Читать книгу Toinen lukukirja kansakoulujen tarpeiksi - Группа авторов - Страница 24

Sisällysluettelo

Kaksi poikaista tähtäili kivillä varpusta, joka hyppeli jonkun matkan päässä. Samassa tuli paikalle heidän iso-isänsä. "Älkää heitelkö kiviä, pojat; ne ponnahtavat takaisin." "Miten voi kivi ponnahtaa takaisin?" sanoi toinen pojista. "Kerron teille jotakin", sanoi iso-isä. "Onko se oikein tosi kertomus?" kysyivät pojat. "Se on tosi. Viisikymmentä vuotta takaperin olin minäkin poikanen, samallainen kuin tekin. Minua aina huvitti kivien heitteleminen. Olin siihen hyvin tottunut, ja kulutin aikaani sillä, kun minulla ei ollut ketään leikkitovereita. Eräänä päivänä oli minun määrä mennä työhön erään vanhan pariskunnan luokse. Ne olivat hyvin hyviä sekä ihmisille että eläimille, nuo molemmat vanhukset. Heidän asunnossaan oli pääskystenpesiä joka räystään alla, ja seitsemän vuotta perätysten oli sinne heti, kun talvi oli ohitse, tullut sama lintu, pesinyt samaan paikkaan ja hautonut munansa pojiksi. Vanhukset olivat aina kovin iloissaan, kun se saapui. Tällä kertaa oli se tullut ihan samana päivänä, jolloin minäkin tulin sinne työhön. Se lenteli ja liverteli ja näytti sekin olevan iloissaan, kun taas sai palata vanhaan kotiinsa. Mutta minussa syntyi silloin tuo kiven heittämisen halu. Oli mielestäni lystiä koettaa, osaisinko siihen. Enhän edes toivonutkaan osaavani, se kun istui jotenkin etäällä, mutta olisihan kuitenkin lystiä koettaa. Se istui erään patsaan päässä ja katseli minuun päin. Se oli siinä aivan pelotonna. Minä tähtäsin varmasti, heitin ja kivi osui sen päähän. Se putosi kuolleena maahan. On totta mitä sanoin: se kivi ponnahti takaisin. Sillä nähdessäni linnun putoavan, tuli minun niin paha olla, kuin jos minua itseä olisi kivellä heitetty. Pysyin koko päivän tuolta paikalta niin kaukana kuin mahdollista; mutta minä kuulin, kuinka sen puoliso lenteli kuolleen toverinsa ympärillä ja valitti. Se koski ihan sydänjuuriini asti.

"Vanhukset eivät sanoneet mitään; mutta minä tiesin, että he surivat. En voinut sen jälkeen koskaan katsoa heitä suoraan silmiin. Kunpa olisin rohjennut heille edes kertoa, miten minä kaduin pahaa tekoani.

"He ovat jo vuosia takaperin kuolleet; mutta tuota tapausta en voi koskaan unhottaa. Tuntuu, nähkääs, siltä, kuin tuo kivi istuisi minun sisässäni — minun omassa-tunnossani."