaatteita, kun täytyy olla tuulessa ja sateessa. Mutta tiedätkös sinä, millä tavoin tuollaiset rengit turmelevat useimmin vaatteensa? Juoksentelemalla soita maita öillä, kaikilla ilmoilla, ja sen semmoisilla. Kun pitää vaatteita yllään 24 tuntia, niin kuluttaa niitä tietysti paljon enemmän kuin jos pitäisi niitä ainoastaan 14 tuntia. Tyttöjen luo ei voi kompsutella puukengät jalassa, ja milloinkahan hakataan anturanauloja enemmän mäsäksi, päivälläkö vai yöllä, jolloin ei eroita kiveä, koloa, ei kuoppaa? Ja sanoppas, miltä näyttävät pyhävaatteet, kun on huppuroinut kylillä humalassa, nakellut toisia nurin ja piehtaroinut liassa? Moni pyhätakki on siten mennyt repaleiksi, monet housut kelvottomiksi, moni hattu hävinnyt!"

"Tosiaan menisi monilta rengeiltä paljon vähemmän vaatteeseen, jos he pysyisivät kotona. Tytöistä en nyt ota puhuaksenikaan. Ja ajatteles, Uli: kun nyt jo tarvitset kymmenen kreutzeriä sellaisiin totuttuihin joutavuuksiin, niin tarvitset kymmenen vuoden päästä kaksikymmentä ja kahdenkymmenen vuoden päästä neljäkymmentä, jos sinulla niitä on. Sillä nuo tottumukset eivät pysy sillään, ne paisuvat – ja sehän tekee suoraa päätä kehnoksi kerjäläiseksi."

"Lopuksi, Uli, sinulla ei ole palkkaa ainoastaan kolmekymmentä kruunua, mutta saat myös harjaisrahaa monta batzia, kun lehmiä, hevosia y.m. myydään. Käytä niitä, kun sinun on lähdettävä liikkeelle etkä voi välttää ravintolassa pistäytymistä. Niillä rahoilla voit kernaasti minun mielestäni juoda haarikan tarkastuksissa, ja tallettaa niitä majoitukseen menoasi varten; ne riittävät hyvin siihen tarpeeseen. Sinä olet ottanut jo paljon palkkaa etukäteen; mutta jos uskot minua ja seuraat neuvojani, niin pääset veloistasi jo tänä vuonna. Ensi vuonna voit jo koota itsellesi. Ja usko minua, ehkäpä vasta maksan sinulle enemmänkin palkkaa kuin 30 kruunua. Jos renki on reilu asioissaan eikä kiinnitä mieltään pelkästään narrin peliin; jos hänen huostaansa voi uskoa tehtäviään ja ne käyvät yhtä hyvin olipa itse läsnä tai ei; jos ei tarvitse aina palata kotiin peläten jotain tuhoa tapahtuneeksi, niin ei minua pari kruunua liikuta! Muista se, Uli; kuta paremmat tavat, sitä parempi nimi, sitä parempi myös palkka."

Ulin saivat nämä sanat töllöttämään suu auki, nokka pystyssä, ja viimein sanoi hän: hyvähän olisi, jos niin kävisi, mutta tuskinpa vain se niin käy; hän ei uskonut sitä jaksavansa. "Noh, yritäppäs vain kuukausikin ja koeta miltä tuntuu, äläkä mieti aina vain juoksuja, ryypiskelyjä ja ravintoloita, niin se käy kuin leikki."