Читать книгу Alamainen: Romaani - Heinrich Mann - Страница 8

Sisällysluettelo

Välttääkseen Göppelin perheen puolelta tulevia lisärasituksia hän matkusti pois heti. Kuumuus teki rautatievaunun kammottavaksi oleskelupaikaksi. Ollessaan yksin osastossaan Diederich riisui ensiksi takkinsa, sitten liivinsä ja lopuksi kenkänsä. Eräällä asemalla astui vaunuun kaksi oudonnäköistä naista, jotka näkyivät loukkaantuneen Diederichin flanellipaidan näkemisen johdosta. Diederichin mielestä nämä olivat onnettoman koreita. Naiset ryhtyivät käsittämätöntä kieltä käyttäen moitiskelemaan häntä, minkä johdosta hän kohautti olkapäitään ja nosti jalkansa penkille. Naiset pitelivät nenäänsä ja päästelivät ilmoille hätähuutoja. Palvelija ilmestyi, vieläpä junailijakin, mutta Diederich veti esiin toisen luokan pilettinsä ja puolusti oikeuttaan. Antoipa hän virkamiesten ymmärtää, että nämä saattoivat polttaa vaikka nokkansa, sillä mahdotonta oli koskaan tietää, kenen kanssa oli tekemisissä. Kun hän sitten oli saavuttanut voiton ja naiset olivat vetäytyneet pois, niin heidän tilalleen tuli eräs kolmas nainen. Diederich katsahti häneen päättävästi, mutta tämä veti yksinkertaisesti laukustaan esiin makkaranpalasen ja alkoi syödä sitä, hymyillen samalla hänelle. Diederich paljasti aseensa, vastasi hänen myötätunnonosoitukseensa leveästi loistaen ja puhutteli häntä. Ilmeni, että he molemmat olivat Netzigistä. Diederich mainitsi nimensä, mihin nainen vastasi ilakoiden, että olivat vanhoja tuttuja. "Siis?" Diederich tarkasteli häntä tutkivasti: paksut punaset kasvot, lihakas suu, pieni, julkeasti sisäänpainettu nenä, vaalea, hyvin sileä ja säännöllinen tukka, nuori ja lihava kaula ja puolikintaissa olevat sormet, jotka pitelivät makkaraa ja näyttivät itse punasilta, pieniltä makkaroilta. "Ei", hän päätti, "en tunne Teitä, mutta kovin miellyttävä Te olette. Kuten äsken pesty porsas." Ja hän kietasi käsivartensa hänen vyötäisilleen. Samassa silmänräpäyksessä hän sai korvapuustin. "Siinäpäs navakka tyttö", hän sanoi ja hieroi käsiään. "Onko Teillä enemmän sellaisia jaettavana?" — "Kyllä niitä riittää jokaiselle röyhkyrille," sanoi hän ja katseli Diederichiä, räpytellen pieniä silmiään riettaasti. "Makkaranpalasen Te voitte saada, mutt'ette mitään muuta." Tahtomattaan Diederich vertasi hänen tapaansa puolustautua Agneksen avuttomuuteen ja sanoi itselleen: "Tuollaisen voi huoletta naida." Lopuksi nainen mainitsi etunimensä, ja kun Diederich ei vieläkään keksinyt hänen sukunimeään, niin tämä alkoi kysellä yhtä ja toista Diederichin sisarista. Äkkiä viimeksimainittu huudahti: "Guste Daimchen!" Ja molemmat värisivät ilosta. "Tehän aina annoitte minulle lumpuista saatuja nappeja paperitehtaassanne. Sitä minä en unhoita koskaan, herra tohtori! Tiedättekö, mitä minä tein niillä napeilla? Minä keräsin niitä, ja kun minun äitini antoi niistä minulle kerta rahaa, niin minä ostin makeita."

"Käytännöllinen Te olette myöskin!" Diederich oli ihastuksissaan. "Ja sitten Te kiipesitte aina puutarhanmuurien yli meidän puolelle, Te tytöntynkkä."

Guste rätisi; hieno mies ei muistanut sellaista.

"Minä olen nyt kihloissa."

Wolfgang Buckin kanssa hän oli kihloissa! Diederich mykistyi, hänen ilmeessään oli pettymystä. Sitten hän selitti pidättyvästi, että tunsi Buckin. Guste sanoi varovasti: "Te arvelette nähtävästi, että hän on hieman liian haaveksivainen? Mutta Buckit ovatkin hyvin hienoa väkeä. No niin, muilla ihmisillä on taas enemmän rahaa", hän lisäsi. Sanat sattuivat, ja Diederich katsahti häneen. Guste pilkutti silmiään. Diederich halusi kysyä jotakin, muttei uskaltanut.

Vähää ennen kuin tultiin Netzigiin neiti Daimchen kysyi: "Entäs

Teidän sydämenne, herra tohtori, onkos se vielä vapaa?"

"Kihlauksen minä olen vielä välttänyt." Hän nyökäytti tärkeänä. "Ah, Teidän pitää kertoa minulle!" huudahti neiti. Mutta he ajoivat jo asemalle. "Me tapaamme toivottovasti toisemme pian jälleen", lopetti Diederich. "Minä voin vain sanoa Teille, että nuori mies joutuu usein kirotun käryttyneisiin asioihin. Yhden jaa:n tai ei:n tähden on koko elämä turmeltu."

Hänen molemmat sisarensa seisoivat asemasillalla. Nähtyään Guste Daimchenin he nyrpistivät ensin naamaansa, mutta sitten he syöksyivät eteenpäin ja auttoivat matkalaukun kannossa. He selittivät intonsa Diederichille, ennenkuin olivat edes kunnolla joutuneet hänen pariinsa. Guste oli nimittäin perinyt, oli miljonääritär! Siksi siis! Diederich pelästyi kunnioituksesta.

Sisaret selittivät lähemmin. Eräs vanha, Magdeburgissa oleva sukulainen oli testamenteerannut kaikki rahansa Gustelle, siksi, että tämä oli häntä hoitanut. "Ja hän on sen ansainnut", huomautti Emmi, "sillä tuo mies kuului olleen lopulta hirvittävän vastenmielinen." Magda lisäsi: "Sitäpaitsi tässä voidaan luonnollisesti ajatella vielä kaikellaista, sillä Guste oli hänen kanssaan kahden kesken vallan kokonaisen vuoden."

Diederich suuttui. "Sillä lailla ei puhu mikään nuori tyttö!" hän huusi kiihtyneesti; ja kun Magda vakuutti, että sitä sanoivat myöskin Inge Tietz, Meta Harnisch ja kaikki; "Silloin minä vaadin teitä pontevasti tuota juorua vastustamaan." Syntyi pieni vaitiolo; sitten Emmi sanoi: "Guste on nimittäin jo kihloissa." — "Sen minä tiedän", murisi Diederich.

Tuttavia tuli vastaan, Diederich kuuli itseään nimitettävän "herra tohtoriksi", säteili ylpeänä sen johdosta ja kulki Emmin ja Magdan välissä, jotka syrjästä ihmettelivät hänen partansa kuosia. Kotona rouva Hessling otti poikansa vastaan avosylin ja päästäen sellaisen huudahtuksen kuin nääntyvä, joka kuitenkin vielä tulee pelastetuksi. Ja mitä Diederich ei ollut osannut aavistaa, hän itsekin itki. Kerta kaikkiaan hän tunsi, että nyt oli se kohtalon hetki, jolloin hän ensi kertaa astui sisään perheen todellisena päänä, "valmiina", tohtorin tittelillä varustettuna ja miehenä, joka oli määrätty johtamaan tehdasta ja perhettä suuremman tietomääränsä mukaisesti. Hän ojensi äidille ja sisarille kätensä, kaikille yhtä haavaa, ja sanoi vakavalla äänellä: "Minä tulen aina muistamaan, että minä Jumalan edessä olen teistä vastuunalainen."

Mutta rouva Hessling oli levoton. "Oletko valmis, poikani?" hän kysyi. "Meidän väkemme odottaa sinua." Diederich tyhjensi olutlasinsa ja läksi ulos, omaistensa etunenässä. Piha oli puhdistettu, tehtaan sisäänkäytävä oli koristettu köynnöksillä, mitkä muodostivat nauharuusun "Tervetuloa!"-sanan ympärille. Sen edessä seisoi vanha Sötbier ja sanoi: "No niin, hyvää päivää, herra tohtori. En tullut ylös, koska minulla oli keskeneräisiä tehtäviä."

"Tänään olisitte ne myöskin saanut jättää", vastasi Diederich ja meni Sötbierin ohitse. Sisällä lumppuhuoneessa hän tapasi työväen. He kaikki seisoivat yhtenä joukkona: nuo kaksitoista työmiestä, jotka hoitivat paperikonetta, holländer- ja leikkuukonetta, sekä kolme konttoristia, niiden naisten ohella, joiden tehtävänä oli lumppujen valikoiminen. Miehet rykivät, syntyi väliaika, kunnes muutamat naiset työnsivät esiin erään pienen tytön, joka piteli edessään kukkavihkoa ja klarinetin äänellä lausui herra tohtorin tervetulleeksi ja toivotti hänelle onnea. Diederich otti vihon vastaan armollisin elein; nyt oli hänen vuoronsa yskiä. Hän kääntyi omaistensa puoleen, sitten katsahti hän terävästi väkeään silmiin, kaikkia vuoronsa perään, myöskin mustapartaista konemestaria, vaikkakin tuon miehen katse oli hänestä kiusallinen — ja alkoi:

"Työläiset! Koska te olette minun alaisiani, niin minä tahdon teille vain sanoa, että täällä tullaan tästälähin ponnella tekemään työtä. Minä aijon kerta kaikkiaan panna pyörät pyörimään. Viime aikoina, kun täältä on puuttunut isäntää, on moni teistä kenties ajatellut, että sopii laiskotella. Mutta se on kuitenkin erehdys, minä sanon sen erittäinkin vanhemmille työläisille, jotka ovat vielä täällä minun autuaan isävainajani päiviltä."

Korotetulla äänellä ja entistä terävämmin ja kärsivämmin, katsoen samalla vanhaan Sötbieriin:

"Minä olen nyt ottanut peräsimen omiin käsiini. Minun suuntani on oikea, minä johdan teidät ihanaa tulevaisuutta kohden. Ne, jotka tahtovat minua tässä auttaa, ovat sydämellisesti tervetulleita; kuitenkin ne jotka tässä asettuvat minua vastaan, minä murskaan."

Hän koetti antaa katseensa salamoida, hänen viiksensä kärjet pistivät vielä korkeammalle.

"Yksi on täällä herra, ja se olen minä. Jumalalle ja omalletunnolleni minä olen yksistään tilivelvollinen. Minä tulen aina osoittamaan teille isällistä hyväntahtoisuutta, mutta kumoushalun kukistamaan taipumattomalla tahdollani. Jos ilmenisi, että te olisitte jonkinlaisissakin suhteissa —"

Hän katsahti tarkasti mustapartaiseen konemestariin, jonka kasvot näyttivät epäillyttäviltä.

— "sosialidemokraattisiin piireihin, niin minä katkaisen välit kerta kaikkiaan. Sillä minusta jokainen sosialidemokraatti on minun liikkeeni ja minun isänmaani vihollinen… Niin, menkää jälleen työhönne ja tuumikaa sitä, mitä minä olen teille sanonut."

Hän kääntyi jyrkästi ja poistui puhkuen. Siinä pyörrytyksessä, minkä hänen ankarat sanansa olivat hänessä saaneet aikaan, hän ei erottanut enää kenenkään kasvoja. Hänen omaisensa seurasivat häntä ällistyneinä ja täynnä kunnioitusta, kun sen sijaan työmiehet katsoivat vielä kauan mykkinä toinen toiseensa, ennenkuin kävivät käsiksi olutpulloihin, jotka oli hankittu juhlapäivää varten.

Ylhäällä kotona Diederich esitti äidilleen ja sisarilleen suunnitelmansa. Tehdasta oli laajennettava, sen takana oleva naapuritalo ostettava. Piti olla kilpailukykyinen. Paikka auringossa! Vanha Klüsing, tuolla Gausenfeldin paperitehtaassa, kuvitteli kylläkin tekevänsä ikuisesti kaikki affäärit?… Lopulta Magda kysyi, mistä hän aikoi sitten saada rahat; mutta rouva Hessling katkaisi hänen ajattelemattoman lauseensa. "Sinun veljesi tietää sen paremmin kuin me." Varovasti hän sitten lisäsi: "Moni tyttö olisi onnellinen, jos voisi voittaa hänen sydämensä" — ja hän piti, odottaen Diederichin suuttumusta, kättä suulla. Mutta Diederich vain punastui. Silloin hänen äitinsä uskalsi syleillä häntä. "Minulle tekisi hirveän kipeätä", hän nyyhkytti, "jos minun poikani, minun rakas poikani, lähtisi kotoa. Leskelle se on kaksinverroin vaikeampaa. Ylikatsastaja Daimchenin rouva saa sitä nyt myöskin tuntea, sillä hänen Gustensa menee naimisiin Wolfgang Buckin kanssa."

"Tai on menemättä", sanoi Emmi, vanhempi sisar. "Sillä tuolla Wolfgangilla kuuluu olevan jotakin tekemistä jonkin näyttelijättären kanssa." Rouva Hessling unhoitti kokonaan nuhdella tytärtään. "Mutta missä nyt on kysymyksessä sellainen summa! Kokonainen miljoona, sanotaan!"

Diederich tokasi siihen halveksivasti tuntevansa tuon Buckin, joka ei ollut normaali. "Se johtuu perheestä. Vanha Buckhan nai näyttelijättären."

"Seuraukset näkyvät", sanoi Emmi. "Sillä hänen tyttärestään, rouva

Lauerista, kerrotaan kaikenlaista."

"No mutta lapset!" sanoi rouva Hessling tuskallisesti. Mutta

Diederich rauhoitti häntä.

"Annahan, äitiseni, sillä aika tulee, jolloin kello pannaan kerjäläisen kaulaan. Minä olen sillä kannalla, että Buckit eivät ole enää pitkään aikaan ansainneet asemaansa kaupungissa. He ovat mädännyt perhe."

"Vanhimman pojan, Moritzin, rouva on yksinkertaisesti talonpojan tytär", sanoi Magda. "Äskettäin he olivat kaupungissa, ja mieskin on jo kokonaan talonpoikaistunut." Emmi suuttui.

"No niin, ja vanhan herra Buckin veli? Aina sirosti puettu, ja viisi naimatonta tytärtä! He antavat noutaa itselleen keittoa kansankeittiöstä, sen minä tiedän varmaan."

"Kansankeittiöt ovat juuri herra Buckin perustamia", selitti Diederich. "Ja vapaaksipäästettyjen vankien huolto ja mitä kaikkea muuta vielä kuuluukaan hänelle. Minä tahtoisin tietää, milloin hänellä on oikein aikaa ajatella omia liikeasioitaan."

"Minua ei ihmetyttäisi", sanoi rouva Hessling, "jos niitä nyt ei enää paljon olisikaan. Vaikka minä kunnioitankin suuresti vanhaa herra Buckia, sillä häntä pidetään kuitenkin niin suuressa arvossa."

Diederich nauroi katkerasti. "Miksi oikeastaan? Meidät on kasvatettu kunnioittamaan herra Buckia: Netzigin suurmies! Kuolemaantuomittu vuonna neljäkymmentäkahdeksan!"

"Mutta sehän on historiallisesti ansiokasta, sanoi sinun isäsi aina."

"Ansiokasta?" huudahti Diederich. "Kunpa minä vain tiedän, että jokin on hallitusta vastaan, niin minusta hän saa silloin pysyä loitolla. Pitäisikö sitten maankavalluksen olla ansiokasta?"

Ja hän heittäytyi hämmästyneiden naisten kuullen politiikkaan. Nuo vanhat demokraatit, jotka yhä vielä johtivat hallitusta, olivat juuri Netzigin häpeä! Löyhiä, epäisänmaallisia, riidoissa hallituksen kanssa! Oikeata ajanhengen pilkkaa! Koska vanha maakunnanoikeusneuvos Kühlemann, kuuluisan Eugen Richterin ystävä, istui valtiopäivillä, niin täällä pysähtyi liike, eikä kukaan saanut rahaa. Luonnollisestikaan niin vapaamieliselle pesälle eivät sivuradat eivätkä sotilaat merkinneet mitään. Ei lisäjunia, ei liikennettä! Herrat maistraatin jäsenet, aina saman parin perheen jäseniä, ne tiedettiin, ne jakoivat keskenään kaikki hankinnat ja muille ihmisille ei jäänyt mitään. Gausenfeldin paperitehdas hankki kaikki, mitä kaupunki tarvitsi, sillä kuuluihan sen omistaja, Klüsing, myöskin vanhan Buckin joukkioon!

Magda tiesi vielä jotakin. "Äskettäin peruutettiin asianharrastajain seppelnäyttely sen johdosta, että herra Buckin tytär, rouva Lauer, oli kipeä. Se on kuitenkin popismia (paavilaisuutta)."

"Nepotismiksi sitä sanotaan", huomautti Diederich ankarasti. Hän pyöristi silmiään. "Ja vielä lisäksi herra Lauer on sosialisti. Mutta olkoon herra Buck varuillaan! Me tulemme pitämään häntä silmällä!"

Rouva Hessling kohotti rukoilevasti kätensä. "Rakas poikani, kun sinä nyt käyt kaupungilla vieraisilla, niin lupaa minulle, että menet myöskin herra Buckia katsomaan. Hän on nyt kerta kaikkiaan niin vaikutusvaltainen."

Mutta Diederich ei luvannut mitään. "Muut tahtovat myöskin käymään luonaan!" hän huudahti.

Siitä huolimatta hän nukkui yönsä huonosti. Ja kello seitsemältä hän meni alas tehtaaseen ja nosti melun sen johdosta, että eiliset olutpullot olivat siellä vielä kellellään. "Täällä ei tulla juomaan, tämä ei ole mikään kapakka. Herra Sötbier, sehän on jo järjestyssäännöissä kielletty." — "Järjestyssäännöissä?" sanoi vanha kirjanpitäjä. "Meillä ei ole mitään sellaisia." Diederich kävi sanattomaksi; hän sulkeutui herra Sötbierin kanssa konttoriin. "Ei mitään järjestyssääntöjä? Sitten ei minua ihmetytä enää mikään. Mitä naurettavia tilauksia ne ovat, joiden kanssa Te siinä askartelette?" — ja hän singautti kirjeet pöydälle. "On totta tosiaan jo välttämätöntä, että minä tartun asioihin. Liike menee suohon Teidän käsissänne."

"Meneekö suohon, nuori herra?"

"Minä en ole mikään nuori herra, minä olen herra tohtori!" Ja hän vaati, että yksinkertaisesti oli tarjottava halvemmalla kuin muut tehtaat.

"Sitä me emme kestä", sanoi Sötbier. "Ylipäänsä me emme pystyisi suorittamaan niin suuri tilauksia kuin Gausenfeld."

"Ja Te tahdotte olla liikemies? Sitten me lisäämme koneita."

"Se maksaa rahaa", sanoi Sötbier.

"Sitten me lainaamme sitä jonkun verran! Minä tulen täällä panemaan kurin pystyyn. Saatte jotakin ihmetelläksenne. Jos ette tahdo auttaa minua, niin minä teen sen yksin."

Sötbier keinutteli päätään. "Isänne kanssa, nuori herra, minä olin aina sopusoinnussa. Me saatoimme yhdessä liikkeen hyvään kuntoon."

"Nyt on toinen aika, huomatkaa hyvin. Minä olen oman liikkeeni hoitaja."

Sötbier huokasi: "Sellaista se on se rauhaton nuoriso" — sillä välin kuin Diederich jo paiskasi oven kiinni. Hän kulki sen paikan poikki, missä mekaaninen rumpu suuriäänisesti pesi lumppuja, kloorissa, ja aikoi astua siihen huoneeseen, missä suuri holländerkone sijaitsi. Aavistamatta tuli ovella hänen vastaansa mustapartainen konemestari. Diederich hytkähti kokoon ja oli vähällä väistää tuota työmiestä. Sentähden työnsi hän hänet olkapäällään syrjään, ennenkuin mies ennätti väistää. Huohottaen hän katseli holländerkoneen työtä, telan kääntymistä, veitsien leikkausta, mikä jakoi aineen ohuiksi liuskoiksi. Eivätkö ne miehet, jotka käyttivät tuota konetta, virnistelleet hänelle syrjästä, kun hän pelästyi tuota mustaa miestä? "Se mies on röyhkeä koira! Saa laputtaa!" Eläimellinen viha nousi Diederichissä, vaalean veren viha laihempaa mustaa kohtaan, miestä kohtaan, joka oli toista rotua, jota hän kernaasti olisi pitänyt alempana ja joka hänestä näytti kammottavalta. Diederich pikastui.

"Tela on väärin asetettu, veitset toimivat huonosti!" Kun väki vain katsoi häneen, hän huusi: "Konemestari!" Ja kun mustaparta ilmestyi: "Katsokaapas kerta tätä sikamaisuutta! Tela on laskettu aivan liian syvään veitsien päälle, ne turmelevat koko tavaran. Te saatte vastata vahingosta!"

Mies kumarti tarkastamaan konetta. "Vahinkoa ei tästä koidu minkäänlaista", hän sanoi rauhallisesti, mutta Diederich ei nytkään tiennyt, nauroiko hän mustaan partaansa. Konemestarin katseessa oli jotakin synkän pilkallista, Diederich ei kestänyt sitä, hän salamoi ja heilautti kättään. "Te saatte vastata!"

"Mitäs nyt on tapahtunut?" kysyi Sötbier, joka oli kuullut melun. Sitten selitti hän isännälle, että aine ei tullut suinkaan leikatuksi liian hienokuituiseksi ja että niin oli aina ennenkin tehty. Työmiehet nyökäyttelivät päitään, konemestari seisoi vapaaksipäässeenä siinä vieressä. Diederich ei tuntenut itseään väittelykykyiseksi tässä ammattiasiassa, hän huusi kuitenkin: "Sitten on tehtävä tästälähin toisin!" ja kääntyi äkisti ympäri.

Hän joutui lumppuhuoneeseen, asettui ryhdikkääseen asentoon, tarkastamaan asiantuntijana naisia, jotka pitkien pöytien seulalaatoilla valikoivat lumppuja. Kun eräs pieni tummasilmä yritti hieman hymyillä hänelle kirjavasta päähineestään, niin hän kohtasi niin ankaran silmäyksen, että pelästyi ja lyykistyi. Värillisiä riepuja tuli esiin säkeistä, naisten keskustelu taukosi isännän katseen alla, eikä lämpimässä, ummehtuneessa ilmassa kuulunut enää mitään muuta kuin hiljaista ratinaa, mikä syntyi nappien irtileikkaamisesta. Mutta kun Diederich tarkasti lämmitysputkaa, niin hän kuuli jotakin epäillyttävää. Hän kumartui erään säkkikasan taakse — ja perääntyi punastuen, samalla kun hänen viiksensä vapisivat. "Tästä on tehtävä loppu!" hän huudahti, "esiin!" Eräs nuori työmies kömpi esiin. "Nainen myöskin!" huusi Diederich. "Tuleeko siitä mitään?" Ja kun viimein tyttö näyttäytyi, niin Diederich laski nyrkkinsä kupeilleen. Täälläpäs vietettiin iloista elämää! Hänen tehtaansa ei ollut vain kapakka, mutta vielä kerrassaan jotakin muutakin! Hän noitui, niin että kaikki tulivat kokoon. "No niin, herra Sötbier, näin on kai myöskin aina tehty? Minä onnittelen Teitä tulostenne johdosta. Työväki on siis tottunut käyttämään työaikaa huvittelemiseen säkkien takana. Miten on tämä mies päässyt tänne sisään?" Nuori mies sanoi, että tyttö oli hänen morsiamensa. "Morsian? Täällä ei ole mitään morsiamia, täällä on vain työväkeä. Te molemmat varastatte minun työaikaani, jonka minä Teille maksan. Te olette sikoja ja sitäpaitsi varkaita. Minä potkin teidät pois ja minä syytän teitä julkisesta irstaudesta!"

Hän katsahti tutkivasti ympärilleen.

"Minä vaadin täällä saksalaista kuria ja saksalaista siveyttä. Oletteko ymmärtäneet?" Silloin hän tapasi konemestarin. "Ja minä panen ne käytäntöön, vaikkakin Te siinä irmastelette!" hän huusi.

"Minä en ole irmastellut", sanoi mies rauhallisesti. Mutta Diederichiä oli mahdoton pidättää. Viimeinkin hän saattoi häneen nähden jotakin todistaa!

"Teidän käyttäytymisenne on minusta jo kauan ollut epäiltävää! Te ette tee velvollisuuttanne, sillä muutoin en minä olisi saanut näitä kahta kiinni."

"Minä en ole mikään katsastusmies", huomautti mustaparta siihen.

"Te olette vastahakoinen poika, joka totuttaa alaisensa ihmiset kurittomuuteen. Te työskentelette kumouksen hyväksi! Mikä on ylipäänsä Teidän nimenne?"

"Napoleon Fischer", sanoi mies. Diederich pysähtyi.

"Nap —. Se vielä lisäksi! Te olette sosialidemokraatti?"

"Aivan niin."

"Johan minä sitä ajattelin. Olette vapaa palveluksestani."

Hän kääntyi väkensä puoleen: "Ottakaa tästä vaari!" — ja läksi tylysti huoneesta. Pihalla Sötbier juoksi hänen jälkeensä. "Nuoriherra!" Hän oli hyvin kiihtynyt eikä halunnut mitään sanoa, ennenkuin olivat vetäneet yksityiskonttorin oven perässään kiinni. "Nuoriherra", sanoi kirjanpitäjä, "tämä ei käy päinsä, tuo mies on järjestynyt." — "Sen vuoksi hänen on mentävä", vastasi Diederich. Sötbier selitti, että se ei käynyt päinsä, koska silloin kaikki tulisivat jättämään työnsä. Diederich ei tahtonut tätä käsittää. Olivatko sitten kaikki järjestäytyneitä? Ei. No siis. Mutta, selitti Sötbier, he pelkäsivät punasia, niin että ei edes vanhaankaan väkeen voinut oikein enää luottaa.

"Minä potkin ne pois!" huusi Diederich. "Kaikki tyyni, vaimot ja lapset!"

"Jospa me vain saisimme toisia", sanoi Sötbier ja katsahti harmaiden kulmiensa alta, hieman hymyillen, nuorta herraa, joka vihoissaan tölmi huonekaluja. Hän huudahti:

"Olenko minä isäntä tehtaassani vai enkö? Sitten saan ainakin nähdä —"

Sötbier antoi hänen tyyntyä, sitten hän sanoi: "Herra tohtorin ei tarvitse sanoa mitään Fischerille, hän ei lähde meiltä, hän tietää hyvin, että siitä tulisi meille liiaksi rettelöltä."

Diederich kivahti vielä kerran.

"Niin. Minun ei tarvitse siis pyytää, että hän olisi niin armollinen ja jäisi? Tuo herra Napoleon! Minun ei tarvitse pyytää häntä sunnuntaina päivällisvieraaksi? Sehän olisi minulle liian suuri kunnia!"

Hänen päänsä oli painunut punaseksi, hän huomasi huoneen liian ahtaaksi ja repäisi oven auki. Konemestari meni juuri siitä sivutse. Diederich katsoi hänen jälkeensä, viha sai hänen aistinsa herkemmiksi, hän huomasi samaan aikaan miehen käyrät, laihat jalat, hänen luisevat olkapäänsä, mistä kädet riippuivat — ja kun nyt konemestari puhui väen kanssa, hän näki hänen tukevien leukaluittensa työskentelevän hänen ohuen mustan partansa alla. Miten Diederich vihasi tuota suulaitosta ja noita kyhmyisiä käsiä! Musta mies oli jo kauan sitten mennyt ohi, mutta hänen hiesteensä tuntui aina vaan Diederichin nenässä.

"Katsokaapas, Sötbier, hänen eturaajansa ulottuvat aina maahan asti. Kohta hän on juokseva nelin kontin ja ahmiva pähkinöitä. Tuolta apinalta me tulemme lyömään jalat alta, saatte luottaa siihen! Napoleon! sellainen nimi on jo sinänsä yllytystä. Mutta hän saa ponnistaa kaikki voimansa, sillä sen verran minä tiedän, että jompikumpi meistä" — hän pyöritti silmiään — "on jäävä paikoilleen."

Ylväänä hän jätti tehtaan. Mustassa takissa hän läksi kaupungille, osoittamaan käynnillään huomaavaisuutta tärkeimmille herroille. Meisestrasselta hän saattoi, päästäkseen käymään Schweinichenstrassella asuvan pormestarin, tohtori Scheffelweisin luona, seurata yksinkertaisesti Wucherstrassea (Koronkiskurin katua), mitä nyt kutsuttiin Kaiser-Wilhelm-Strasseksi (keisari Wilhelmin kaduksi). Hän tahtoi sitä tosiaankin; mutta ratkaisevalla hetkellä, aivan kuin sopimuksesta, jonka hän oli itseltään salannut, hän kääntyi kuitenkin Fleischhauergrubelle. Vanhan herra Buckin talon edessä olevat portaat olivat kuluneet, koko kaupungin jalat ja näiden jalkain edeltäjät olivat ne kuluttaneet. Keltaisessa lasiovessa oleva kilistin synnytti sisällä pitkän rätinän. Sitten sieltä sisältä avautui ovi, vanha naispalvelija hiipi permannon poikki. Mutta hän ei ollut vielä läheskään saapunut, kun talon isäntä läksi toimistostaan ja avasi itse. Hän veti Diederichin, joka innokkaasti pokkuroi, kädestä sisään.

"Minun hyvä Hesslingini! Minä olen odottanut Teitä, minulle kerrottiin Teidän saapuneen. Tervetuloa sitten Netzigiin, herra tohtori."

Diederichin silmiin nousi heti kyyneleitä, ja hän änkytti:

"Te olette liian hyvä, herra Buck. Luonnollisesti minä tahdoin ennen kaikkea käydä ensiksi Teidän luonanne ja vakuuttaa Teille, että minä aina kokonaan — että minä aina kokonaan — olen Teille alttiina", hän lopetti iloisesti kuten hyvä oppilas. Vanha herra Buck piti häntä yhä kiinni kädellään, mikä oli lämmin, mutta kuitenkin pehmeä ja kevyt.

"Alttiina" — hän työnsi itse tuolin Diederichille, "Te ette luonnollisestikaan tule olemaan minulle, vaan Teidän kanssaihmisillenne — jotka tulevat siitä olemaan Teille kiitollisia. Teidän kanssaihmisenne tulevat Teidät valitsemaan valtuustoon ennen pitkää, sen luulen voivani vakuuttaa Teille, sillä siten he palkitsevat ansioitunutta perhettä. Ja sitten" — vanha herra Buck teki juhlallisen anteliaan liikkeen — "minä luotan Teihin siinä, että teette meille hyvin pian mahdolliseksi lausua Teidät tervetulleeksi maistraattiin."