Читать книгу Miten Uli-renki tulee onnelliseksi - Gotthelf Jeremias - Страница 5

Sitten tulee vihamies ja kylvää ohdakkeita nisuun

Monta sunnuntaita meni aivan säntillisesti. Uli kävi jälleen kirkossa ja muisti että hänkin oli ihminen ja että hänenkin oli tultava autuaaksi. Hän alkoi uskoa, että isäntä oli jollain tavoin oikeassa; sillä vähintäin kaksi taalaria olisi hän ennen tuhlannut näin pitkän ajan kuluessa ja nyt oli ne hänellä taskussa. Hän teki myös työnsä toisella tavoin; kaikki luisti joutuin hänen käsissään ja kun hän todenteolla nukkui öisin ja lepäili sunnuntaisin eikä väsyttänyt ruumistaan mässäyksillä, niin ei mikään työ enää tuntunut hänestä vaikealta; hänestä melkein tuntui, ettei hän enää koskaan väsyä voisikaan. Isäntä oli iloinen Ulin käytöksestä ja osoitti Ulille suopeuttaan miten vain voi; hän tinki rengille suuremmat harjaisrahat teurastajalta, jos teurastaja näytti olevan taipuisa niitä maksamaan tai jos teurastaja oli ihastunut myytävään eläimeen; hän otti Ulin mukaansa markkinoille ja lähetti hänet sinne tänne asioille, jotta Ulikin saisi huvitella, ja jos Uli joi haarikan näillä matkoilla, maksoi isäntä hänen puolestaan.

Luonnollisesti pisti Ulin käytös muidenkin siimaan, ensin palvelustoverien, sitten naapurien. Palvelusväki menettelee samoin kuin Jaakopin pojatkin. Jos yksi heistä on muita parempi ja siksi myös isänväestä rakkaampi, niin vainoovat huonommat häntä, pilkkaavat häntä eivätkä väsy ennenkuin ovat hänet karkoittaneet talosta tai tehneet yhtä huonoksi kuin he itse ovat. He eivät tahdo, että isäntäväki saisi tietää, mitä kunnon renki, kunnon piika voi saada aikaan; he pelkäävät, että heidän oma huonoutensa siten liian huomattavasti näkyisi, ja että ruvettaisiin vaatimaan heiltäkin enempää, uutta käytöstä, toimeliaisuutta. Sitä he eivät tahdo; heistä ei isännän tule hyötyä lainkaan; he eivät halua olla narria, elukoita, lehmiä, jotka tappavat itsensä sellaisella työllä, mistä eivät muka mitään hyödy. He tahtovat tehdä kaikki tottumuksensa mukaan ja elleivät he kelpaa, lähtevät he matkaansa. Niin muodostuu palvelusväestä usein salaliitto isäntäväkeä vastaan. Koplan tarkoituksena on pakolla hankkia niin paljon palkkaa, niin paljon vapautta ja mukavuutta kuin mahdollista, ja, elleivät asiat käy heidän päänsä mukaan, vihoittaa isäntäväkeä niin paljon kuin mahdollista. Tarvitaan paljon voimaa ja paljon viisautta hajottamaan sellaista koplaa ja paljon rakkautta ja vilpitöntä hyvyyttä, ettei sellaisia syntyisi. On kuitenkin olemassa palvelijoita, joiden vihamielistä mieltä ei voi millään tavoin murtaa tai sovittaa ja jotka siksi kohtelevat joka isäntää vihamielisesti ja häiritsevät rauhaa kaikkialla, mihin vain tulevat.

Toiset palvelijat alkoivat siis pian pistellä Ulia ja sanoa: Meitä ei haluta olla narria ja miellytellä noin isäntää; meitä ei haluta olla lellikkejä! Tahi kun he olivat neljännestunnin lörpötelleet kuokanvartensa varassa, alkoivat he huomautella, että heidän oli aherrettava: isäntä näet muuten saisi kyllä illalla tietää miten usein kukin heistä on huoahtanut. Se suututti Ulia sillä hän ei sietänyt kielimistä; ja monasti antoi hän vietellä itsensä tarinoimaan ja lorvehtimaan tuon joukkion kanssa. Mutta kun hän sitä jälestäpäin ajatteli, oli hän mielestään tehnyt tuhmasti. Joka kerta kun hän lorvehti ja tarinoi heidän kanssaan, tuli hän tyytymättömäksi ja apeille mielin; kun hän ei tehnyt työtä sydämmensä halusta, oli hänellä ikävä ja häntä väsytti työ. Hän tuotti siis itselleen yhtä paljon ikävyyttä kuin isännälleenkin ja hän tajusi hyvin, että jos hän tätä peliä jatkaa, niin hänestä tulee apeamielinen, tyytymätön ihminen, jolle työ on vaivaksi. Hän huomasi tosiaan, että isäntä tarkoitti hänen parastaan ja että hänelle kävisi hyvin, jos hän noudattaisi isännän mieltä ja että jos isäntä saakin hyötyä hänen hyvästä käytöksestään, niin saa hän itse siitä vielä suuremman ja pysyvämmän hyödyn.

Hänestä tuntui, kuin taistelisi hänen sielustaan kaksi valtaa, hyvä ja paha enkeli, joista kumpikin tahtoi häntä omakseen. Rovasti oli nimittäin kerran sanonut saarnassaan: Ensimäisille ihmisille paratiisissa oli puhunut Jumala ja käärme. Jumala oli kieltänyt heitä eräästä teosta, josta koituisi turmiota heille itselleen ja käärme oli neuvonut heitä epäilemään Jumalaa ja hänen kieltoaan, aivan kuin Jumala olisi kieltänyt heitä vain oman etunsa tähden. Käärme oli myös imarrellut ihmistä ja niin olivat esivanhempamme kuulleet käärmettä ja hänen älykästä, petollista, imartelevaa neuvoaan ja tulleet onnettomiksi ja vieneet jälkeentulevaisensa kerallaan onnettomuuteen. Ja on ihmeellistä, miten nuo kaksi ääntä siten seuraavat jokaista ihmistä läpi ijän ja puhuvat hänelle toisten ihmisten suun kautta. Harvoinpa tapaa ihmistä, jota eivät hyvät ihmiset neuvo hyvään rakkaudessa ja totuudessa ja jota päinvastoin pahat ihmiset eivät neuvo väärään ja pahaan tekeytymällä suloisin sanoin hänen ystävikseen tahi herättämällä juonillaan hänen turhamaisuuttaan. Myös meidän sisällämme on jokin ääni, joka kehoittaa meitä tottelemaan hyviä ihmisiä; mutta myös toinen ääni, joka kuulee kernaammin pahoja kuin hyviä ihmisiä ja antaa imarruksilla vietellä itsensä ja saattaa meidät uskomaan enemmän niihin, jotka yllyttävät meitä pahaan, kuin niihin, jotka kehoittavat hyvään. Siksi tapahtuu useimmiten, että pahat voittavat ja johdattavat ihmisen onnettomuuteen; takanapäin he sitten nauravat ja pilkkaavat onnetonta, joka näkee liian myöhään, kuka oikeastaan ajatteli hänen parastaan.

Usein mietti Uli, että hänestä paraikaa juuri näin taistellaan, ja kuitenkaan ei hän aina ollut oma herransa ja pahat yllyttelyt saivat hänet valtaansa; etenkin, kun naapuritkin huomasivat miten Uli oli muuttunut ja tulivat mielessään karsaiksi ja koettivat häntä vietellä. Eräs heistä oli Ulin isännän vihamies ja osasi mestarillisesti houkutella muiden palvelijoita luokseen ja saatuaan heidät itselleen, käyttää heidän voimiaan uskomattomalla tavalla edukseen. Tämä isäntä moitti harvoin renkejään, hän ylisteli heitä taivaisiin saakka ja kiihoitti heitä siten liiallisesti ponnistamaan voimiaan ja nauroi pakahtuakseen sitten kun he huohottivat ja olivat heittää henkensä työstä. Hän ei pahastunut heidän renttuamisestaan ja he saivat myös antautua hänen talossaan kaikellaiseen pahuuteen, rengit ja piiat saivat elää keskenään kuin avioparit; sen vuoksi pysyivät useat huonosta palkasta huolimatta hänen luonaan. Hän antoi heille kernaasti rahaa etukäteen, sillä kun he olivat hänen velallisiaan, olivat he myös enemmän tai vähemmän hänen orjiaan; velka oli kahle, jolla hän piti heitä kurissa.

Tämä isäntä oli jo kauan sitten väijynyt Ulia, sillä Uli oli kuin luotu häntä varten: kaunis syötti tytöille, jotka pestautuvat mielellään taloon, missä on vapautta ja sitäpaitse kaunis renkikin. Hyvä työjuhta, joka osaa ahertaa, mutta on siveetön ja typerähkö, näytti myös kelpaavan hyödyn välikappaleeksi. Tämä isäntä pilkkasi kovin Ulia, kun näki hänet kotona sunnuntaisin: tuumiko Uli muka ruveta uskovaiseksi vai körttiläiseksi! Ne körttiläiset pitivät muka hauskaa, ei tiedä mitä pöydän alla tapahtuu ja vielä vähemmin, mitä sitten, kun valkeat sammutetaan. Ulia kiukutti se, että häntä pidetään uskovaisena ja häntä halutti oikein tahallaan hurjistella, ettei luultaisi häntä muita paremmaksi. On aivan ihmeellistä, mitä kaikkea nuoret luulevat tarvitsevansa hävetä: ei ainoastaan sitä, että heillä on vähemmän rahoja kuin muilla, että he ovat rumempia ja heikompia kuin muut, että heidän yllään on huonommat vaatteet, vaan myöskin sitä, että he eivät lurjustele niin paljoa kuin muut. Mutta Uli pysyi kuitenkin lujana. Kun naapuri ei päässyt pilkalla pitkälle, yritti hän toisella tavalla. Hän alkoi kehua Ulia oikeaksi porhojen porhoksi, hän ei ollut pitkään aikaan nähnyt sitä, joka olisi ollut kelvollinen edes Ulin kengänrihmoja aukaisemaan. Juuri moista oli hän kauan toivonut palvelukseensa, mutta ei ollut onnistunut saamaan. Vahinko vain, että Uli on sellaisella isännällä, joka ei tuntenut hänen arvoaan. Niin teki hän Ulin pöyhkeäksi ja koetti saada Ulia vihaamaan nykyistä palveluspaikkaansa. Hän selitti, miten kaikki huolet täällä heitetään Ulin niskoille, miten hänelle yhä ja yhä vain lisätään kuormaa, miten häneltä vaaditaan sellaista, jota ei muualla rengiltä milloinkaan vaadita, ja miten hänen isäntänsä laiskottelee ja jättää hänelle kaikki vaikeimmat työt. Isäntä oli näet syksyllä antanut Ulin kylvää erään pellon äestettyään sen itse ja oli antanut hänen käydä aurankuressa taluttaen itse hevosia. Hän oli sanonut Ulille, että Ulin täytyy oppia sitäkin tehtävää, jos aikoo päästä isäntärengiksi. On nimittäin paljon palveluspaikkoja, ja ne ovat tavallisesti parhaita, joissa rengin täytyy kyetä kaikkiin töihin, eikä ole maailmassa surkeampaa olentoa kuin renki, joka ei ymmärrä puoliakaan maatöitä. Ja sellaisia renkejä on jos miten paljon, jotka eivät osaa muuta kuin niukuin naukuin kuokkia, hakata puita ja tehdä heinää. Ulin oli isäntä sanonut ja pannut Ulin auran kurkeen ja sitä eivät monet isännät tee edes omille pojilleenkaan, eivät usko heille kyntämistä ja kylvämistä millään ehdolla peläten kourallisen siemeniä menevän hukkaan tai sattuvan jonkin pienen erehdyksen. Ja juuri isännän hyvyys selitettiin näin väärin. Uli saatiin yhä enemmän mahtailemaan mielessään sillä, että isäntä muka jättää kaikki työt hänen niskoilleen ja ettei isäntä muka tulisi toimeenkaan, ellei hänellä olisi Ulia.

"Hauska nähdä, miten käy, kun sinä lähdet; sittenpähän saavat tietää, mikä sinä olit ja mihin sinä kykenit", tällaisella puheella on jo satoja palvelijoita karkoitettu palveluspaikoistaan. Pian alkaa piru yllyttää heidän uteliaisuuttaan näkemään, miten sitten kävisi, jos he lähtisivät pois. Yhä enemmän nousee päähän halu näyttää, miten välttämättömiä he ovat talossa, halu tietää, käyvätkö asiat ilman heitäkin, tokko isäntä ja emäntä tulevat pyytelemään takaisin ja tunnustamaan, että he eivät tule ollenkaan toimeen ilman Liisaa, ilman Pekkaa. Moni puolenbatzin renkipoika ja piikatyttö uneksii vuoden läpeensä tuosta arvostaan, mutta kun joulu tulee ja he vaeltelevat jälleen nyytti kainalossa, ei kukaan tulekaan heidän jälestään juoksentelemaan ja sanomaan: "Pekka ja Liisa, jääkää nyt Jumalan nimessä!" Kun he katsovat taakseen, ei sieltä tule ketään. Sitten ajaa heidät ehkä uteliaisuus jo ensi viikolla naapuritaloon näkemään ja kuulemaan, miten entisessä paikassa voidaan ilman heitä, millaisia uudet palvelijat ovat ja millä tolalla asiat. Ja katso: käyhän ne ilman heitäkin ja uudet palvelijat ovat jotensakin samallaisia kuin entisetkin ja vaikka Liisa ja Pekka lohdutellevatkin itseään sillä, ettei entinen isäntäväki tule uusien kanssa toimeen paria viikkoa kauempaa, niin menevät asiat kuitenkin kuten edellisenäkin vuonna joulusta toiseen. Ja joka vuosi he lähtevät matkaansa eikä kukaan tahdo heitä takaisin. Kaikkialla tullaan toimeen ilman heitä. Oi, ihmiset olisivat mm kernaasti toisille aivan välttämättömiä eivätkä kuitenkaan ymmärrä tulla toisilleen välttämättömiksi!

Niin sokaisi viekottelu vähitellen Ulinkin. Harvat ihmiset, ylhäisessä asemassa olevat kaikkein vähimmin osaavat välttää viekotteluja. Eivätkä osaa sitä edes hyvin sivistyneetkään. Ei siis sovi olla liioin harmissaan Ulille, vaikkei hän karistanutkaan korvalliseltaan pois noita syöpäläisiä, jotka olivat tulleet siihen syyhyttelemään. Työt, joihin isäntä hyvyydessään pani hänet, tuntuivat hänestä vääryydeltä, hänen niskoilleen sälytetyiltä, vastenmielisiltä taakoilta. Hän ei enää usein ajatellut hyviä ja pahoja ääniä ja yhä pöyhkeämmäksi hän kävi ja yhä röyhkeämmäksi tuli hänen mielensä ja naapuri katseli kovin kateeniloisena vereen ruiskuttamansa myrkyn tehoa ja näki Ulin yhä lähenevän viritettyä ansaa. Isäntä puolestaan huomasi murheella, että heidän keskinäistä luottamustaan uhkasivat jotkut synkeät pilvet varjostaa. Hän ei tiennyt, mitä nuo pilvet oikeastaan olivat, ja kun oli luonteeltaan levollisen hidas, jätti hän tuon, jota ei tietänyt, ajan ilmaistavaksi, sillä Ulin käytös ei tarjonnut erikoista tilaisuutta puhuttelemiseen. Se oli ulkonaisesti vielä säntillistä.