Читать книгу Toinen lukukirja kansakoulujen tarpeiksi - Группа авторов - Страница 22

Sisällysluettelo

1. Oli kerran kuningas ja kuningatar, joilla oli pieni tyttö; ja koska hän oli kuninkaan tytär, niin häntä sanottiin prinsessaksi. Hän oli Adalmina nimeltänsä ja vanhempiensa ainoa lapsi. Sentähden he rakastivat häntä niin suuresti, että heidän rakkautensa oli melkein liian suuri, sillä Jumala ei suvaitse että ketään rakastetaan epäjumalan tavoin. Silloin unohdetaan, että Jumalala tulee rakastaa kaikesta sydämestään ja kaikesta sielustaan.

Adalmina prinsessan ristiäisiin kutsuttiin kaksi hyvää haltiatarta, punainen ja sininen haltiatar; semmoinen on tapa satujen kuninkailla. Ja nuo molemmat haltiattaret eivät unohtaneet antaa kumminlahjaansa pikkuprinsessalle. Punainen haltiatar antoi hänelle suuren kalliin helmen, niin verrattoman kauniin, ettei sen vertaista koskaan ole nähty, ja sitä seurasi vielä kolme oivaa lahjaa. "Tiedä", sanoi haltiatar, "niinkauan kuin Adalminalla on tämä helmi, tulee hän päivä päivältä yhä kauniimmaksi, rikkaammaksi ja älykkäämmäksi. Mutta jos hän kadottaa helmensä, silloin hän auttamattomasti myös kadottaa nuo kolme lahjaansa: kauneutensa, rikkautensa ja älynsä. Niitä hän ei saa takaisin, ennenkuin hän saa jälleen helmensä."

Sininen haltiatar sanoi: "Adalmina on saanut kolme niin suurta lahjaa, ettei moni enempää maailmassa haluakaan. Mutta onpa vielä lahja, joka on kaikkein paras, ja sen minä annan Adalminalle, mutta vaan yhdellä ehdolla. Niinkauan kuin prinsessalla on helmensä ja nuo kolme lahjaansa, niin kauan on minun lahjani voimaton. Mutta jos hän kadottaa helmensä, kauneutensa, rikkautensa ja älynsä, niin hän saa korvaukseksi minulta neljännen lahjan. Se lahja on nöyrä sydän."

Molemmat haltiattaret nyökkäsivät päätään jäähyväisiksi ja katosivat kuin kaksi valkeata pilveä siniseltä kesätaivaalta.

Kuningas ja kuningatar olivat hyvin tyytyväisiä. He ajattelivat: "kunhan pikku prinsessa vaan tulee kauniiksi, rikkaaksi ja älykkääksi, niin vähät siitä, millainen hänen sydämensä on. Me varjelemme kyllä hänen helmeänsä, ja niin voi hän tulla toimeen ilman sinisen haltiattaren halpaa lahjaa. Punainen haltiatar se tosiaan tiesi, mitä prinsessa tarvitsee! Hänen lahjansa olivat kuninkaallisia lahjoja, mutta tuo sininen haltiatar oli oikein saita, kerrassaan saita; hän antoi lapsukaiselle armolahjan, aivan niinkuin kerjäläistytölle maantien varrella heitetään kupariraha."

2. Nyt kuningas laitatutti kultakruunun, joka tarkallensa sopi pikku Adalminan päähän ja oli niin tehty, että se prinsessan kasvaessa myöskin samassa kasvoi ja sopi yhtä hyvin kuin ennenkin. Mutta kaikille muille oli tuo ihmeellinen kruunu joko liian suuri tai liian pieni. Kruunun yläpäässä oli huippu, ja huippuun oli helmi liitetty niin lujasti, että sen oli mahdoton siitä pudota.

Kruunu pantiin nyt Adalminan päähän, ja hän piti sitä sitten alituisesti sekä maatessaan kullatussa kehdossaan että valveilla ollessaan. Mutta koska hänen vanhempansa, kuningas ja kuningatar, niin suuresti pelkäsivät helmen katoavan, niin oli jyrkästi kielletty päästämästä prinsessaa kauemmaksi kuin sille portille, joka oli kuninkaan kartanon ja puiston välillä. Ja kuitenkin hänellä oli seurassansa aina ulos mennessään neljä kamaripalvelijaa ja neljä kamarineitsyttä, ja palvelijoita oli ankarasti käsketty pitämään tarkasti silmällä prinsessaa ja hänen helmeänsä. Ei käynyt heidän päinsä olla huolimattomia, sillä hirveä, punaviittainen teloittaja, jolla oli julma parta ja hirmuinen teloitus-kirves, ei ymmärtänyt leikkiä.

Näin kasvoi prinsessa suureksi, ja kaikki kävi punaisen haltiattaren ennustuksen mukaan. Adalmina kasvoi kaikkein kauneimmaksi prinsessaksi, mitä koskaan on nähty, niin kauniiksi ja ihanaksi, että hänen silmänsä heloittivat kuin kaksi kirkasta hopeatähteä kevät-iltana. Minne hän tuli, loi hän päiväpaistetta ympärillensä, kaikki kukkaset puutarhassa kumartelivat hänelle ja lausuivat: "sinä olet meitä kauniimpi!"

Ja hän tuli niin rikkaaksi, niin rikkaaksi, että hänen ympärillensä ikäänkuin kasvoi pelkkiä aarteita. Hänen huoneensa lattia oli kullasta ja simpsukan kuorista; seinät olivat peililasia ja katto kultaa, hohtokivillä koristettua; oi, kuinka se säihkyi lamppujen valossa! Adalmina söi kulta-astioista, hänen vuoteensa ja vaatteensa olivat kultaa; jos olisi ollut mahdollista syödä kultaa, niin olisi hän tehnyt sitäkin, mutta se oli kuitenkin liian kovaa purra.

Ja niin älykäs hän oli, niin älykäs, että hän osasi arvata kaikkein vaikeimmatkin arvoitukset ja muistaa kaikkein pisimmät läksyt, jos hän vaan kerran niitä silmäili. Ja kaikki viisaat miehet kuninkaan valtakunnassa kokoontuivat tekemään prinsessalle kysymyksiä. Ja kaikki olivat yksimieliset siitä, ettei niin älykästä prinsessaa, kuin Adalmina, koskaan ennen ole ollut maailmassa, eikä vastakaan tule olemaan, niin kauan kuin maailma seisoo.

3. No niin, kaikki oli hyvin; kauneus, rikkaus ja äly eivät ole syntiä, jos vain ymmärtää käyttää näitä lahjoja Jumalan tahdon mukaisesti, mutta siinäpä juuri vaikeus onkin. Kuningas ja kuningatar olivat niin ihastuneet Adalmina prinsessaan, että luulivat häntä parhaimmaksi ja täydellisimmäksi olennoksi koko maan päällä. Ja onnettomuudeksi rupesi Adalmina itsekin sitä luulemaan. Kun hän alinomaa sai kaikilta kuulla, että hän oli tuhat vertaa kauniimpi ja rikkaampi ja älykkäämpi muita ihmisiä, niin uskoi hän sen itsekin mielellänsä. Ja niin hän kävi ylpeäksi mieleltänsä ja piti kaikkia muita, vieläpä omia vanhempiansakin, itseänsä huonompina. Adalmina parka, tuo oli suuri ruma tahra hänen kauneutensa loistossa; se oli suuri köyhyys hänen rikkaudessansa, se oli suuri älyttömyys kaikessa hänen viisaudessaan, ja hän oli vähällä sen kautta joutua kokonaan hukkaan.

Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä ylpeämmäksi hän kävi. Ja ylpeyttä seuraavat kaikkein ilkeimmät viat, niin että Adalmina samalla tuli häijyksi ja kovasydämiseksi, ahneeksi ja kateelliseksi. Jos hän näki kauniin kukkasen puutarhassa, niin hän kiirehti sitä jaloillansa tallaamaan, sillä kaunis ei saanut olla kukaan muu kuin hän yksin. Jos Adalmina kohtasi toisen prinsessan, joka ajeli kullatuissa vaunuissa, niin se suututti häntä sanomattomasti, sillä ei kukaan muu kuin hän saanut olla rikas ja ylhäinen. Ja jos ketä toista tyttöä sanottiin hyväksi ja ymmärtäväiseksi, niin Adalmina itki harmista katkeria kyyneliä, sillä miksikä oli joku toinenkin älykäs?

Kun prinsessa oli viisitoista-vuotias, meni hän eräänä päivänä kävelemään kuninkaan kartanon pihalle. Hän tuli portille ja yritti puistoon, mutta portti oli lukossa, eikä kukaan uskaltanut sitä avata vastoin kuninkaan ankaraa kieltoa. Neljä kamarineitsyttä ja neljä kamaripalvelijaa oli Adalminan seurassa; ensi kerran he kieltäytyivät noudattamasta prinsessan käskyä. Silloin Adalmina vihastui, hän vihastui niin silmittömästi, että hänen kauneutensa päivänpaiste kokonaan himmeni. Hän löi uskollisia palvelijoitansa vasten silmiä, juoksi pois heidän luotansa ja kiipesi veräjän yli. Kun palvelijat seurasivat jälessä, juoksi hän yhä kauemmaksi puistoon, kunnes ei ainoatakaan palvelijaa enää näkynyt viheriöiden puiden välissä.

Silloin Adalmina ensi kerran eläissänsä tunsi janoa ja väsymystä, ja hän istahti lähteen reunalle lepäämään. Alentuipa hän ammentamaan lähteestä vettäkin hienolla, valkealla prinsessa-kädellään ja juomaan sitä ihan niinkuin muutkin ihmiset, kun ei kukaan kumarrellen tarjoa lautasella vesilasia. Yht'äkkiä huomasi hän kuvansa lähteessä. "Voi, kuinka kaunis minä olen!" sanoi hän itseksensä ja kallisti päätään yhä lähemmäksi vedenpintaa, paremmin nähdäksensä omaa kuvaansa, kunnes — loiskis, siinä nyt koko kultakruunu helminensä putosi Adalminan päästä ja katosi kuin nuoli lähteen värähtelevään kuvastimeen.

4. Adalmina sitä tuskin huomasikaan, niin hurmaantunut hän oli omaan kauneuteensa. Mutta mitenkäs kävi? Tuskin oli lähteen vesi jälleen tyyntynyt ja kirkastunut, niin Adalmina näki siinä aivan toisellaisen kuvan itsestänsä. Hän ei nähnyt enää tuota ihmeen ihanaa prinsessaa, jolla oli kultakudoksinen puku, kalliita kiviä hiuksissa ja välkkyvät timanttirenkaat korvissa: hän näki vaan ruman ja köyhän kerjäläistytön, paljaspäisen, avojalkaisen, vaatteet ryysyisinä ja hiukset sukimattomina. Silmänräpäyksessä katosi myös hänen suuri älynsä; hän tuli niin tietämättömäksi ja yksinkertaiseksi kuin kaikkein oppimattomin ihminen, ja ihmeellistä oli, että hän samassa tuokiossa kadotti muistinsakin, niin ettei hän enää tiennyt ken hän oli, mistä hän tuli ja minne hän aikoi mennä. Hän tunsi vain hämärästi, että suuri muutos oli tapahtunut, ja se pelotti häntä niin, että hän juoksi pois lähteeltä ja juoksi yhä kauemmaksi metsään, tietämättä, minne hänen tiensä kulki.

Niin tuli ilta ja pimeä, ja sudet alkoivat ulvoa metsässä. Adalminaa pelotti yhä enemmän ja hän juoksi yhä kauemmaksi, kunnes hän etäältä näki kynttilän valoa. Lähemmäksi tultuansa näki hän pienen mökin, jossa asui vanha, köyhä eukko. "Lapsi parka", sanoi eukko, "mistä sinä tulet näin myöhään illalla?" Mutta siihen ei Adalmina osannut vastata. Hän ei edes tiennyt, kuka hän oli ja missä hänen vanhempansa asuivat. Sitä eukko suuresti ihmetteli ja armahti häntä ja sanoi hänelle: "koska olet niin köyhä ja yksinäsi suuressa maailmassa, niin saat asua minun luonani. Tarvitsen juuri jonkun vuohiani kaitsemaan metsässä. Sen saat työksesi, lapseni, jos olet hyvä ja tottelevainen, ja tyydyt veteen ja leipään sekä vuohen maitoon, jota saat joskus, kun meillä on pidot."

Niin, siihen oli Adalmina varsin tyytyväinen ja suuteli kiitollisena eukon kättä. Sillä hänen tietämättään oli sininen haltiatar pitänyt sanansa: Adalmina oli nyt saanut sen lahjan, joka oli kauneutta, älyä ja rikkautta parempi, nimittäin hyvän ja nöyrän sydämen. Paljoa onnellisempi oli hän nyt kaitessansa vuohia, syödessään niukkaa leipäänsä ja maatessaan kovalla olki- ja sammal-vuoteellansa. Paljoa parempi hän oli nyt kuin ennen, sillä nöyrää sydäntä seuraa monta oivallista lahjaa, niinkuin hyvä omatunto ja hiljainen tyytyväisyys, lepo ja rauha, hyvyys ja rakkaus, minne tahansa maailmassa joutuneekin. Ja missä vaan Adalmina kulki, siellä levisi päivänpaistetta hänen ympärilleen. Mutta se paiste ei lähtenyt enää hänen ulkonaisesta, katoavasta kauneudestansa, vaan siitä kirkastuksesta, joka paistaa maan päällä kaikkien hyvien ja hurskasten ympärillä.

5. Mutta kuninkaan kartanossa nousi hirveä melu kun prinsessa oli kadonnut. Ei siitä apua lähtenyt, että poloiset kamarineitsyet ja hämmästyksestä puolihöperöt kamaripalvelijat, jotka olivat seuranneet häntä veräjälle, viskattiin pimeään linnantorniin, johon ei päivä eikä kuu paistanut ja jonka ovella punaviittainen, rumapartainen teloittaja seisoi, kirves olalla. Kuninkaan ja kuningattaren suru oli sanomaton. He käskivät koko valtakunnan pukeutumaan surupukuun ja kuuluttivat kaikissa kirkoissa, että se, joka voi saada selvän Adalmina prinsessasta, saisi prinsessan vaimoksensa, jos hän ei vähempään tyytyisi, ja sitä paitsi puolen valtakuntaa kaupanpäällisiksi. Se oli tapana siihen aikaan, kuten jokainen tietää.

Ne olivat aika hyvät löytäjäiset, ja monella kuninkaan pojalla ja ritarilla oli halu ansaita niitä. Kolme pitkää vuotta peräkkäin, suvet ja talvet, ratsastivat he halki avaran maailman ja etsivät etsimistään, mutta eivät vain löytäneet. Vihdoin sattui niin, että nuori ja reipas Frankinmaan prinssi Sigismund etsimäretkillään joutui tuon vanhan eukon mökkiin. Siellä eukko istui surupuvussa; se tosin ei ollut kovin hieno, mutta musta se oli, olivatpa vuohetkin kivikkomäellä mustat ja valkoiset. "Ketä surette, eukkoseni?" kysyi prinssi. "Kuningas on käskenyt kaikkien suremaan kadonnutta prinsessaamme", vastasi eukko; "mutta eipä hänestä suurta vahinkoa ollut. Kyllä hän oli kaunis ja rikas ja älykäs, mutta ihmiset väittävät, että hänellä oli ylpeä sydän, ja se oli paha asia, sillä sen tähden ei kukaan ihminen häntä oikein rakastanut."

Samassa tuli Adalmina vuohinensa metsästä kotiin. Prinssi katseli häntä eikä voinut käsittää, mitenkä tyttö, joka oli niin köyhä ja ruma, kuitenkin vaikutti hänen sydämeensä niin ihmeellisesti, että hän melkein heti piti hänestä. Prinssi kysyi tytöltä, oliko hän nähnyt prinsessaa. "En", vastasi Adalmina. "Se on ihmeellistä", sanoi prinssi, "kolmeen pitkään vuoteen en ole ketään muuta ajatellut kuin pientä prinsessaani. Mutta nyt en häntä enää etsi. Rakennan itselleni linnan tänne metsään ja asun täällä kaiken elinaikani."

Tuumasta toimeen. Prinssi rakensi linnan lähelle sitä lähdettä, jonka partaalla Adalmina kerran oli muuttunut. Tapahtuipa sitten kerran hyvin lämpimänä päivänä, että prinssiä rupesi janottamaan, ja hän kumartui alas juomaan lähteestä. "Mikäpä tuo lie, joka niin ihmeen kauniisti kimaltelee veden pohjassa?" sanoi hän itsekseen. "Annahan katson, mikä se on."

Prinssi kumartui alas ja pisti käsivartensa lähteeseen ja nosti sieltä kultaisen kruunun, jonka huipussa oli ihmeen ihana helmi. Silloin hänen mieleensä välähti ajatus: entä jos se olisi Adalminan helmi! Hän läksi kruunuineen kuninkaan linnaan, ja tuskin kuningas ja kuningatar ehtivät nähdä kalliin koristuksen, niin he jo huudahtivat molemmat: "Adalminan helmi! Adalminan helmi! Oi, missä hän itse on, missä on kaunis, pieni prinsessamme?"

6. Nyt kuningas laski, että prinsessa, jos hän eläisi, olisi kahdeksantoista vuoden vanha. Hän muisti punaisen haltiattaren ennustuksen ja aavisti käyneen niinkuin todella oli käynytkin. Sen vuoksi hän uudestaan kuulututti kirkoissa, että kaikki tytöt, jotka olivat kahdeksantoista ikäiset, kokoontuisivat hänen kartanonsa pihalle kruunua koettelemaan. Ja se, jonka päähän se täysin sopi, oli tunnustettava oikeaksi ja kadonneeksi prinsessaksi, ja Frankinmaan prinssi Sigismund saisi hänet vaimokseen.

Tietysti kaikki tytöt heti riensivät kuninkaan kartanoon; ja ne, jotka olivat vaille tai yli kahdeksantoista vuotta, eivät olleet sitä muistavinansa. Oli kaunis kesäpäivä ja vähintäin tuhat tyttöä seisoi pitkissä jonoissa onneaan koettelemassa. Aamusta varhain myöhään iltaan kulki kruunu päästä päähän, kaikki sitä koettelivat, mutta kelienkään se ei sopinut. Viimein tytöt rupesivat nurisemaan ja sanoivat: "kuningas tekee meistä pilkkaa; heittäkäämme arpaa ja kuka voittaa, hän saakoon kruunun ja prinssin." Sitä keinoa piti prinssi Sigismund hyvin pahana ja käski heidän odottamaan päivän laskuun asti. "Olkoon menneeksi", sanoivat tytöt.

Vähää ennen auringon laskua asetettiin vartija tähystelemään, oliko vielä ketään tulossa maantiellä. Prinssi huusi: "Ilta kuluu; vartija, näetkö ketään tiellä?"

Vartija vastasi: "Näen kukkasten kallistavan päänsä uneen, sillä yö on tulossa. Mutta ketään en näe tiellä tulevan."

Taasen kysyi prinssi: "Ilta kuluu; vartija, näetkö ketään tiellä?"

Vartija sanoi: "Pilvi peittää laskevan auringon, ja lintu metsässä kätkee päänsä väsyneen siipensä alle. Yö on kohta käsissä, mutta en ketään näe tiellä tulevan."

Vielä kerran kysyi prinssi: "Ilta on kulunut; vartija, etkö näe ketään tiellä tulevan?"

Vartija sanoi: "Näen pienen tomupilven tuolla kaukana metsän rannalla. Nyt se lähenee; näen köyhän paimentytön, joka ajaa vuohiansa maantiellä."

"Koettakaamme kruunua paimentytön päähän", sanoi prinssi. Toiset tytöt, jotka pitivät itseänsä paljoa parempina, huusivat: "ei, ei!" Mutta kuningas tuotti paimentytön luokseen, ja katso, kun kruunua koetettiin hänen päähänsä, niin sopi se täydellisesti.

Samassa meni päivä maillensa ja tuli pimeä, niin ettei voinut selvästi erottaa paimentytön muotoa. Mutta Sigismund prinssi ajatteli mielessänsä: "Kas, hyvä Jumala tahtoo että ottaisin köyhän tytön vaimokseni, ja sen teenkin, sillä hänet olen ennen nähnyt eukon luona metsässä ja tiedän, että hänen ympärillänsä päivä paistaa, minne hyvänsä hän käy."

Kaikki kansa huusi: "Kauan eläkööt Sigismund prinssi ja Adalmina prinsessa!" Mutta moni ajatteli itseksensä: "tuohan on vaan köyhä paimentyttö!"

7. Sitten paimentyttö vietiin kruunu päässä kuninkaan saliin, jossa loisti tuhansittain vahakynttilöitä. Mutta kaikkien tuhansien kynttilöiden loiston voitti Adalminan ihmeteltävä kauneus, kun hän kultaiseen pukuunsa puettuna seisoi äkkiä kaikkien keskellä. Sillä saadessaan takaisin helmensä, sai hän myös samalla jälleen punaisen haltiattaren lahjat. Mutta paras puoli asiassa oli se, että hän samalla sai pitää sinisen haltiattaren lahjan: hyvän nöyrän sydämen. Ja koska hän sai takaisin myös hyvän muistinsa, niin hän muisti vallan hyvin, kuinka ilkeä hänen sydämensä ennen oli ollut ja kuinka hän toiseksi muutettiin, ja kuinka köyhä ja ruma ihminen, jolla on rauhallinen omatunto, on paljoa onnellisempi kuin rikas ja kaunis kaikessa ylpeydessänsä. Senvuoksi lankesi hän nyt polvilleen isänsä ja äitinsä eteen ja pyysi heiltä ja kaikilta anteeksi entistä ylpeyttänsä, — ja osoitteeksi muuttuneesta sydämestään talutti hän esille metsätorpan köyhän eukon, syleili häntä ja sanoi: "Armelias on rikas köyhyydessään, mutta rikas, jonka sydän on kova, kärsii puutetta kaikkien aarteittensa keskellä".

Ja kaikki, jotka tämän näkivät, eivät olleet uskoa silmiänsä. Mutta Sigismund prinssi sanoi: "Minä tiesin näin käyvän. Adalminan helmi on kaunis, mutta paljoa kauniimpi on nöyrä sydän."

Sitten vietettiin suuret, iloiset häät kuninkaan kartanossa, ja ne neljä kamarineitsyttä ja neljä kamaripalvelijaa pääsivät vapaiksi tornista ja punaviittainen, rumapartainen teloittaja asetti kirveensä nurkkaan. Ja kaikki huusivat mailla ja mantereilla: "Kaunis, kaunis on Adalminan helmi, mutta paljoa kauniimpi on nöyrä sydän!"