Читать книгу Alamainen: Romaani - Heinrich Mann - Страница 4

Sisällysluettelo

Diederich Hessling oli hento lapsi, joka hyvin kernaasti uneksi ja pelkäsi kaikkea ja jonka korvia kovin särki. Hän jätti vastenmielisesti lämpimän huoneen talvella ja kesällä ahtaan puutarhan, missä tuntui paperitehtaan lumppujen haju ja missä näkyi kultasade- ja seljapuiden päällitse vanhojen talojen puiset, savella rapatut seinät. Kun Diederich nosti katseensa satukirjastaan, rakkaasta satukirjastaan, niin hän pelästyi usein kovin. Hänen vieressään oli penkillä varmasti istunut sammakko, millä oli ollut puolet hänen koostaan! Tai sitten tuolla muurin luona oli peikko, mahaansa myöten maassa, ja katseli kulmainsa alta.

Isä oli peikkoa ja konnaakin pelottavampi, ja päällepäätteeksi piti häntä rakastaa. Diederich rakasti häntä. Kun hän oli syönyt salaa makeisia, tai valhetellut, niin hän nuhjusteli kirjoituspöydän ääressä niin kauan maiskutellen suutaan ja arasti viuhuen, että herra Hessling huomasi jotakin ja otti kepin seinältä. Jokainen ilmitulematta jäänyt rikos sekoitti Diederichin uskollisuuteen ja luottamukseen epäilystä. Kun isä kerta kipeine jalkoineen kompastui portailla, niin poika taputti käsiään hulluna — ja juoksi tiehensä.

Jos hän selkäsaunan saatuaan kulki tehtaan ohi parkuen ja kasvot turtuneina, niin työmiehet nauroivat. Heti kohta Diederich pisti ulos kielensä heitä kohden ja polki jalkaansa. Hän oli itsetietoinen: "Minä olen saanut selkääni, mutta isältäni. Olisitte iloisia, jos tekin voisitte saada häneltä selkäänne, mutta siihen te olette aivan liian mitättömiä."

Hän liikkui heidän keskellään oikullisen pashan tavoin, uhaten toisinaan ilmoittaa isälleen, että he hakivat itselleen olutta, toisinaan taas antaen heidän vietellä hänet ilmaisemaan sen hetken, jolloin hänen isänsä oli tuleva takaisin. He varoivat isäntäänsä: hän tunsi heidät, oli itse ollut työmiehenä. Hän oli ollut työmiehenä vanhoissa tehtaissa, missä jokainen arkki muovailtiin käsin, oli sillä välin ottanut osaa kaikkiin sotiin ja oli viimeisen jälkeen, kun kaikilla oli tilaisuus saada rahaa, pystynyt ostamaan paperikoneen. Holländer- ja leikkuukone kuului vielä laitokseen. Hän itse laski paperiarkit. Lumpuista ratkotut napit eivät saaneet joutua hukkaan. Hänen pieni poikansa antoi usein naisten pistää niitä itselleen siitä hyvästä, ettei antanut ilmi niitä, jotka ottivat joitakin mukaansa. Eräänä päivänä hänellä oli niitä niin paljon, että hänen päähänsä pälkähti vaihtaa ne makeisiin rihkamakauppiaan myymälässä. Yritys onnistui — mutta illalla Diederich polvistui vuoteessaan ja rukoili, maiskutellen viimeistä makeistaan, että peloittava, rakas Jumala antaisi rikoksen jäädä ilmitulematta. Mutta se tuli kuitenkin päivänvaloon. Isän käsi, isän, joka aina metoodisesti hoiteli keppiä, aliupseerin kasvoilla velvollisuus ja kunnollisuus, vapisi tällä kertaa, ja hänen hopeanharmaalle keisariparralleen vierähti kyynel, ryppyjen yli hyppien. "Minun poikani on varastanut", hän sanoi hengästyneenä, tylsällä äänellä, katsellen lastaan kuten epäluulonalaista murtovarasta. "Sinä petät ja varastat. Puuttuu vain, että lyöt jonkun kuoliaaksi."

Rouva Hessling tahtoi pakottaa poikaansa polvistumaan isän edessä ja pyytämään anteeksi, koska isä oli tämän vuoksi itkenyt! Mutta Diederichin vaisto sanoi, että tämä olisi vielä enemmän vihoittanut isää. Hessling ei ollenkaan ymmärtänyt vaimonsa tunteellista käytöstapaa. Rouva turmeli koko lapsen. Hessling sai hänet kiinni valheista yhtä hyvin kuin Diederichin. Eikä se ollut mikään ihmekään, koska rouva luki romaaneja! Se työ, mikä oli hänelle viikoksi määrätty, oli lauvantai-iltana useinkin vielä suorittamatta. Hän pieksi kieltään, sen sijaan että olisi puuhannut palvelijattaren kanssa… Eikä Hessling ollut edes varma siitä, söikö hänen vaimonsa salaa makeita, kuten hänen poikansakin. Pöydässä ei tämä uskaltanut syödä tarpeekseen, vaan hiipi jälestäpäin kaapille. Jos hän olisi uskaltanut mennä tehtaaseen, niin olisi varmasti varastanut nappeja.

Hän rukoili poikansa kanssa "kaikesta sydämestään", muodollisuuksista välittämättä, ja sai silloin poskipäänsä punottamaan. Hän kuritti häntä myöskin, mutta umpimähkäisesti, kiukuissaan. Usein hän oli tällöin väärässä. Silloin Diederich uhkasi valittaa isälleen, oli menevinään konttoriin ja riemuitsi jossakin nurkan takana sen johdosta, että äiti oli nyt tuskissaan. Äitinsä hellyyden hetket hän käytti hyväkseen, mutt'ei tuntenut mitään kunnioitusta häntä kohtaan. Äiti oli samanlainen kuin hänkin, ja se seikka esti hänet kunnioittamasta häntä. Sillä hän ei kunnioittanut itseään, vaan vietti elämää, joka ei olisi kestänyt Herran kasvojen edessä.

Kuitenkin heillä molemmilla oli perin tunteelliset hämyhetkensä. Juhlista he saivat esiin viimeisenkin tunnelmapisaran laulun, pianonsoiton ja sadunkertomisen avulla. Kun Diederich alkoi epäillä Jesuslasta, niin hän antoi äitinsä hellyttää itsensä ja saada vielä hetkiseksi uskomaan, tuntien itsensä sen kautta keventyneeksi, uskolliseksi ja hyväksi. Hän uskoi myöskin itsepintaisesti ylhäällä linnassa asustavaan aaveeseen, ja isä, joka ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, näytti ylpeältä, melkein rangaistavalta. Äiti ruokki häntä saduilla. Hän ilmaisi hänelle pelkonsa, mitä tunsi vilkasliikkeisten katujen ja raitioteiden vuoksi, jotka menivät siitä sivuitse, ja vei hänet muurin yli linnaan. Siellä he nauttivat suloisesta väristyksestä.

Meisestrassen kulmauksessa oli kuljettava poliisin ohitse, joka, jos tahtoi, saattoi viedä ihmisen vankilaan! Diederichin sydän jyskytti kuuluvasti; miten kernaasti hän olisi tehnyt suuren kierroksen! Mutta silloin olisi poliisi aavistanut hänen pahan omantuntonsa ja olisi siepannut hänet. Parempi oli osoittaa olevansa puhdas ja viaton — ja vapisevalla äänellä kysyi Diederich poliisilta, mitä kello oli.

* * * * *

Näiden monien peloittavien voimien jälkeen, joiden alaisena Diederich oli, sadun konnien, isän, rakkaan Jumalan, linnanpeikon, poliisin ja nuohoojan jälkeen, joka saattoi raahata koko miehen uunin piipun läpi niin että tuli yhtä mustaksi kuin hän itsekin oli, ja tohtorin jälkeen, joka saattoi penslata kaulaa ja ravistaa, jos huusi, — kaikkien näiden voimien jälkeen hän joutui vielä hirveämmän voiman valtaan, koulun, joka nieli ihmisen kokonaan. Diederich meni sinne parkuen eikä voinut vastata, vaikka olisi osannutkin, koska hänen täytyi parkua. Vähitellen hän oppi käyttämään hyväkseen itkemistaipumustaan silloin, kun ei osannut läksyjään — sillä mikään peikko ei ollut saanut häntä ahkerammaksi tai vähemmän uneksivaksi — ja vältti siten monta ikävää seurausta, kunnes opettajat olivat päässeet hänen juonensa perille. Ensimäistä kohtaan, joka sen keksi, hän tunsi suurta kunnioitusta; hän rauhoittui heti ja katseli häntä aralla antaumuksella käsivartensa yli, minkä hän oli koukistanut ja vetänyt kasvoilleen. Tätä terävänäkeistä opettajaa kohtaan hän jäi ainaisesti nöyräksi ja tottelevaiseksi. Hyvänsävyisille hän teki pieniä, vaikeasti toteennäytettäviä kujeita, joista ei kerskunut. Suuremmalla tyydytyksellä hän puhui eräästä todistusten turmelemisesta, eräästä suuresta rikosjutusta. Pöydässä hän ilmoitti: "Tänään herra Behnke löylytti taas pahanpäiväisesti kolmea oppilasta!" Ja kun kysyttiin, keitä?

"Minä olin yksi niistä".

Sillä Diederich oli sellainen, että kuuluminen tuohon persoonattomaan kokonaisuuteen, tuohon leppymättömään, ihmisiä halveksivaan, koneelliseen organismiin, mikä lukio oli, teki hänet onnelliseksi, ja että mahti, tuo kylmä mahti, jonka osakkaana hän oli, vaikkapa vain kärsivänäkin, oli hänen ylpeytensä. Luokan esimiehen syntymäpäivänä koristettiin kateederi ja taulu seppeleillä; Diederich kietoi niitä opettajan kepinkin ympärille.

Vuosien vieriessä liikutti häntä kaksi vallanpitäjiä kohdannutta onnettomuutta pyhällä ja suloisella virkistyksellä. Johtaja oli luokan edessä läksyttänyt erästä apulaisopettajaa ja antanut hänelle matkapassit; eräs yliopettaja tuli mielisairaaksi. Vielä suuremmat voimat, johtaja ja mielisairaala, olivat pidelleet julmasti niitä, joilla siihen asti oli ollut niinkin suuri valta. Silloin kun oltiin pieniä mutta vahingoittumattomia, niin ruumiita piti katsella alhaaltakäsin ja tehdä niistä omaa asemaa lieventävät johtopäätökset.

Diederich, jonka mahti oli kietonut rataslaitokseensa, edusti sitä nuorempien sisariensa edessä. Näiden piti kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan ja tehdä vielä tahallaan lisää virheitä, jotta veli saattoi raivoten käyttää punaista mustetta ja jaella rangaistuksia. He olivat hirveitä. Pienokaiset huusivat — ja silloin oli Diederichin vuoro nöyrtyä, jottei tullut ilmi.

Vallanpitäjiä jäljitelläkseen hän ei tarvinnut ketään ihmistä; hänelle riitti eläimet, jopa esineetkin. Hän seisoi Holländerin vieressä ja katseli, miten tämä ruhjoi lumppuja. "Sen sinä veit! Pankaapas vielä vastaan, törkeät riekaleet!" mutisi Diederich, ja hänen silmänsä kiilsivät. Äkkiä hän lyykistyi ja oli vähällä pudota kloorikylpyyn. Erään työmiehen askeleet olivat häirinneet hänen ilkeän nautintonsa.

Sillä hän tunsi itsensä täysin laadulliseksi ja asiastaan varmaksi vain silloin, kun sai selkäänsä. Tuskin koskaan hän vastusti lyöntejä, korkeintaan hän sanoi tovereilleen: "Ei selkään, se on epäterveellistä".

Ei niin, että hän ei olisi tuntenut oikeuksiaan tai etujaan. Mutta Diederichistä tuntui siltä, että se selkäsauna, jonka hän sai, ei tuottanut lyöjälle mitään käytännöllistä hyötyä eikä hänelle itselleen mitään todellista vahinkoa. Vakavammalta kannalta kuin nämä puhtaasti ideaaliset arvot hän otti sen vaahtokehrän, minkä "Netziger Hofin" yliviinuri oli jo kauan sitten luvannut, mutta jättänyt lupauksensa täyttämättä. Diederich meni useampia kertoja Meisestrassea pitkin torille muistuttaakseen sanottua ystäväänsä. Mutta kun tämä eräänä päivänä ei ollenkaan tahtonut enää tietää mistään lupauksestaan, niin Diederich polki jalkaansa vihastuneena: "Tämä menee jo liian pitkälle! Jollette heti kohta tuo minulle vaahtokehrää, niin minä kerron asian isännällenne!" Siihen Schorsch naurahti ja täytti Diederichin vaatimuksen.

Tämä oli kouraantuntuva saavutus. Valitettavasti saattoi Diederich nauttia siitä vain nopeaan ja surullisella mielellä, sillä pelätä sopi, että Wolfgang Buck, joka odotti häntä ulkona, ilmestyi siihen ja vaati osaansa, mikä oli hänelle luvattu. Kuitenkin hän ennätti pyyhkiä suunsa, ja oven edessä hän päästi suustaan oikean herjaustulvan Schorschia kohtaan, joka oli huijari ja jolla ei ollut vaahtokehrää. Diederichin oikeudentunto, joka äsken juuri oli niin voimakkaasti puhunut hänen puolestaan, vaikeni toisen vaatimusten edessä — joita ei tosin muuten saanut jättää huomioonottamatta, sillä Wolfgangin isä oli siksi aivan liian kunnioitusta herättävä henkilö. Vanha herra Buck ei käyttänyt kankeita tärkkikauluksia, vaan valkeata, silkkistä kaulaliinaa, minkä yläpuolella roikkuivat suuret, valkeat viikset. Miten hitaasti ja majesteettisesti hän asetti kultakoukkuisen keppinsä katukiveä vastaan! Hänellä oli sylinterihattu päässä, ja hänen päällystakkinsa alta pistivät usein esiin hännystakin liepeet, keskellä päivää! Sillä hän kävi kokouksissa, piti huolta koko kaupungista. Kylpylaitoksesta, vankilasta, kaikesta, mikä oli julkista, ajatteli Diederich, että se kuului herra Buckille. Hänen täytyi olla hirveän rikas ja mahtava. Kaikki, herra Hesslingkin niihin luettuna, paljastivat päänsä jo matkan päässä. Riistää jotakin hänen pojaltaan oli teko, jolla saattoi olla arvaamaton kantavuus. Jotta ne suuret voimat, joita Diederich niin kovin kunnioitti, eivät olisi häntä kokonaan painaneet maahan, hänen täytyi toimia hiljaa ja viekkaasti.

Vain kerran, kolmannella luokalla, sattui sillä lailla, että Diederich unhoitti rukoilemisen, menetteli sokeasti ja tuli voitonhumalaiseksi sortajaksi. Hän oli, kuten oli tapana ja toivottua, härnännyt luokan ainoata juutalaista, mutta nyt hän pani toimeen aivan tavattoman näytöksen. Piirustusliidun palasista hän teki kateederille ristin ja pakotti juutalaisen polvistumaan sen eteen. Hän piteli häntä kovakouraisesti, hän oli vahva! Ja hänet teki vahvaksi ympäristön suosio, yleisö, jonka joukosta kurkottautui auttavia käsiä, tuo ulkona ja sisällä oleva kaikkivoittava enemmistö. Sillä hänen kauttaan toimi Netzigin kristikunta. Miten mukavata oli toimia, kun tunsi vastuunalaisuuden ja syyllisyyden jaetuksi, kollektiiviseksi!

Innostuksen asetuttua pieni pelko astui tilalle, mutta ensimäiset opettajakasvot, jotka Diederich tapasi, antoivat hänelle hänen rohkeutensa takaisin. Ne olivat täynnään hämillään olevaa hyväntahtoisuutta. Muut osoittivat hänelle hyväksymisensä avoimesti. Diederich hymyili heille nöyrän ymmärtäväisesti. Hänen olonsa tuli sen jälkeen helpommaksi. Toverit eivät voineet kieltää kunnioitustaan siltä, joka oli uuden luokanesimiehen suosiossa. Tämän myötävaikutuksella Diederich pääsi priimukseksi ja salaiseksi järjestyksen valvojaksi. Näistä kunniapaikoista hän säilytti myöhemmin ainakin toisen. Hän oli kaikkien toveri, nauroi, kun nämä kertoivat kepposistaan, nauroi hämmästymätöntä, sydämellistä naurua, kuten vakavan, nuoren miehen sopiikin, miehen, joka ei pannut vallattomuutta kovin pahakseen — ja sitten väliajoilla, kun hän jätti päiväkirjan opettajalle, hän kertoi mitä tiesi. Hän mainitsi myöskin opettajille annetut pilanimet ja esitti ne kapinalliset puheet, mitä heitä vastaan oli pidetty. Hänen äänensä vapisi vielä hieman, kun hän niitä toisti, siitä hekumallisesta pelästyksestä, millä hän oli niitä kuunnellut, alasluotujen luomien takaa. Sillä hän vapisi jollain lailla vallanpitäjäin vuoksi ja etsi tiettyä, ilkeätä tyydytystä, jotakin, joka liikutti vain häntä, kuten viha, joka tyydytyksekseen otti vastaan pari nopeata ja salaista nuhdetta omaltatunnolta. Antamalla ilmi toverinsa hän sovitti omat synnilliset mielenliikutuksensa.

Toiselta puolen hän ei tuntenut tovereitaan kohtaan, joiden edistymisen hän saattoi kyseenalaiseksi, useinkaan mitään mieskohtaista vastenmielisyyttä. Hän esiintyi ankaran välttämättömyyden tunnontarkkana täyttäjänä. Jäljestäpäin hän saattoi mennä satutetun luo ja esittää vilpittömästi valittelunsa. Kerran saatiin kiinni hänen avullaan eräs oppilas, jota jo oli kauan epäilty kaiken kopioimisesta. Diederich toimitti hänelle, opettajan tieten, erään matemaattisen tehtävän, mikä oli keskeltä tahallisesti väärennetty, mutta minkä lopputulos oli kuitenkin oikea. Sen päivän iltana, jona vilpinharjoittaja joutui kiinni, istui muutamia yliluokkalaisia puistoravintolan portilla, mikä oli sallittua voimistelunäytöksen jälkeen, ja lauloi. Diederich oli asettunut uhrinsa viereen. Kun kerran juotiin pohjaan saakka, niin hän ei käyttänyt oikeuttaan, vaan antoi haarikan kulkea naapurilleen, katsoi häntä suoraan silmiin ja viritti tunteellisesti venytetyllä bassoäänellä, aivan yksin:

"Ich hatt' einen Kameraden,

Einen bessern findst du nit…"

(Minulla oli hyvä toveri,

parempaa et löydä.)

Ylipäänsä hän tyytyi kaikissa aineissa lisääntyviin kouluharjoituksiin, kohoamatta missään vaatimusten yläpuolelle tai tietämättä maailmasta mitään, mikä ei ilmennyt kouluaineissa. Vaikeinta hänestä oli ainekirjoitus, ja jos joku siinä kunnostautui, niin hän tunsi häntä kohtaan selittämätöntä epäluuloa.

Kun hän oli päässyt ylimmälle luokalle, niin hänen suoriutumisensa tuntui varmalta, ja sekä opettajat että isän valtasi ajatus, että hänen piti jatkaa opintojaan. Vanha Hessling, joka 66 ja 71 oli marssinut juhlallisesti Brandenburger Torin läpi, lähetti Diederichin Berliniin.

* * * * *

Kun hän ei uskaltanut poistua kauaksi Friedrichstrasselta, niin hän vuokrasi itselleen huoneen yläkerrasta Tieckstrassella. Hänen tarvitsi nyt vain tulla suoraan alas eikä voinut olla osaamatta yliopistoon. Hän kävi siellä kaksi kertaa päivässä, kun ei ollut muutakaan tehtävää, ja itki usein väliajalla koti-ikävästä. Hän kirjoitti kirjeen isälleen ja äidilleen ja kiitti heitä onnellisesta lapsuusajasta. Ilman pakkoa hän meni vain harvoin ulos. Hän uskalsi tuskin syödä, pelosta, että menettäisi rahansa ennen kuun loppua. Ja aina hänen täytyi koetella taskujaan, ollakseen varma siitä, että ne eivät olleet joutuneet hukkaan.

Niin hyljätyltä kuin hän tunsikin itsensä, niin hän ei ollut kuitenkaan vielä mennyt, isän kirje mukanaan, Blücherstrasselle, herra Göppelin luokse, joka oli selluloosatehtailija ja Netzigista kotoisin sekä Hesslingin liiketuttavia. Neljäntenä sunnuntaina hän unohti ujoutensa — ja tuskin oli tuo punakka ja vanttera mies, jonka hän niin usein oli nähnyt isänsä konttorissa, tulla jährystänyt häntä vastaan, kun Diederich jo ihmetteli sitä, ettei ollut aikaisemmin tullut. Herra Göppel tiedusteli heti kaikkia Netzigin kuulumisia ja ennen kaikkea sitä, miten vanha Buck jaksoi. Sillä vaikka hänen poskipartansa nyt olikin harmaantunut, niin hän oli, kuten Diederichkin, jo lapsena, ja kuten näytti, muista syistä, kunnioittanut vanhaa Buckia. Siinä oli mies: hattu pois päästä! oli yksi niitä, joita Saksan kansan piti kunnioittaa, piti kunnioittaa vielä enemmän kuin niitä tiettyjä ihmisiä, jotka tahtoivat parantaa kaikki verellä ja raudalla ja siitä hyvästä kirjoittivat kansalle huikeita laskuja. Vanha Buck oli jo 1848 edustanut kantaansa ja olipa hänet tuomittu kuolemaankin. "Niin, että me nyt saamme olla vapaita miehiä", sanoi herra Göppel, "siitä me saamme kiittää vanhan Buckin kaltaisia miehiä." Ja hän avasi vielä uuden olutpullon. "Nykyään meidän täytyy antaa kyrassieerisaappaiden survoa itseämme…"

Herra Göppel tunnusti itsensä vapaamieliseksi Bismarckin vastustajaksi. Diederich vakuutti oikeaksi kaiken, mitä Göppel tahtoi; hänellä ei ollut mitään mielipidettä kanslerista, vapaudesta eikä nuoresta keisarista. Mutta silloin häneen koski kovasti, kun eräs nuori tyttö astui sisään, tyttö, joka ensi katsannolta tuntui hänestä peloittavan kauniilta ja sievältä.

"Tyttäreni Agnes", sanoi herra Göppel.

Diederich seisoi siinä, ryppyisessä kävelypuvussaan, laihan kadetin tavoin, ja oli punastunut. Nuori tyttö ojensi hänelle kätensä. Hän tahtoi olla siro, mutta mitä puhua hänen kanssaan? Diederich vastasi myöntävästi, kun hän kysyi, miellyttikö Berlin häntä; ja kun Agnes kysyi, oliko hän ollut teatterissa, niin siihen hän vastasi kieltävästi. Diederich tunsi tuskanhikeä ja oli lujasti vakuutettu siitä, että vain poistumisellaan saattoi huvittaa tyttöä. Mutta miten päästä lähtemään? Onneksi siihen ilmestyi eräs henkilö, leveä, Mahlmann-niminen mies, joka hirveällä äänellä puhui Mecklenburgin murretta ja näytti insinööritieteitä tutkivalta ylioppilaalta ja talon asukkaalta. Hän johdatti Agnes-neidin mieleen erään kävelyretken, jolle olivat luvanneet lähteä. Diederichiä pyydettiin tulemaan mukaan. Säikähtyneenä hän esitti kieltäytymisensä syyksi erään tuttavan, joka odotti häntä kadulla, ja meni tiehensä. "Jumalankiitos", hän ajatteli, tuntien sydämessään pistosta, "hänellä on jo joku."

Herra Göppel avasi hänelle eteisen oven ja kysyi, tunsiko hänen ystävänsä myöskin Berlinin. Diederich valehteli, että tuo ystävä oli berliniläinen. "Sillä jos kumpikaan teistä ei sitä tunne, niin te astutte vielä väärään omnibussiin. Te olette varmastikin kerran eksynyt Berlinissä." Ja kun Diederich sen myönsi, niin herra Göppel näytti tyytyväiseltä. "Asia ei ole siten kuin Netzigissä. Täällä te harhailette pian puoli päivää. Uskottehan kylläkin, että kun sieltä Tieckstrasselta tulette tänne Hallescher Torille, silloin olette jo kolmesti kulkenut Netzigin halki… Niinpä niin, seuraavana sunnuntaina te tulette tietysti päivällisille!"

Diederich lupasi tulla. Kun sanottu päivä koitti, niin hän olisi kernaammin ollut menemättä; vain itseänsä peläten hän läksi sinne. Tällä kertaa oli suorastaan kestettävänä kahdenkeskenolo tytön kanssa. Diederich käyttäytyi virallisesti ja oli kuin ei olisi tahtonut antautua lähempään kosketukseen neidin kanssa. Agnes tahtoi alottaa taas teatterista, mutta Diederich katkaisi hänet kauhealla äänellä, sanoen, että sellaiseen hänellä ei ollut aikaa. Jaa niin, Agneksen isä oli sanonut tyttärelleen, että herra Hessling tutki kemiaa?

"Niin, se on ylipäänsä ainoa tiede, jolla on olemassaolon oikeus", väitti Diederich, tietämättä, miten tuli sen sanoneeksi.

Neiti Göppel pudotti kukkaronsa. Diederich kumartui niin veltosti, että Agnes ennätti nostaa sen lattialta, ennenkuin ensiksimainittu saapui paikalle. Siitä huolimatta tyttö kiitti häntä vallan vienosti, melkein häveten — mikä suututti Diederichiä. "Keimailevat naiset ovat niin hirveitä", hän ajatteli. Agnes etsi jotakin kukkarostaan.

"Nyt minä olen sen kuitenkin hukannut, englantilaisen laastarini nimittäin. Taas vuotaa verta."

Hän päästi sormensa nenäliinakääreestä. Tuo sormi oli niin valkea, että Diederichin mielestä sillä oleva veri oli imettävä pois.

"Minulla on jonkun verran", sanoi Diederich äkisti.

Hän tarttui tytön käteen, ja ennenkuin tämä oli ennättänyt pyyhkiä pois verta, hän oli nuollut sen.

"Mitä te oikein teette?"

Diederich oli itsekin pelästyksissään. Hän sanoi kulmiaan rypistäen:

"Oo, kemistinä minä koettelen vielä kokonaan toisenlaisia asioita."

Agnes nauroi. "Niinpä niin, Te olette eräänlainen tohtori… Miten taitavasti se kävi Teiltä", huomautti hän ja katsahti häneen laastarin kuivuessa ja tarttuessa sormeen kiinni.

"Niin", sanoi Diederich torjuen ja palasi paikalleen. Hänestä tuntui tukalalta, ja hän ajatteli: "Kunpa ei aina tarvitsisi kajota hänen hipiäänsä! Se on innoittavan pehmeätä." Agnes katsahti häneen ohimennen ja yritti jonkun ajan perästä: "Eikös meillä ole oikeastaan yhteisiä sukulaisia Netzigissä?" Ja Agnes pakotti hänet tarkastamaan kahta sukua. Ilmeni, että he olivat keskenään sukulaisia, serkuksia.

"Teidän äitinne on vielä elossa, eikö totta? Siitä voitte iloita. Minun äitini on jo kauan sitten ollut kuolleena. Minä en tule myöskään elämään kauan. Minulla on sellaisia aavistuksia" — ja hän hymyili surullisesti ja anteeksipyytäen.

Diederich vaikeni, tämä tunteellisuus tuntui hänestä typerältä. Vielä yksi väliaika — ja kun he kumpikin yrittivät puhua, niin mecklenburgilainen tuli väliin. Hän puristi Diederichin kättä niin voimakkaasti, että tämän kasvot vääntyivät, ja katsoi häntä voittoisasti silmiin, nauraen. Ilman muuta hän veti tuolin aina Agneksen polviin asti ja kysyi iloisesti ja arvovaltaisesti kaikkea mahdollista, mikä vain saattoi heitä molempia koskea. Diederich jäi oman onnensa nojaan ja huomasi, että Agnes, kun häntä rauhallisesti katseli, paljon menetti pelkoaan. Oikeastaan tuo tyttö ei ollut sievä. Hänellä oli liian pieni, hieman kippurainen nenä, minkä tosin hyvin kapealla harjalla oli teirenpilkkuja. Hänen keltaisenruskeat silmänsä olivat liian lähellä toisiaan ja värähtelivät, kun hän katseli jotakin. Huulet olivat liian kapeat, koko kasvot olivat liian kapeat. "Jospa hänellä ei olisi niin paljon punaisenruskeata tukkaa otsalla eikä niin valkeata hipiätä…" Diederichille tuotti myöskin tyydytystä se, että sen sormen kynsi, jota hän oli nuollut, ei ollut ollut oikein puhdas.

Herra Göppel ilmestyi siihen kolmen sisarensa kanssa. Yhdellä heistä oli mies ja lapsia. Isä ja tädit syleilivät ja suutelivat Agnesta. He tekivät sen pakoitetun sydämellisesti ja varovaisin ilmein. Nuori tyttö oli hoikempi ja pitempi kuin kaikki muut ja katseli alaspäin hieman hajamielisesti siihen, joka juuri roikkui hänen laihoilla olkapäillään. Vain isänsä suudelmaan hän vastasi pitkään ja vakavasti. Diederich katseli tätä ja näki auringonvalossa, miten kirkkaansiniset suonet kulkivat poikittain Agneksen ohimoilla.

Hänen täytyi viedä eräs tädeistä päivällispöytään. Mecklenburgilainen oli ottanut Agneksen käsivarren kainaloonsa. Pitkän perhepöydän ympärillä kahisi silkkiset pyhävaatteet. Takinliepeet nostettiin polville. Yskittiin ja ryittiin, miehet hieroivat käsiään. Sitten tuli soppa.

Diederich istui kaukana Agneksesta eikä voinut nähdä häntä kumartumatta — mitä hän huolellisesti myöskin vältti. Kun hänen naapurinsa jätti hänet rauhaan, niin hän söi suuret määrät vasikanpaistia ja kukkakaalia. Hän kuuli, miten perinpohjaisesti keskusteltiin ruuasta, ja sai vakuuttaa, että se maistui hyvältä. Agnesta varoitettiin syömästä salaattia ja neuvottiin juomaan punaviiniä, ja hänen piti ilmoittaa, oliko sinä aamuna pitänyt kummikenkiä. Herra Göppel selitti, Diederichin puoleen kääntyen, että hän ja hänen sisarensa olivat, Jumala ties miten, joutuneet toisistaan erilleen Friedrichstrassella ja tavanneet toisensa vasta omnibussissa. "Jotakin sellaista ei teille voi tapahtua Netzigissä", huusi hän ylpeästi pöydän yli. Mahlmann ja Agnes puhuivat eräästä konsertista. Tyttö tahtoi varmasti päästä sinne ja isä tuli sen sallimaan. Herra Göppel teki hellätuntoisia esteitä ja tätien kuoro säesti häntä. Agneksen piti mennä aikaisin levolle ja pian raittiiseen ilmaan. Hän oli talvella ponnistellut liiaksi. Agnes väitti tätä valeeksi. "Te ette laske minua koskaan ulos huoneesta. Te olette hirveitä."

Sisimmässään Diederich asettui hänen puolelleen. Hänessä tapahtui sankarillinen kuohunta: hän olisi tahtonut laittaa niin, että Agnes olisi saanut kaikki, mitä halusi, että hän olisi ollut onnellinen ja että hän olisi saanut kiittää siitä häntä, Diederichiä… Silloin kysyi herra Göppel häneltä, halusiko hän mennä konserttiin. "En tiedä", sanoi hän halveksivasti ja katseli Agnekseen, joka kumartui eteenpäin. "Millainen se sitten on? Minä käyn usein konserteissa, missä minä saan juoda olutta."

"Hyvin järkevätä", sanoi herra Göppelin lanko.

Agnes oli vetäytynyt takaisin, ja Diederich katui lausuntoaan.

Mutta kermaa, jota kaikki odottivat, ei kuulunut. Herra Göppel neuvoi tytärtään menemään katsomaan. Mutta ennenkuin tämä oli ennättänyt panna syrjään hillolautastaan, oli Diederich ponnahtanut pystyyn — hänen tuolinsa lensi seinää vastaan — ja rientänyt vankoin askelin ovelle. "Marie! retaa!" hän huusi. Punaisena ja katsahtamatta kehenkään hän palasi paikalleen. Mutta hän huomasi hyvinkin, että muut iskivät silmää toisilleen. Vieläpä Mahlmann huokasi pilkallisesti. Lanko lausui keinotekoisen vaivattomasti: "Aina vain kohtelias! Niin sitä pitää." Herra Göppel hymyili lempeästi Agnekseen päin, joka ei kohottanut katsettaan hillosta. Diederich kosketti polvellaan pöydän lautaa, mikä alkoi kohota. Hän ajatteli: "Jumalani, jumalani, kunpa minä en olisi sitä tehnyt!"

Aterian jälkeen hän kiitti kaikkia kättelemällä, mutta Agneksen kohdalla hän teki kierroksen. Kahvilla, berliniläishuoneessa, hän asettui huolellisesti sellaiseen paikkaan, missä Mahlmannin leveä selkä esti tytön näkymästä. Eräs tädeistä tahtoi ottaa hänet hoteisiinsa.

"Mitäs te oikein opiskelette, nuori mies?" kysyi hän.

"Kemiaa."

"Ah niin, fysiikkaa?"

"Ei, vaan kemiaa."

"Ah niin."

Ja niin mahtipontisesti kuin hän oli aloittanutkin, niin sitä pitemmälle hän ei päässyt. Diederich nimitti häntä itsekseen tyhmäksi hanheksi. Koko seurue ei sopinut hänelle. Täynnä vihamielistä raskautta hän katseli niitä kaikkia, kunnes viimeiset sukulaiset olivat menneet. Agnes ja hänen isänsä olivat saattaneet heitä ovelle asti. Herra Göppel palasi takaisin ja oli ihmeissään sen johdosta, että tapasi vielä tuon nuoren miehen huoneesta. Hän tarkasti häntä vaieten, koskettipa kerta taskuaankin. Kun Diederich heitti hyvästit ilman muuta, pyytämättä vipata rahaa, niin Göppel ilmaisi suurta sydämellisyyttä. "Minä tulen sanomaan tyttärelleni terveisenne", sanoi hän päälliseksi, ja sitten ovella, mietittyään hieman: "Tulkaahan taas ensi sunnuntaina!"

Diederich oli lujasti päättänyt olla enää koskaan menemättä tähän taloon. Kuitenkin hän antoi seuraavana päivänä kaiken olla alallaan voidakseen mennä erääseen kauppaan kysymään, mistä saattoi ostaa Agnekselle konserttipiletin. Sitä ennen hänen täytyi siellä olevista listoista löytää sen taiteilijan nimi, jonka Agnes oli maininnut. Oliko se kaikunut sellaiselta? Diederich teki päätöksensä. Kun hän sitten sai kuulla, että pääsylippu maksoi neljä markkaa viisikymmentä penniä, niin hänen silmänsä menivät hämmästyksestä selko selälleen. Niin paljon rahaa sellaisen näkemisestä, joka soitti! Kunpa olisi yksinkertaisesti voinut poistua! Kun hän oli maksanut ja päässyt ulos, niin hän kiukutteli kovasti sellaisen huijauksen johdosta. Sitten hän muisti, että se oli tapahtunut Agneksen vuoksi, ja tuli järkytetyksi oman itsensä vuoksi. Se oli ensimäinen raha, jonka hän oli kuluttanut toisen ihmisen hyväksi.

Hän pisti lipun erääseen kuoreen, mihin ei pannut mitään muuta, ja kirjoitti osoitteen kaunokirjoituksella, jottei olisi tullut ilmaisseeksi itseään. Kun hän sitten oli panemassa kirjettä laatikkoon, niin Mahlmann osui siihen ja nauroi pilkallisesti. Diederich tunsi tulleensa yllätetyksi; hän tarkasti kättään, jolla oli pudottanut kirjeen laatikkoon. Mutta Mahlmann ilmaisi vain aikomuksensa tulla katsomaan Diederichin kojua. Hänestä tuntui kuin olisi se ollut sisustettu jotakin vanhempaa naista varten. Vieläpä kahvikannunkin oli Diederich tuonut kotoaan! Diederich oli kuumissaan häpeästä. Kun Mahlmann ylenkatseellisesti selaili hänen kemiankirjojaan, niin Diederich häpesi alaansa. Mecklenburgilainen heittäytyi sohvaan ja kysyi: "Mitä Te sitten pidätte neiti Göppelistä? Soma kovakuoriainen, eikö niin? Nyt tulee hän taas punastumaan! Hakkailkaa häntä vain! Minä vetäydyn syrjään, jos pidätte sitä suotavana. Minulla on kierroksessa viisitoista muuta."

Kun Diederich veltosti torjui:

"Neiti Agnes, hänessä on jotakin. Muutoin minä en ollenkaan ymmärtäisi naisia. Punaset hiukset! — ja ettekö ole huomannut, miten hän katselee, kun luulee, että sitä ei huomata?"

"Minua ei hän ole ainakaan katsellut", sanoi Diederich vielä halveksivammin, "enkä minä siitä sitten rahtuakaan välitä."

"Neiti Agneksen vahinko!" Mahlmann nauroi hillittömästi — minkä jälkeen hän ehdotti pientä retkeilyä kaupungilla. Siitä seurasi olutretki. Ensimäiset kaasulyhdyt näkivät heidät molemmat humalassa. Hieman myöhemmin sai Diederich Mahlmannilta ilman aihetta aimo korvapuustin, Leipzigerstrassella. Hän sanoi: "Ai, mutta se oli —" Hän oli sanoa "hävytöntä", mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Mecklenburgilainen koputti häntä olalle. "Kaikessa ystävyydessä, pienokaiseni! Kaikki vain ystävyydestä!" — ja päälle päätteeksi hän vippasi Diederichiltä tämän viimeiset kymmenen markkaa… Neljä päivää myöhemmin hän tapasi hänet nälkiintyneenä ja jakoi hänelle siitä, mitä jostakin muualta oli lainannut, jalomielisesti kolme markkaa. Sunnuntaina Göppelin luona — täyteläisemmällä vatsalla Diederich ei olisi kenties mennyt sinne — Mahlmann kertoi, että Hessling oli kevytmielisesti tuhlannut kaikki rahansa ja että nyt hänen täytyi syödä tarpeekseen. Herra Göppel ja hänen lankonsa nauroivat ymmärtäväisesti, mutta Diederich olisi kernaammin tahtonut olla koskaan syntymättä kuin joutua sillä lailla Agneksen tarkastettavaksi niin surullisesti. Tyttö halveksi häntä! Epätoivoisena hän lohdutti itseään. "Saman tekevää, sitä hän on aina tehnyt!" Silloin Agnes kysyi, oliko tuo konserttipiletti kenties häneltä. Kaikki kääntyivät Diederichiin päin.

"Mieletöntä! Miten se olisi pälkähtänyt päähäni", hän vastasi niin tylysti, että he uskoivat häntä. Agnes epäröi hetken, ennenkuin käänsi pois katseensa hänestä. Mahlmann tarjosi naisille makeisia ja asetti loput Agneksen eteen. Diederich ei välittänyt hänestä. Hän söi vielä enemmän kuin edellisellä kerralla. Koska kerta kaikki luulivat, että hän sitä varten oli tullutkin. Kun mainittiin, että kahvi tultaisiin juomaan Grünewaldissa, niin Diederich keksi heti kohta sopimuksen. Vieläpä hän lisäsi: "Se on sellaisen kanssa, jonka minä en voi antaa odottaa." Herra Göppel laski hänen olalleen vantteran kätensä, tirkisti häntä silmiin pää kallellaan ja sanoi puoliääneen: "Älkää peljätkö, Te olette luonnollisesti kutsuvieras." Mutta Diederich sanoi järkytettynä, että se ei ollut syynä. "No niin, tulkaa ainakin silloin taas tänne, kun Teillä on siihen halua", lopetti Göppel ja Agnes nyökkäsi siihen päällään. Vieläpä näytti tyttö tahtovan sanoa jotakin, mutta Diederich ei jäänyt sitä odottamaan. Loput päivästä hän maleksi kaupungilla itsetyytyväisen murheellisena, ikäänkuin suuren uhritoimituksen jälkeen. Illalla hän istui ahdinkoon asti täytetyssä oluttuvassa, pää käsien varassa, nyökyttäen päällään silloin tällöin alas lasiin, ikäänkuin olisi nyt ymmärtänyt kohtalon oikut.

Mitä olisi voinut tehdä sitä väkivaltaisuutta vastaan, millä Mahlmann oli vienyt hänen rahansa? Sunnuntaina oli sitten Mahlmannilla kukkavihko Agnekselle, ja Diederich, joka tuli tyhjin käsin, olisi voinut sanoa: "Se on oikeastaan minulta, neiti." Kuitenkin hän vaikeni, ollen vihaisempi Agnekselle kuin Mahlmannille. Sillä Mahlmann herätti pakosta ihmettelyä, kun hän yöllä riensi erään tuntemattoman jälessä, lyödäkseen lyttyyn hänen silinterinsä — vaikka Diederich ei ollutkaan tuntematta sitä varoitusta, mikä sellaiseen tapaukseen häneen itseensäkin nähden sisältyi.

Kuukauden lopulla, syntymäpäiväkseen, hän sai odottamatta rahasumman, minkä hänen äitinsä oli säästämällä pannut kokoon, ja ilmestyi Göppelille kukkavihko kädessä, mikä vihko ei tosin ollut liian suuri, siksi, ettei olisi paljastanut itseänsä ja ettei olisi Mahlmannista näyttänyt uhkamieliseltä. Tytön kasvot näyttivät, niin hänestä tuntui, liikutetuilta, ja Diederich hymyili ystävällisen nöyrästi ja samalla hämillään. Tämä sunnuntai tuntui hänestä kuulumattoman juhlalliselta. Hän ei hämmästynyt, kun haluttiin lähteä eläintarhaan.

Seurue läksi liikkeelle, kun Mahlmann oli ensin laskenut, että heitä oli yksitoista. Kaikki vastaantulevat naiset olivat, kuten Göppelin sisaretkin, toisin puettuja kuin viikolla, ikäänkuin olisivat silloin kuuluneet korkeampaan luokkaan tai saaneet perinnön. Miehillä oli päällään kävelytakki, mihin harvoilla yhtyi mustat housut, kuten Diederichilläkin, mutta useilla oli olkihattu päässä. Kun mentiin syrjäkadun poikki, niin se oli yksitoikkoinen ja tyhjä, vaikka oli leveäkin. Kerta kuitenkin tanssi ryhmä pieniä tyttöjä valkeissa vaatteissa ja mustissa sukissa, kimakasti laulaen, piiritanssia. Heti sen jälkeen, eräällä raitiotiellä, hikoilevat vaimot hyökkäsivät erään omnibussin kimppuun, ja kauppa-apulaisten kasvot, apulaisten, mitkä siekailematta kilvoittelivat heidän kanssaan paikoista, näyttivät heidän tulipunaisiin naamoihinsa verraten kuolemankalpeilta. Kaikki ryntäsi eteenpäin, päämäärää kohden, missä nautinnon lopultakin piti alkaa. Kaikkien eleet sanoivat päättävästi: "Remutaan nyt, on sitä tehty työtäkin!"

Diederich maksoi naisten puolesta Berlinerin. Kaupunkiradalla hän valtasi heille useampia paikkoja. Erään herran, joka aikoi anastaa yhden niistä, hän esti siitä siten, että astui pahasti hänen jalalleen. Herra huudahti: "Tolvana!" Diederich vastasi samalla mitalla. Sitten osoittautui, että herra Göppel tunsi hänet, ja tuskin oli Diederich ja tuo toinen esitetty toisilleen, kun he jo käyttäytyivät mitä ritarillisimmin. Kumpikaan ei olisi tahtonut istua, jotta toisen ei olisi tarvinnut seisoa.

Pöydässä, eläintarhassa, Diederich joutui Agneksen viereen — miksi kaikki kävikin sinä päivänä niin onnellisesti? — ja kun neiti tahtoi heti kahvin jälkeen päästä eläimiä katsomaan, niin hän tuki häntä raivokkaasti. Hän oli täynnään yrittämishalua. Petoeläinten häkkien välisen ahtaan käytävän edessä naiset kääntyivät ympäri. Diederich tarjoutui Agneksen oppaaksi ja seuralaiseksi. "Ottakaa sitten mieluummin minut mukaanne", sanoi Mahlmann. "Jos tosiaankin joku tanko sattuisi pääsemään irti —"

"Silloin ette Tekään sitä kiinnittäisi", vastasi Agnes ja astui sisään Mahlmannin purskahtaessa nauruun. Diederich pysyttäytyi tytön takana. Häntä ahdisti: eläinten vuoksi, jotka oikealta ja vasemmalta hyökkäsivät häntä kohden päästämättä muuta ääntä kuin syviä huokauksia, joita ne puhalsivat hänen päälleen — ja tuon nuoren tytön vuoksi, jonka kukkasten tuoksu kulki hänen edellään. Aivan takapäässä Agnes kääntyi ympäri ja sanoi:

"Minä en pidä kerskumisesta!"

"Ettekö todellakaan?" kysyi Diederich ilon liikuttamana.

"Tänään te olette kerta säädyllinen", sanoi Agnes; ja Diederich:

"Minä tahtoisin sitä oikeastaan olla aina."

"Todellako?" — Ja Agneksen äänessä oli tällä kertaa epävarmuutta. He katsahtivat toisiinsa ilmeellä, joka sanoi, että tästä ei kannattanut enempää puhua. Nuori tyttö sanoi valittaen:

"Mutta nämä eläimethän löyhkäävät hirveästi."

Ja he kääntyivät takaisin.

Mahlmann otti heidät vastaan. "Minä tahdoin vain nähdä, tulitteko pääsemään sieltä ehjin nahoin." Sitten vei hän Diederichin hieman syrjään. "No niin, mitäs sille tyttöselle kuuluu? Luonnistuuko se Teillekin? Olenhan sen sanonut, että se ei ole mikään konsti."

Kun Diederich pysyi mykkänä:

"Tepäs olette käynyt suoraan asiaan! Tiedättekös mitä? Minä viivyn vielä lukukauden Berlinissä: sitten te voitte minut periä. Mutta niin kauan te saatte suosiollisesti odottaa" — hänen suunnattoman vartalonsa jatkona hänen pieni päänsä näytti äkkiä salavihaiselta — "ystäväiseni!"

Ja Diederich pääsi rauhaan. Häntä oli alkanut hirveästi pelottaa, eikä hän uskaltanut enää lähestyä Agnesta. Tyttö ei kuunnellut perin tarkkaavaisesti Mahlmannia, huusi taaksepäin: "Isä! Tänäänpäs on kaunista ja tänäänpäs käy minulle kaikki hyvin."

Herra Göppel otti hänen käsivartensa käsiensä väliin ja näytti kuin olisi tahtonut puristaa sitä, mutta tuskin kosketti sitä. Hänen kirkkaat silmänsä nauroivat ja olivat kosteat. Kun sukulaiset olivat heittäneet hyvästit, niin hän keräsi tyttärensä ja molemmat nuoret miehet ympärilleen ja selitti heille, että päivä oli vietettävä juhlallisesti; heidän piti kulkea lehmuksia pitkin ja syödä jossakin myöhemmin.

"Isä käy kevytmieliseksi!" huusi Agnes ja katsahti ympärilleen Diederichiin päin. Mutta tämä loi katseensa maahan. Asemalla hän käyttäytyi niin taitamattomasti, että joutui muista kauaksi erilleen; ja Friedrichstadtin luona sattuneessa ahdingossa hän jäi kahden kesken herra Göppelin kanssa. Äkkiä Göppel pysähtyi, tunnusteli pelästyneenä vatsaansa ja kysyi:

"Missäs minun kelloni on?"

Se oli poissa perineen. Mahlmann kysyi:

"Miten kauan olette jo ollut Berlinissä, herra Göppel?"

"Niinpä niin!" — ja Göppel kääntyi Diederichin puoleen.

"Kolmekymmentä vuotta olen minä ollut täällä, eikä mitään tällaista

ole ennen sattunut." Ja ylväänä tästä kaikesta huolimatta:

"Katsokaapas, tällaista ei ylipäänsä voi tapahtua Netzigissä!"

Aterioimisen asemesta heidän täytyi nyt mennä poliisiasemalle ja kestää kuulustelu. Ja Agnes yski. Göppelin jäseniä tempoi. "Me taidamme nyt olla liian väsyneitä", hän mutisi. Keinotekoisen iloisella sydämellisyydellä hän hyvästeli Diederichiä, joka ei ollut näkevinään Agneksen kättä, vaan kohotti kömpelösti hattuaan. Yhdellä hyppäyksellä ja hämmästyttävän taitavasti hän heittäytyi erääseen ohikulkevaan omnibussiin, ennenkuin Mahlmann käsitti, mitä tapahtui. Hän oli päässyt pakoon! Ja loma oli tulossa! Hän oli kaikesta vapaa! Kotona hän tietysti heitti kaikki raskaimmat kemiankirjansa kolinalla maahan. Vieläpä hän piteli jo kahvikannuakin kädessään. Mutta erään oven narahtaessa hän alkoi heti panna kaikkea järjestykseen. Sitten hän vetäytyi sohvan nurkkaan, tuki päätään käsillään ja itki. Kunpa ei tätä ennen olisi ollut niin ihanata! Hän oli mennyt Agneksen ansaan. Siten menettelivät tytöt: he menettelivät usein siten ja tahtoivat toisen miehen avulla tehdä toisen miehen narriksi. Diederich oli syvästi vakuutettu siitä, että hän itse ei voinut kohdella ketään sillä lailla. Hän vertasi itseään Mahlmanniin eikä käsittänyt, miten joku tyttö olisi heistä kahdesta valinnut hänet, Diederichin. "Mitäs minä olenkaan kuvitellut?" hän ajatteli. "Sellaisen tytön, joka minuun rakastuu, täytyy tosiaankin olla tyhmä." Hän pelkäsi kovin, että mecklenburgilainen saattoi tulla ja uhata häntä vielä kovemmin. "Minä en välitä enää koko tytöstä. Kunpa jo olisin poissa!" Seuraavina päivinä hän oli kuolettavassa jännityksessä lukittujen ovien takana. Tuskin oli hän saanut rahojaan, kun hän jo matkusti.

Hänen äitinsä kysyi, hämillään ja mustasukkaisena, mikä Diederichiä vaivasi. Niin pienen ajan perästä hän ei ollut enää mikään nuorukainen. "Niin, sitä ne tekevät ne Berlinin kadut!"

Kun äiti toivoi, että poikaa ei enää lähetettäisi Berliniin, vaan johonkin pienempään yliopistoon, niin Diederich oli valmis käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Isän mielestä asialla oli hyvät ja huonotkin puolensa. Diederichin piti kertoa hänelle paljon Göppelin perheestä ja tehdä selvää siitä, oliko käynyt tehtaassa ja muiden liiketuttavien luona. Herra Hessling toivoi, että Diederich olisi isänsä verstaassa oppinut tuntemaan paperinvalmistuksen. "Minä en ole enää nuorimpia, eikä minun kranaatinsiruni ole pitkään aikaan minua niin pahasti vaivannut."

Diederich livisti tiehensä, niin pian kuin saattoi, päästäkseen kävelemään Gäbbelchenin metsään tai pitkin Gohsen ohi juoksevan Ruggebachin rantaa ja voidakseen antautua siellä luonnon helmaan. Sillä hän kaipasi sitä nyt. Ensi kertaa hän huomasi, että tuolla taustalla olevat kukkulat näyttivät surullisilta, tai joltakin suurelta kaipaukselta, ja että se, mikä auringosta tai sateesta sattuu maahan, oli Diederichin kuumaa rakkautta ja kyyneleitä. Sillä hän itki kovasti. Vieläpä hän koetti rukoillakin.

Kun hän kerta meni Leijona-apteekin ohitse, niin pöydän takana seisoi hänen koulutoverinsa Gottlieb Hornung. "Niin, minä näyttelen täällä kesän yli hieman apteekkaria", selitteli hän. Olipa hän jo erehdyksessä itsensä myrkyttänytkin ja silloin mennyt selälleen kuin ankerias. Koko kaupunki oli siitä puhunut! Mutta syksyllä hän tuli menemään Berliniin perehtymään asiaan tieteellisesti. Tokko siellä tuli olemaan mitään erikoista. Ylen iloisena suuremman pääkaupungin tuntemuksensa johdosta Diederich alkoi kehua berliniläisiä kokemuksiaan. Apteekkari lupasi: "Me tulemme yhdessä kääntämään koko Berlinin ylösalaisin."

Ja Diederich oli kyllin heikko antaakseen lupauksensa. Pieni yliopisto hyljättiin. Kesän lopulla — Hornungilla oli vielä harjoitusajasta joitakuita päiviä jälellä — Diederich palasi Berliniin. Hän vältti entistä huonettaan Tieckstrassella. Mahlmannin ja Göppelien vuoksi hän pakeni aina Gesundbrunneniin asti. Siellä odotti hän Hornungia. Mutta Hornungia, joka oli ilmoittanut lähdöstään, ei kuulunut; ja kun hän viimein saapui, niin hänen päässään oli viheriänkeltainen ja punainen lakki. Hänet oli joku virkaveli heti kohta ajanut erääseen yhdistykseen. Diederichinkin piti liittyä siihen. Ne olivat uusteutoneja, perin hieno yhdistys, sanoi Hornung; vain kuusi farmaseuttia kuului siihen. Diederich kätki pelästyksensä halveksunnan naamariin, mutta se ei auttanut. Hänen ei tullut saattaa häpeään Hornungia, joka oli hänestä puhunut; vähintään kerran hänen piti käydä siellä.

"Mutta vain kerran", hän sanoi lujasti.

Hornung kesti aina siihen asti, kun Diederich luisui pöydän alle ja hänet kuljetettiin pois. Kun hän oli nukkunut tarpeekseen, niin hänet haettiin aamutuikulle. Diederichistä oli tullut juomaseuran jäsen.

Ja tähän paikkaan hän tunsi itsensä sidotuksi. Hän huomasi joutuneensa ihmisten joukkoon, joista kukaan ei tehnyt hänelle mitään eikä vaatinut häneltä mitään muuta kuin sitä, että joi. Kiitollisena ja hyväntahtoisena hän kohotti lasinsa jokaista kohden, joka häntä siihen kehoitti. Juominen ja juomatta-oleminen, istuminen, seisominen, puhuminen tai laulaminen ei useimmiten riippunut hänestä itsestään. Kaikki tapahtui äänekkään komennuksen mukaisesti, ja jos sitä silloin seurasi, niin eli itsensä ja maailman kanssa rauhassa. Kun Diederich ensi kertaa salamanderissa ei seurannut paukuttamista, niin hän hymyili ympärilleen, melkein hämillään oman täydellisyytensä johdosta.

Eikä tämä ollut vielä mitään siihen varmuuteen verraten, jota hän saattoi osoittaa laulussa! Diederich oli koulussa kuulunut parhaimpiin laulajiin ja jo ensimäisessä lauluvihossa tiennyt ulkoa kaikki sivut, miltä mikin laulu voitiin löytää. Nyt tarvitsi hänen vain ylioppilaslaulukirjassa, mikä sijaitsi suurilla vaarnoilla olutlätäkön keskellä, siirtää sormeaan löytääkseen ennen kaikkea ne numerot, jotka piti laulettaman. Usein oli hän koko illan kunnioittavasti presidentin huulilla, joka tahtoi tietää, tuliko hänen lempilaulunsa esiin. Silloin hänen äänensä julisti urhoollisesti: "Sie wissen den Teufel, was Freiheit heisst", ja hän kuuli paksun Delitzschin vieressään murisevan ja tunsi olevansa onnellisesti kätkettynä tuon matalan muinaissaksalaisen huoneuston puolihämärään, missä lakit riippuivat seinällä, vastapäätä avattujen suiden piiriä, suiden, jotka joivat samaa ja lauloivat samaa, oluen ja olutta hikoilevien ruumiiden tuoksussa. Myöhemmällä hänestä tuntui siltä, kuin olisi hikoillut kaikkien muiden kanssa yhtenä ja samana ruumiina. Hän oli hukkunut yhdistykseen, mikä ajatteli ja tahtoi hänen puolestaan. Ja hän oli mies, hän saattoi pitää itseään suuressa arvossa, hänellä oli kunniansa, koska kuului tuohon yhdistykseen! Kukaan ei voinut häntä siitä eroittaa eikä tehdä hänelle yksityisesti mitään! Yrittäisipä vain Mahlmannkin sitä kerran: kaksikymmentä miestä nousisi häntä vastaan Diederichin asemasta! Diederich suorastaan toivoi hänen ilmestymistään, niin peloton hän oli. Jos hän mahdollisesti saapui Göppelin kanssa, niin silloin tulivat näkemään, mitä Diederichistä oli tullut, ja silloin hän tuli saaneeksi heille kostetuksi!

Yhtä kaikki hänessä herätti syvintä myötätuntoa hänen naapurinsa, paksu Delitzsch, joka oli heistä kaikkein lauhkein ja suruttomin. Jotakin syvästi rauhoittavaa, luottamusta herättävää asusti tässä muhkeassa, valkeassa ja humoristisessa rasvamassassa, mikä alhaalla paisui kauas yli tuolinsyrjien, useampina kuhmuina kohosi pöydänreunalle ja jäi siihen rynkämäisilleen, aivan kuin korkein päämäärä olisi ollut siinä saavutettuna, tekemättä mitään muita liikkeitä kuin niitä, joita syntyi olutlasin kohottamisesta ja paikalleen laskemisesta. Delitzsch oli paremmin kuin kukaan muu paikallaan; se, joka näki hänet siinä istumassa, ei ajatellut ollenkaan sitä, että koskaan olisi nähnytkään häntä seisoallaan. Hän oli kerta kaikkiaan luotu istumaan olutlasin ääressä. Hänen housunpersustimensa, mikä kaikissa muissa tilaisuuksissa riippui niin syvän melankoolisesti, sai nyt oikean muotonsa ja paisui mahtavasti. Vasta hänen peräpuolensa ohella hänen etupuolensakin pääsi täyteen kukoistukseensa. Elämän ilo loisti siitä, ja hän tuli pilapuheiseksi.

Syntyi oikea draama, kun eräs nuori keltanokka piloillaan korjasi pois hänen olutlasinsa. Delitzsch ei liikuttanut mitään jäsentään, mutta siihen ilmeeseen, millä hän seurasi ryöstettyä lasiaan, sisältyi äkkiä koko olemassaolon rajusti liikutettu vakavuus, ja hän huusi saksilaisella kirkuvalla tenorillaan: "Keltanokka, etkös sinä aijokaan minulle mitään tiputtaa? Vai onkos sinun tarkoitukseksi riistää minulta koko elämän ylläpitäjä? Tämä on alhaista, halpamaista vahingontuottamusta, ja minä voin suoraan irvistää sinulle!"

Kun pilaa kesti liian kauan, niin Delitzschin valkeat, ihraiset posket painuivat, ja hän rukoili ja nöyrtyi. Mutta niin pian kun hän oli jälleen saanut olutta, niin mikä kaikkisisältävä sovitus hänen hymyssään, mikä kirkastus! Hän sanoi: "Sinä olet kuitenkin aika raato, kippis!" — joi pohjaan ja koputteli ruukkunsa kannelle, huutaen: "Herra ylijuomanlaskija!"

Jonkun ajan perästä sattui sillä lailla, että tuoli kääntyi Delitzschin mukana ja hän itse pisti päänsä vesijohtotorven hanan alle. Vesi roiskui, Delitzsch kirkui karkeasti tukahtuneella äänellä, ja pari muuta syöksyi pesulaitoksen luokse hänen äänensä innostamana. Jonkun verran vielä jurona, mutta tuoreen veitikkamaisena palasi Delitzsch jälleen pöytään.

"No niin, nyt se taas luistaa", hän sanoi; ja: "Mistä te sitten olette tällä välin puhuneet? Ettekö te sitten tunne mitään muita kuin naishistorioita? Naisista ei ole mihinkään!" Vielä äänekkäämmin: "Ne eivät ole happaman olutlasin arvoisia! Herra ylijuomanlaskija!"

Diederich myönsi hänen olevan oikeassa. Hän oli oppinut tuntemaan naiset, hän oli saanut niistä kylläkseen. Verrattomasti ihanteellisempia arvoja sisältyi olueeseen.

Olut! Alkoholi! Ei tarvinnut muuta kuin istua, niin sitä sai yhä enemmän ja enemmän, olut ei ollut keimailevien naisten kaltainen, vaan uskollinen ja herttainen. Oluen ääressä ei tarvinnut mitään tehdä, ei mitään tahtoa, ei mitään saavuttaa, kuten naisten parissa, kaikki kävi itsestään. Kun kihmasi, niin oli jo jotakin saanut, tunsi kohonneensa elämän korkeuksiin ja oli vapaampi ihminen, sisällisesti vapaa. Poliisit olisivat saaneet vaikka piirittää koko huoneuston: olut, joka nieltiin, muuttui sisäiseksi vapaudeksi. Ja tutkinnot eivät huolettaneet. Oltiin "valmiita", oltiin tohtoreita! Täytettiin paikka porvarillisessa elämässä, oltiin rikkaita ja tärkeitä, suurten tehtaiden johtajia. Se, mitä elämässä tehtiin, vaikutti tuhansiin käsiin. Olutpöydästä lähtien laajennuttiin koko maailmaan, aavistettiin suuria yhteyksiä, yhdyttiin maailman sieluun. Niin, olut kohotti ihmisen siinä määrin oman itsensä yläpuolelle, että hän tapasi jumalan!

Kernaasti olisi Diederich antanut vuosien vieriä sillä lailla. Mutta uusteutoonit eivät jättäneet häntä. Melkein ensi päivästä lähtien he olivat kuvanneet hänelle sitä siveellistä ja aineellista arvoa, mikä oli siinä, että täydellisesti kuuluttiin yhdistykseen; mutta vähitellen he alkoivat häntä yhä peittelemättömämmin siihen pakottaa. Turhaan vetosi Diederich tunnustettuun asemaansa juomaseurassa, mihin asemaan hän oli tottunut ja mihin hän oli tyytyväinen. He vastasivat, että ylioppilaiden yhteenkuuluvaisuuden tarkoitusta, kasvatusta miehuuteen ja ihanteellisuuteen, ei saavutettu pelkästään juominkia pitämällä, niin paljon kuin siitä olikin apua tuohon päämäärään pyrittäessä. Diederich vapisi, hän tiesi liiankin hyvin, mihin tämä johti. Hänen piti miekkailla! Hänestä oli aina tuntunut kammottavalta, kun he olivat hänen nähtensä esittäneet ilmassa keppeineen niitä iskuja, joita he olivat tahtoneet toisilleen antaa, tai kun joku heistä esiintyi musta myssy päässä ja tuoksui jodoformilta. Nyt ajatteli hän ahdistuksissaan: "Miksi minä olen jäänyt tänne ja tullut juomaseuran jäseneksi! Nyt täytyy minun ryhtyä siihen!"

Hänen täytyi. Mutta jo ensimäiset kokemukset saivat hänet rauhoittumaan. Hän oli niin huolellisesti verhottu, kypärillä ja silmälaseilla varustettu, että mahdotonta oli tuottaa hänelle vakavampaa vauriota. Kun hänellä ei ollut mitään syytä olla noudattamatta komennusta yhtä kernaasti ja opinhaluisesti kuin juomaseurassakin, niin hän oppi miekkailemaan nopeammin kuin muut. Ensimäisellä iskulla sattui häneen hieman: hän tunsi veren vuotavan poskeaan pitkin. Kun hänet sitten oli neulottu, niin hänen teki mieli tanssia ilosta. Hän syytti itseään siitä, että oli uskonut näillä hyväntahtoisilla ihmisillä olleen vaarallisia aikomuksia. Juuri se, jota hän oli eniten pelännyt, otti hänet suojelukseensa ja tuli hänen hyväksi kasvattajakseen.

Wiebel oli juristi, mikä seikka sinänsä olisi taannut Diederichin alemmanarvoisuuden. Hän ei voinut olla tuntematta masennusta nähdessään Wiebelin englantilaisesta kankaasta tehdyt vaatteet ja ne värilliset paidat, joita tämä aina vuorotellen piti, kunnes ne oli pantava pesuun. Mutta kipeimmin häneen koski kuitenkin Wiebelin tavat. Kun tämä kevyellä, sirolla kumarruksella joi Diederichin maljan, niin Diederich lyyhistyi kokoon — ja hänen ilmeensä oli kärsivä pinnistyksen vuoksi —, valutti maahan toisen puolen ja nielasi itsensä toisen puolen mukana. Wiebel puhui hiljaisella, omahyväisellä, feodaaliherran äänellä.

"Sanotaan, mitä sanotaan", huomautti hän kernaasti, "muodollisuudet eivät ole mitään turhuuksia."

Ääntäessään "muodollisuuksien" m:n hän puristi huulensa yhteen ja soukisti ne sitten hitaasti torveksi. Diederich tunsi joka kerta uudestaan väristystä sellaisen ylevyyden edessä. Kaikki, mitä oli Wiebelissä, tuntui hänestä valikoidulta: punertava parta, mikä alkoi vallan huulten reunasta; hänen pitkät, koukistuneet kyntensä, jotka koukistuivat alaspäin, eivätkä ylöspäin, kuten Diederichin; voimakas miehinen tuoksu, mikä läksi Wiebelistä; hänen ulkonevat korvansa, jotka lisäsivät hänen päälakensa vaikutusta, päälaen, missä näkyi miekaniskun jättämä arpi; ja hänen kohmeloiset silmänsä. Diederich oli aina katsellut kaikkea tätä tuntien ehdottomasti oman arvottomuutensa. Mutta siitä lähtien, kun Wiebel häntä puhutteli ja oli alkanut suorastaan suosia häntä, Diederichistä tuntui siltä, kuin vasta nyt olemassaolon oikeus olisi ollut hänelle vakuutettu. Hän olisi tahtonut kiitollisena heiluttaa häntäänsä. Hänen sydämensä laajeni onnellisesta ihmettelemisestä. Jos hän olisi uskaltanut kohota toiveissaan niin korkealle, niin hän olisi kernaasti tahtonut saada sellaisen punaisen kaulan ja olisi halunnut aina hikoilla. Mikä unelma osata ryypätä Wiebelin tavalla!

Ja nyt sai Diederich palvella häntä, hän oli hänen henkivartionsa! Hän oli aina läsnä Wiebelin herätessä, haali kokoon hänen kapistuksensa — ja kun Wiebel oli kortteerirouvansa kanssa huonoissa väleissä epäsäännöllisen vuokranmaksamisensa tähden, niin Diederich piti huolta hänen kahvinsaannistaan ja kiillotti hänen kenkänsä. Sentähden sai hän kulkea kaikkialla mukana. Kun Wiebel toimitti jotakin tehtäväänsä, niin Diederich seisoi ulkona vahdissa, ja hän toivoi vain sitä, että olisi saanut pitää miekkaansa mukanaan, voidakseen sillä tehdä hänelle kunniaa.

Wiebel oli sen ansainnut. Sillä Wiebel edusti loistavimmin yhdistyksen kunniaa, missä myöskin Diederichin kunnialla ja koko velvollisuudentunnolla oli juurensa. Hän otteli kenen kanssa tahansa Uusteutonian puolesta. Hän oli kohottanut yhdistyksen arvoa, sillä hänen kerrottiin kerta löylyttäneen erästä Vindoborussia-yhdistyksen jäsentä! Hänellä oli myöskin sukulainen, joka palveli keisari Franz Josephin toisessa kaartin krenatöörirykmentissä; ja niin usein kuin Wiebel mainitsi serkkunsa von Klappken nimen, niin koko Uusteutonia teki mairittelevan kumarruksen. Diederich koetti kuvitella mielessään, miltä Wiebel olisi näyttänyt kaartinupseerin uniformussa; mutta sellaista ylevyyttä oli mahdoton keksiä. Kun hän sitten eräänä päivänä tuli kauaksi tuoksuvan Gottlieb Hornungin kanssa parturista, niin Wiebel seisoi eräässä kadun kulmassa erään pataljoonan kirjanpitäjän kanssa. Ei mitään erehdystä: Se oli kirjanpitäjä — ja kun Wiebel näki heidän tulevan, niin hän käänsi heille selkänsä. He kääntyivät myöskin ja menivät tiehensä tiukkaan ja äänettömästi, katsahtamatta toisiinsa, tekemättä mitään huomautusta. Kumpikin arvasi, että naapuri oli myöskin huomannut kirjanpitäjän ja Wiebelin yhdennäköisyyden. Ja kenties muutkin olivat jo kauan sitten tietäneet asian oikean laidan! Mutta kaikille oli Uusteutonian kunnia siksi tärkeä asia, että osasivat vaieta ja unhoittaa sen, minkä olivat keksineet. Kun Wiebel seuraavalla kerralla mainitsi "serkkunsa von Klappken" nimen, niin Diederich ja Hornung tekivät kumarruksensa muiden mukana yhtä mairittelevasti kuin ennenkin.

Diederich oli jo oppinut itsehillintää, muotojen varteenottamista, saanut yhdistyksen henkeä ja harrastusta korkeamman tavoitteluun. Säälien ja vastenmieltä tuntien hän ajatteli sitä harhailevan villin kurjaa olemusta, mikä hän aikaisemmin, oli ollut. Nyt oli järjestystä ja velvollisuudentuntoa tullut hänen elämäänsä. Tarkoin sovittuina hetkinä ilmestyi hän Wiebelin kojuun, miekkailusaliin, parturiin ja aamutuikulle. Iltapäiväkiertely johti juomaseuraan; ja jokainen askel tapahtui yhdistyksen valvonnan alla, vaivaloisia muotoja ja keskinäistä kunnioitusta noudattaen, mistä ei puuttunut miellyttävää karskeutta. Eräs opiskelutoveri, jonka kanssa Diederich oli tähän asti ollut vain virallisessa kanssakäymisessä, törmäsi kerran yhteen hänen kanssaan käymälän edustalla, ja vaikka heistä kumpikaan ei oikein voinut enää suorassa seisoa, niin kumpikaan ei tahtonut astua sisään ensimäisenä. Kauan aikaa he lausuivat toisilleen kohteliaisuuksia — kunnes äkkiä hädän pakottamina syöksyivät oven läpi, kahden karjun tavoin, niin että heidän olkaluunsa ruskuivat. Tästä sai alkunsa ystävyys. Jouduttuaan kerran lähemmäksi toisiaan inhimillisessä tilassa, he lähestyivät toisiaan myöskin virallisessa juomapöydässä, joivat veljenmaljat ja nimittivät toisiaan "lurjuksiksi" ja "paksunahoiksi".

Yhdistyselämä ei näyttänyt aina hupaista puoltaan. Se vaati uhreja, se totutti kestämään miehuullisesti kipuja. Vieläpä Delitzschkin, joka oli vilkas iloisuuden lähde, tuotti surua Uusteutonialle. Eräänä aamupäivänä, kun Wiebel ja Diederich tulivat häntä hakemaan, hän seisoi pesukaapin luona ja sanoi: "No niin, onk's teill' tänäänki' sellattiin jano?" — Ja ennenkuin he ennättivät tarttua häneen, hän suistui maahan vesikannuineen. Wiebel tunnusteli häntä: Delitzsch ei liikuttanut enää mitään jäsentään.

"Sydänhalvaus", sanoi Wiebel lyhyesti. Hän meni tiukasti kilistimen luokse. Diederich keräsi sirut ja kuivasi lattian. Sitten he kantoivat Delitzschin vuoteeseen. Kortteerirouvan muodottoman valittelun vastakohdaksi he molemmat käyttäytyivät ankaran asianmukaisesti. Mennessään suorittamaan asianaiheuttamia tehtäviä — he marssivat tahdissa rinnatusten — Wiebel sanoi piukasti kuolemaa halveksien:

"Siten voi käydä jokaiselle meistä. Juominkien pitäminen ei ole mitään leikintekoa. Sen voi jokainen omasta kokemuksestaan sanoa."

Ja kaikkien muiden mukana tunsi Diederich kohonneensa Delitzschin uskollisen velvollisuuksientäyttämisen ja hänen kuolemansa johdosta kunnian kentällä. Ylväänä he saattoivat vainajata hautaan; "Uusteutonia on tienviitoittaja", on luettavana kaikkien kasvoista. Hautuumaalla heillä oli kaikilla suruharsolla verhotut miekat alaspäin käännettyinä ja kasvoilla sotilaan itseensäsyventynyt ilme, sotilaan, jonka tuleva taistelu voi temmata pois samalla lailla kuin aikaisempi oli vienyt toverin; ja se, mitä yhdistyksen ensimäinen luottamusmies sanoi puheessaan: hän ylisti vainajata siitä, että tämä oli miehuuden ja idealismin koulussa saanut korkeimman palkinnon, se liikutti heitä kaikkia, ikäänkuin se olisi koskenut heitä itseään.

Tähän loppui Diederichin oppiaika, sillä Wiebel jätti yhdistyksen valmistuakseen suorittamaan oikeustutkintoaan; ja nyt oli Diederichin tästä lähtien itsenäisesti edustettava häneltä saamiaan periaatteita ja ohjeita ja istutettava nuorempiin. Hän teki sen tuntien korkeata vastuunalaisuutta ja noudatti menettelyissään ankaruutta. Voi sitä keltanokkaa, joka joutui kärsimään jonkun rangaistuksen. Pahimmin kävi eräälle, joka meni ulos ovesta Diederichin edellä. Hän joutui kahdeksanpäiväisen olutpannan alaiseksi. Diederichiä ei johtanut tässä ylpeys eikä itserakkaus, vaan yksistään hänen korkea käsityksensä yhdistyksen kunniasta. Hän itse oli vain ihminen, siis ei mitään; kaikki oikeudet ja arvonanto tuli hänelle yhdistykseen kuulumisesta. Myöskin ruumiillisesti hän sai kiittää sitä kaikesta; valkeiden kasvojensa leveydestä, vatsansa pulleudesta, joka kohotti hänen arvonsa keltanokkien silmissä, etuoikeudesta saada esiintyä kaikissa juhlatilaisuuksissa pitkävartisissa saappaissa, yhdistyksen väreissä ja lakissa, uniformun tuottamasta nautinnosta! Hänen piti kylläkin aina väistää luutnanttia, sillä se yhdistys, mihin luutnantti kuului, oli ilmeisesti korkeampi; mutta ainakin raitioteiden virkailijain kanssa hän saattoi olla huoletta tekemisessä, pelkäämättä saavansa heidän puoleltaan sopimatonta kohtelua. Hänen miehuutensa perustui arpiin, jotka halkoivat leukaa, kulkivat äkkinäisesti läpi poskien ja ulottuivat lyhyeksi leikatulle päälaelle, mikä kaikki löi hänen kasvoilleen uhkaavan leiman — ja mikä tyydytys, kun sai joka päivä mielensä mukaan näyttää sitä jokaiselle! Kerta tarjoutui odottamattoman loistava tilaisuus. Hän oli Hornungin ja heidän kortteerirouvansa palvelijattaren kanssa mennyt kolmisin Halenseehen tanssiaisiin. Muutamia kuukausia olivat ystävykset asuneet yhdessä, asunnossa, mihin liittyi kohtalaisen sievä palvelustyttö, jolle he kumpikin antoivat pieniä lahjoja ja jonka kanssa he sunnuntaisin kävivät yhdessä ulkosalla. Diederichillä oli omat arvelunsa siitä, oliko Hornung mennyt tytön kanssa yhtä pitkälle kuin hän itse. Virallisesti ja yhdistyksen vuoksi se oli hänelle tuntematon asia.

Rosa ei ollut huonosti puettu, ja niin ollen hänellä oli tanssiin hakijoita. Saadakseen vielä tanssia yhden polkan hänen kanssaan oli Diederich pakotettu muistuttamaan häntä siitä, että oli ostanut hänelle käsineet. Hän oli jo tehnyt virheettömän kumarruksensa tanssin alkajaisiksi, kun huomaamatta siihen tunkeutui eräs sivullinen ja tanssi Rosan kanssa tiehensä. Nolostuneena katseli Diederich heidän jälkeensä tuntien hämärästi, että hänen oli tässä puututtava asiaan. Mutta ennenkuin hän liikahti paikoiltaan, olivat tanssivat parit työntäneet kumoon erään tytön, joka antoi Rosalle korvatillikan ja eroitti hänet kovakouraisesti tanssikumppanistaan. Diederichin mielestä sopi tätä katsella ja lähteä Rosan ryöstäjää kohden.

"Arvoisa herra", sanoi hän ja katsoi tätä kiinteästi silmiin. "Teidän käyttäytymisenne on kuulumatonta."

Toinen vastasi:

"Joskin."

Hämmästyneenä tämän odottamattoman käänteen johdosta, mikä sattui virallisessa keskustelussa, Diederich änkytti:

"Moukka."

Toinen vastasi ketterästi:

"Houkka," — ja nauroi samalla. Niin suuren muodottomuuden johdosta kokonaan poissa suunniltaan Diederich tahtoi kumartaa ja kääntyä pois, mutta tuo toinen sysäsi häntä vatsaan — ja heti sen jälkeen he kierivät maassa yhdessä. Kirkunan ja kehotushuutojen piirittäminä he ottelivat, kunnes heidät erotettiin. Gottlieb Hornung, joka auttoi Diederichiä silmälasien etsinnässä, huusi: "Hän poistuu," — ja läksi heti perässä. Diederich seurasi häntä. He näkivät hänen erään seuralaisen kanssa nousevan juuri ajurinrattaille ja ottivat itse seuraavat. Hornung väitti, että yhdistys ei voinut jättää tätä asiata silleen. "Sillä lailla ei vain saa ryöstää naista ja pitää hänestä sellaista huolta." Diederich selitti:

"Mitä Rosaan tulee, minun puolestani hän on vapaa."

"Minun puolestani myöskin."

Matka oli kiihottava. "Pääsemmekö me perässä? Meillä on ontuva hevoskoni." "Jos tuo moukka ei olekaan hyvityskykyinen?" Päätettiin: "Silloin ei koko asiaa ole virallisesti tapahtunut."

Ensimäinen ajuri pysähtyi läntisessä kaupunginpuolessa erään siistin talon edustalla. Diederich ja Hornung saapuivat paikalle, kun ovi vedettiin kiinni. Päättäväisinä he asettuivat sen eteen. Oli viileätä, ja he marssivat edestakaisin talon edustalla, kaksikymmentä askelta oikealle, kaksikymmentä askelta vasemmalle, pitivät aina ovea silmällä ja toistivat yhä samoja vakavia ja kauaskantavia puheita. Vain pistoolit tulivat tässä kysymykseen! Tällä kertaa oli Uusteutonian kunnialle hankittava runsas hyvitys! Kunpa hän vain ei ollut mikään proletaari!

Viimein tuli ovenvartija näkyviin, ja he ottivat hänet kuulusteltavakseen. He koettivat antaa kuvauksen molemmista herroista, mutta huomasivatkin, että kumpaisellakaan ei ollut mitään erikoisia tuntomerkkejä. Hornung, joka oli Diederichiä kiihkeämpi, piti kiinni siitä, että oli odotettava, ja he marssivat vielä kaksi tuntia edestakaisin. Silloin läksi talosta kaksi upseeria. Diederich ja Hornung katsoivat heihin ihmeissään, epätietoisina siitä, oliko kenties erehdys kysymyksessä. Upseerit joutuivat hämilleen. Näyttipä toinen kalpenevankin. Silloin Diederich teki päätöksensä. Hän astui tuon kalvenneen eteen ja sanoi:

"Arvoisa herra —"

Hänen äänensä petti. Luutnantti sanoi hämillään: "Te erehdytte nähtävästi."

Diederich tokasi:

"En ollenkaan. Minun täytyy vaatia hyvitystä. Te olette —"

"Minä en tunne Teitä ollenkaan", änkytti luutnantti. Mutta hänen toverinsa kuiskasi hänelle jotakin: "Näin ei tämä asia järjesty." — Hän antoi toverinsa ojentaa itselleen käyntikorttinsa, liitti siihen omansa ja tarjosi ne Diederichille. Diederich antoi takaisin omansa; sitten hän luki: "Kreivi Albrecht Tauern-Bärenheim." Hänellä ei ollut enää aikaa lukea toista, vaan alkoi kiihkeästi kumarrella. Toinen upseeri kääntyi sillä välin Gottlieb Hornungin puoleen:

"Minun ystäväni ei tarkoittanut tuolla pilallaan mitään kummempaa. Hän olisi ymmärtävästikin valmis antamaan millaisen hyvityksen tahansa; minä vain tahdon todeta, että mitään loukkaavaa tarkoitusta hänellä ei ollut."

Tuo toinen, johon hän samalla katsahti, kohautti olkapäitään.

Diederich änkytti: "Oo, kiitän suuresti."

"Sillä on asia kylläkin kuitattu", sanoi ystävä; ja molemmat herrat poistuivat.

Diederich seisoi siinä vielä, otsa hiessä, sekavin tuntein. Äkkiä hän huokasi syvään ja hymyili hitaasti.

Myöhemmin juomaseurassa puhuttiin vain tästä tapauksesta. Diederich kehui tovereilleen kreivin todella ritarillista käyttäytymistä.

"Todellinen jalosyntyinen ei tee koskaan mitään, mikä ei sopisi hänelle."

Hän supisti suutaan ja lausui mahtipontisesti:

"M — muodollisuudet eivät ole mitään turhuuksia."

Uudestaan ja uudestaan hän kutsui Gottlieb Hornungia tuon suuren hetkensä todistajaksi.

"Ei mitään jäykkää, eihän? Oo! Sellaista kuitenkin aina uhkarohkeata pilaa ei sellaisen herran tee mieli aina koettaa. Ja millainen käytös?! M — moitteeton, sen voin teille sanoa. Hänen ylhäisyytensä selitykset olivat niin läpeensä tyydyttäviä, että minun oli mahdotonta —: Käsitättehän, ett'ei tässä olla mitään tuittupäitä."

Kaikki käsittivät sen ja vahvistivat Diederichin sanat, että Uusteutonia oli suoriutunut tästä asiasta vallan loistavasti. Keltanokat kulettivat ympäri molempien aatelismiesten käyntikortteja ja ripustivat ne keisarinkuvan alle, ristiinpantujen miekkojen väliin. Ei ollut mikään uusteutooni, joka sinä päivänä ei juonut itseään humalaan.

Siihen loppui lukukausi; mutta Diederichillä ja Hornungilla ei ollut matkarahoja. Pitkään aikaan ei heillä ole ollut rahaa mihinkään. Yhdistyselämän tuomien velvollisuuksien vuoksi oli Diederichin kahdensadanviidenkymmenen markan vekseliä suurennettu; ja kuitenkin hän oli velkojen painamana. Kaikki lähteet näyttivät kuivuneilta, heidän edessään oli vain kuivaa, näännyttävää maata — ja lopulta täytyi kai, niin huonosti kuin se olisi sopinutkin ritareille, tuumia sen takaisin vaatimista, minkä he aikain kuluessa olivat lainanneet tovereilleen. Varmastikin oli moni sillä välin joutunut varoihin. Hornung ei keksinyt ketään. Diederich muisti Mahlmannin.

"Siltähän sopii lainata", hän selitti. "Hän ei kuulunut mihinkään yhdistykseen, tuo vallan tavallinen tolvana. Kerta minä nousen hänen kojuunsa."

Mutta kun Mahlmann hänet näki, niin hän purskahti ilman muuta valtavaan nauruunsa, jonka Diederich oli melkein unhoittanut ja joka sai hänet heti vastustamattomasti masentuneeksi. Mahlmann oli tahditon! Hänen olisi toki pitänyt tuntea, että täällä hänen patenttitoimistossaan koko Uusteutonia oli moraalisesti Diederichin mukana ja että hänen olisi senvuoksi pitänyt osoittaa Diederichille kunnioitusta. Diederichistä tuntui siltä, kuin olisi hän ollut temmattuna erilleen tuosta voimia-antavasta yhteydestä, yhdistyksestä, ja seisonut täällä yksityisenä ihmisenä erään toisen edessä. Odottamaton, vastenmielinen tilanne! Sitä teeskentelemättömämmin hän esitti asiansa. Oo, hän ei tahtonut vippiään takaisin, sitä hän ei tullut koskaan vaatimaan keneltäkään toveriltaan! Mahlmann saattoi olla vain niin suosiollinen, että lainasi hänelle vekseliä vastaan. Mahlmann nojasi tuolinsa selustaa vastaan ja sanoi leveästi ja itsestään ymmärrettävästi: