Читать книгу Alamainen: Romaani - Heinrich Mann - Страница 5

"Ei käy päinsä."

Diederich hämmästyneenä:

"Miten niin, miksei?"

"Takaaminen on minun periaatteitani vastaan", selitti Mahlmann.

Diederich punastui vihasta. "Mutta minä menin kuitenkin Teidän puolestanne kerta takaukseen, ja sitten tuli vekseli ja minun täytyi Teidän puolestanne suorittaa sata markkaa. Te kartoitte minua!"

"Nähkääpäs! Jos minä nyt menisin takaukseen, niin Te ette liioin maksaisi."

Diederich levitti vain silmänsä selko selälleen.

"Ei, ystäväiseni", lopetti Mahlmann; "jos minä aijon tehdä itsemurhan, niin minä en tarvitse siinä Teidän apuanne."

Diederich tointui ja sanoi uhkamielisesti:

"Arvoisa herra, Teillä ei ole nähtävästi mitään tapoja."

"Ei", toisti Mahlmann ja nauroi hirveästi. Mitä suurimmalla painoilla sanoi Diederich: "Silloin näytätte Te ylipäänsä huijarilta. Eräänlaisia patenttihuijareita pitäisikin olla olemassa."

Mahlmann ei nauranut enää; hänen pienessä päässään olevat silmät olivat tulleet pahanilkisiksi, ja hän nousi ylös. "Nyt Te saatte laputtaa", hän sanoi ilman mitään mielenliikutusta. "Minä voisin maksaa samalla mitalla, mutta minun apulaiseni ovat viereisessä huoneessa, eikä heidän pidä saada kuulla mitään sellaista."

Hän tarttui Diederichin olkapäähän, pyöräytti hänet ympäri ja työnsi häntä edellään. Yrittäessään riistäytyä irti sai Diederich joka kerta aimo töyttäyksen.

"Minä vaadin hyvitystä", hän huusi, "minä vaadin Teidät kaksintaisteluun."

"Mehän taistelemme jo, ettekö sitä huomaa? Sitten kutsun minä tähän vielä erään kolmannen." Hän avasi oven. "Friedrich!" Ja Diederich joutui kaappaajan kynsiin, joka toimitti hänet alas kadulle. Mahlmann huusi hänen jälkeensä:

"En tarkoita mitään pahaa, ystäväiseni. Jos Teillä joskus toiste on jotakin sydämellänne, niin tulkaa vain rauhallisesti takaisin."

Diederich laittoi itsensä kuntoon ja läksi tiehensä hyvässä järjestyksessä. Sitä pahempi Malhmannille, että hän käyttäytyi sillä lailla! Diederichin ei tarvinnut syyttää itseään mistään; kunniatuomioistuimen edessä hän olisi loistavasti pitänyt puolensa. Jotakin perin sopimatonta oli siinä, että jokin yksityinen ihminen saattoi uskaltaa niin paljon; Diederich oli loukkaantunut kaikkien yhdistysten puolesta. Toiselta puolen ei ollut kiellettävissä, että Mahlmann oli huomattavasti verestänyt Diederichin vanhaa kunnioitusta. "Aivan tavallinen koira", ajatteli Diederich. "Mutta sellainen sitä pitää olla…"

Kotona odotti häntä kirjoihin merkitty kirje.

"Nyt voimme me matkustaa pois", sanoi Hornung.

"Miten niin me? Minä tarvitsen itse rahani."

"Sinä lasket varmastikin leikkiä. Minä en voi jäädä tänne yksikseni istumaan."

"Hae sitten itsellesi seuraa!"

Diederich päästi sellaisen naurun, että Hornung luuli häntä totisesti hulluksi. Sitten matkusti hän todellakin.

Matkalla hän vasta huomasi, että osoite oli hänen äitinsä kirjoittama. Sepäs oli tavatonta… Hänen viimeisen korttinsa jälkeen, niin äiti kirjoitti, oli hänen isänsä tila käynyt vielä huonommaksi. Miksi Diederich ei ollut tullut.

"Meidän täytyy olla valmistautuneet vastaanottamaan kaikkein kauheinta. Jos sinä tahdot vielä kerta nähdä meidän syvästi rakastetun isämme, niin älä silloin viivyttele enää, poikani!"

Tämän sanontatavan johdosta Diederichistä tuntui vastenmieliseltä.

Hän päätti olla yksinkertaisesti uskomatta äitinsä sanoja.

"Naisiin minä en ylipäänsä luota ollenkaan, eikä minun äitini ole täysjärkinen."

Siitä huolimatta herra Hessling veti viimeisiä hengenvetojaan

Diederichin saapuessa.

Näky valtasi Diederichin sillä lailla, että hän jo kynnyksellä purskahti vallan muodottomaan ulvontaan. Hän hoiperteli vuodetta kohden, ja hänen kasvonsa olivat pian märät kuten pesussa. Käsiään hän räpytteli linnunsiipien tavoin ja antoi niiden voimattomina läpsähtää lonkkiaan vastaan. Äkkiä huomasi hän peitteellä isän oikean käden, polvistui ja suuteli sitä. Rouva Hessling, aivan tyynenä ja pienenä miehensä viimeisiä hengenvetojakin katsellessaan, menetteli samoin vasemman käden kanssa. Diederich ajatteli sitten, miten tämä koukistunut, musta sormen kynsi oli iskenyt hänen poskeensa, kun isä antoi hänelle korvapuustin, ja hän itki ääneen. Siitäkin selkäsauna, että oli varastanut lumpuista saatuja nappeja! Tuo käsi oli ollut hirveä; Diederichin sydäntä kouristi, kun hänen piti nyt se menettää. Hän tunsi, että hänen äitinsä ajatteli samaa, ja äiti aavisti poikansa ajatukset Äkkiä he vaipuivat sängyn päällä toistensa syliin.

Surunvalitusvierailujen aikana Diederich oli jo entisellään. Hän edusti koko Netzigissä Uusteutoniaa, piukasti ja varmana tavoistaan, näki itseään töllisteltävän ja unohti melkein, että hänellä oli surua. Vanhaa herra Buckia vastaan hän meni aina ulko-ovelle asti. Netzigin suurmiehen lihavuus kävi majesteettiseksi hänen kiiltävässä kävelytakissaan. Arvokkaasti kantoi hän käännettyä silinterihattuaan edessään, ja hänen toinen, mustasta kintaasta vapautettu kätensä, jonka hän ojensi Diederichille, tuntui hämmästyttävän hentolihaksiselta. Hänen sinisten silmäinsä katse tunki lämpimänä Diederichiin, ja hän sanoi:

"Teidän isänne oli kunnon kansalainen. Nuori mies, tulkaa sellaiseksi! Kunnioittakaa aina kanssaihmistenne oikeuksia! Sitä vaatii Teiltä teidän oma ihmisarvonne. Minä toivon, että tulemme vielä yhdessä työskentelemään yhteishyvän hyväksi. Te tulette nyt nähtävästi pitämään huolen tutkintojenne suorittamisesta."

Diederich saattoi tuskin saada kyllä-sanaa sanotuksi, siinä määrin häiritsi häntä kunnioitus vanhaa Buckia kohtaan. Vanha Buck kysyi kevyemmällä äänellä:

"Onko minun nuorin poikani jo käynyt Teitä tapaamassa Berlinissä?

Eikö? Oo, se hänen pitää tehdä. Hän opiskelee nyt myöskin siellä.

Mutta tulee kaiketi pian suorittamaan asevelvollisuutensa. Joko Te

olette sen tehnyt?"

"En" — ja Diederich punastui kovin. Hän änkytti jotakin puolustuksekseen. Tähän asti oli hänelle ollut aivan mahdotonta keskeyttää opintojaan. Mutta vanha Buck kohautti olkapäitään, aivan kuin tuo este olisi ollut riittämätön.

Isän testamentissa määrättiin Diederich molempien sisariensa holhoojaksi vanhan kirjanpitäjän Sötbierin ohella. Sötbier ilmoitti hänelle, että seitsemänkymmenentuhannen markan pääoma oli olemassa sitä varten, että käytettäisiin tyttärien myötäjäisiksi. Ei edes korkoihin saanut kajota. Tehtaan puhdas voitto oli viime vuosina noussut keskimäärin yhdeksääntuhanteen markkaan. "Eikö enempään?" kysyi Diederich. Sötbier katsahti häneen, ensin hämmästyneesti, sitten moittivasti. Jos nuori herra olisi voinut kuvitella, miten hänen autuaasti nukkunut isänsä ja Sötbier olivat tahtoneet viedä liikettä eteenpäin. Varmasti se saattoi vielä laajeta…

"No niin, hyv' on", sanoi Diederich. Hän huomasi, että paljon oli korjaamisen varaa. Neljännellä osalla yhdeksästätuhannesta markasta piti hänen tulla toimeen? Tämä vainajan vaatimus kauhistutti häntä. Kun hänen äitinsä väitti, että autuaana kuollut oli kuolinvuoteellaan ilmaissut luottavansa siihen, että sai pojastaan Diederichistä työnsä jatkajan, ja että Diederich ei tullut koskaan menemään naimisiin, jotta saattoi aina pitää huolta omaisistaan, niin Diederich päästi äkisti suustaan: "Isä ei ollut niin sairaalloisen tunteellinen kuin sinä, eikä liioin valehdellut." Rouva Hessling luuli kuulleensa vainajan niin sanoneen ja mukautui. Diederich käytti tätä tilaisuutta hyväkseen kohottaakseen kuukausirahaansa viidelläkymmenellä markalla.

"Ensinnäkin", hän sanoi karkeasti, "minun on suoritettava asevelvollisuuttani. Se maksaa, mitä maksaa. Pikkumaisista rahahistorioistanne Te voitte puhua minulle myöhemmin."

Hän piti itsepintaisesti kiinni vaatimuksestaan päästä Berliniin. Isän kuolema oli herättänyt hänessä villin vapaudentunteen. Öisin hän toisin näki unta, että vanha herra tuli konttorista niine kauhistuneine kasvoineen, jotka hänellä ruumiina oli ollut — ja hikoillen Diederich heräsi.

Hän matkusti äidin siunauksella varustettuna. Gottlieb Hornungia ja heidän yhteistä Rosaansa hän ei voinut enää käyttää ja muutti toiseen paikkaan asumaan. Uusteutoneille hän osoitti sopivalla tavalla muuttuneet olosuhteensa. Iloinen ylioppilasaika oli ohi. Jäähyväisjuomingit! Hierottiin surusalamanderit, jotka olivat määrätyt Diederichin vanhalle herralle, mutta jotka saattoivat sopia myöskin hänelle ja hänen kauneimmalle kukoistusajalleen. Pelkästä antautumuksesta hän joutui pöydän alle, kuten sinä iltana, jolloin hänestä tuli juomaseuran jäsen; ja nyt oli hän vanha herra.

Ankaran kohmeloisena seisoi hän seuraavana päivänä muiden nuorten miesten kerralla, jotka hänen tavallaan olivat ilkialasti, esikuntalääkärin edessä. Tämä herra katseli inhoten kaikkea sitä ihmislihaa, mikä oli tuotu hänen tarkastettavakseen; mutta Diederichin maha sai hänen katseensa pilkalliseksi, kaikki nauraa virnistelivät, eikä Diederichkään voinut muuta kuin luoda katseensa mahaansa, mikä oli käynyt punaseksi… Esikuntalääkäri oli taas täysin totisena. Eräälle, joka ei kuullut niin hyvin kuin asetus edellytti, kävi huonosti, sillä tunnettiinhan toki teeskentelijät! Eräs, jonka nimenä oli päällepäätteeksi Levysohn, sai neuvon: "Jos Te minua vielä kerran vaivaatte, niin peskäähän edes itsenne!" Diederichille sanottiin:

"Teidän rasvanne me tulemme sulattamaan pois. Neljä viikkoa palvelusta, ja minä vakuutan Teille, että näytätte kristityltä."

Sillä oli hän hyväksytty. Hyljätyt pukeutuivat sellaisella kiireellä, että olisi luullut kasarmin heitä polttavan. Kelvollisiksi katsotut katselivat toisiaan tutkiskellen syrjästä ja poistuivat vitkaan, ikäänkuin olisivat odottaneet, että jokin raskas käsi olisi laskeutunut heidän olkapäilleen. Eräs, näyttelijä, jolle hänen kasvoistaan päättäen kaikki oli samantekevää, asettui vielä kerran lääkärin eteen ja sanoi kuuluvasti, huolellisesti ääntäen: "Minä tahtoisin vielä lisätä, että olen homoseksuaalinen."

Esikuntalääkäri perääntyi, hän oli punastunut. Äänettömästi hän sanoi: "Sellaisia sikoja me emme tosin voi käyttää mihinkään."

Diederich ilmaisi tuleville tovereilleen suuttumuksensa sellaisen hävyttömän käyttäytymisen johdosta. Sitten puhutteli hän vielä sitä aliupseeria, joka äsken oli mitannut hänen pituutensa, ja vakuutti olevansa iloinen. Siitä huolimatta kirjoitti hän Netzigiin tohtori Heuteufelille, joka oli hänen nuorena ollessaan pensselöinyt hänen kurkkuaan, ja kysyi, eikö tämä olisi ottanut todistaakseen, että hän, Diederich, oli risa- ja riisitautinen. Hän ei tietenkään voinut rääkkäyttää itseään piloille. Mutta vastauksessa sanottiin, että hänen ei vain pitänyt pelätä ja että palveleminen oli oleva hänelle terveellistä. Niin jätti Diederich jälleen asuntonsa ja ajoi kampsuineen kasarmille. Jos siellä piti asua kaksi viikkoa, niin säästyihän vuokra siltä ajalta.

Heti alkoivat telineliikkeet, juoksut ja muut henkeäahdistavat harjoitukset. Komppanioittain heidät sijoitettiin käytäviin, joita kutsuttiin "vaikutusalueiksi". Luutnantti von Kullerow esiintyi kuvaamattoman kopeasti. Yksivuotisiin (vapaaehtoisiin) hän ei katsahtanut koskaan muuten kuin toisella, nyrpistetyllä silmällään. Äkkiä hän huusi: "Harjoittaja!" ja antoi aliupseereille määräyksen, minkä jälkeen kääntyi halveksuen pois. Harjoituksissa kasarmin pihalla, rivien muodostamisessa, hajottamisessa ja paikanvaihdossa ei tavoteltu mitään muuta kuin "nahkapoikien" uuvuttamista. Niin, Diederichistä tuntui hyvältä, että täällä kaikki, kohtelu, puhuttelu, koko sotilaskomento pyrki ennen kaikkea alentamaan persoonallisen arvon pienimpään mahdolliseen määräänsä. Ja se teki häneen mahtavan vaikutuksen, se herätti hänessä, niin kehnossa tilassa kuin olikin ja juuri sen vuoksi, syvän kunnioituksen ja jonkinlaisen itsemurhaajan haltioitumisen. Periaate ja ihanne oli ilmeisesti sama kuin uusteutooneilla, sitä seurattiin vain ankarammin. Hauskuushetket hävisivät, hetket, jolloin sai muistella olevansa ihminen. Äkisti ja korjaamattomasti vaivuttiin aina täin tasalle, alku- ja raaka-aineeksi, jota mittaamaton tahto vanutti ja velloi. Mielettömyyttä ja turmelusta olisi ollut, jos vain kaikkein sisimmässä sydämessäänkin olisi tehnyt vastarintaa. Korkeintaan sai, vastoin omaa vakaumustaan, usein masentua. Diederich oli juostessaan kaatunut, hänen jalkansa oli kipeä. Ei niin, että hänen olisi juuri täytynyt ontua, mutta hän ontui ja sai jäädä jälkeen, kun komppania marssi "maaseudulle". Saavuttaakseen sen hän joutui ensin astumaan kapteenin eteen. "Herra kapteeni, anteeksi —" Mikä hirvittävä tapaus! Hän oli aavistamattaan puhutellut voimaa, jolta piti ottaa käskyt mykkänä ja hengessään polvistuneena! Jonka "kaittavaksi" ihminen vain voi antaa itsensä! Kapteeni jyrisi ukkosen tavoin, niin että aliupseerit juoksivat kokoon, kasvoilla ilme, josta näkyi häväistyksen aiheuttama suuttumus. Seurauksena oli, että Diederich ontui vielä pahemmin ja hänen lomaansa oli pidennettävä yhdellä päivällä. Aliupseeri Banselow, joka oli vastuussa yksivuotisensa rikoksesta, sanoi vain Diederichille: "On siinäkin olevinaan sivistynyt ihminen!" Hän oli siihen tottunut, että kaikki paha läksi yksivuotisista. Banselow nukkui miesten huoneessa erään lauta-aidan takana. Kun valo sammutettiin, niin miehet laskivat rivoja juttuja, kunnes aliupseeri huusi väliin suuttuneena: "On siinäkin olevinaan sivistyneitä, ihmisiä!" Huolimatta pitkästä kokemuksestaan hän odotti aina yksivuotisilta suurempaa älyä ja parempaa käyttäytymistä kuin muilta ihmisiltä ja pettyi aina uudestaan. Diederichissä hän ei suinkaan nähnyt kaikkein pahinta. Olut, jonka joku maksoi, ei vaikuttanut yksistään Banselowin käsityskantaan. Hän kiinnitti enemmän huomiota iloisen alistumisen sotilaalliseen henkeen, ja sitä oli Diederichissä. Opetustunneilla voitiin häntä pitää muille mallina. Diederich näyttäytyi olevan täynnään uskollisuuden ja kunniantunnon sotilaallisia ihanteita. Mitä tunnusmerkkeihin ja arvojärjestykseen tuli, hänellä näytti olevan siinä synnynnäinen aisti. Banselow sanoi: "Nyt minä olen herra komentava kenraali", ja Diederich käyttäytyi heti sillä lailla, kuin olisi sen uskonut. Mutta kun kuului: "Nyt minä olen kuninkaallisen perheen jäsen", niin silloin Diederich käyttäytyi tavalla, joka pakotti aliupseerin hymyilemään suuruuden hulluudesta.

Yksityiskeskustelussa, sotilaskrouvissa, Diederich ilmoitti esimiehelleen olevansa innoissaan sotilaselämästä. "Sulautuminen suureen kokonaisuuteen!" hän sanoi. Hän ei toivonut koko maailmassa muuta kuin saada kokonaan jäädä siihen. Ja hän oli vilpitön — mikä ei kuitenkaan estänyt sitä, että hän iltapäivällä, harjoituksissa "maaseudulla", ei toivonut mitään muuta kuin saada laskeutua hautaan ja lakata kokonaan olemasta. Uniformu, joka muutenkin oli leikattu liian ahtaaksi piukkuuden vuoksi, muuttui aterian jälkeen oikeaksi kidutuskoneeksi. Mitä hyötyä hänellä oli siitä, että kapteeni komennuksensa mukaan kulki ympäri hevosenselässä sanomattoman uljaana ja sotaisena, kun hän itse juoksi ja ähkyi ja tunsi ruuan hölskyvän sulamattomana vatsassaan. Asiallinen haltioituminen, johon Diederich oli täysin valmis, sai väistyä syrjään persoonallisen hädän tieltä. Jalkaa pakotti taas; ja Diederich tarkkasi kipua siinä pelokkaassa, itseänsä halveksivassa toivossa, että se olisi tullut vielä pahemmaksi, niin pahaksi, ettei olisi tarvinnut enää lähteä "maaseudulle", että hän ei kenties olisi voinut enää olla harjoituksissa kasarmin pihalla ja että hänet olisi ollut vapautettava palveluksesta!

Tultiin siihen, että hän sunnuntaina läksi tapaamaan erään yhdistystoverinsa isää, joka oli terveyssalaneuvos. Punaisena häpeästä Diederich sanoi, että hänen täytyi pyytää hänen apuaan. Hän oli haltioissaan armeijasta, tuosta suuresta kokonaisuudesta, ja olisi mitä kernaimmin ollut valmis jäämään siihen kokonaan. Siinä oli suurenmoisessa liikkeessä mukana, niin sanoaksemme osana mahdista, ja tiesi aina, mitä oli tehtävä: se oli ihana tunne. Mutta kun kerta jalka oli kipeä. "Niin pitkälle ei saa sentään mennä, että se tulee käyttökelvottomaksi. Sitäpaitsi minulla on äiti ja sisar elätettävinä." Salaneuvos tutki häntä. "Uusteutonia on tienviitoittaja", hän sanoi. "Minä satun tuntemaan Teidän esikuntaylilääkärinne." Tämän oli Diederich saanut kuulla osakuntatoveriltaan. Hän sulkeutui suosioon, täynnä huolestunutta toivoa.

Tämä toivo vaikutti sen, että Diederich seuraavana aamuna tuskin enää saattoi astua jalallaan. Hän ilmoitti itsensä sairaaksi. "Kukas Te olette, miksikäs te vaivaatte minua?" — ja esikuntalääkäri tarkasteli häntä, "Te näytätte itse elämältä, Teidän vatsannehan on pienentynyt." Mutta Diederich seisoi tiukkana ja pysyi kipeänä; esimiehen täytyi suostua toimittamaan tarkastuksen. Kun hän oli nähnyt tuon jalan, niin hän selitti tulevansa voimaan pahoin, jollei sytyttänyt sikaariansa. Kuitenkaan ei jalassa ollut mitään havaittavissa. Esikuntalääkäri työnsi sen vihoissaan tuolilta. "Suorittakaa palveluksenne, lopettakaa, lähtekää" — ja Diederich sai mennä. Mutta keskellä harjoitusta häneltä pääsi äkkiä huudahtus, ja hän kaatui maahan. Hänet kannettiin "revieriin", lievemmin sairastuneiden joukkoon, missä oli rahvaan haju eikä mitään syötävätä. Sillä omaa ruokaa, joka oli yksivuotisille sallittu, oli tänne vaikea hankkia, ja muiden osuudesta hän ei saanut mitään. Nälän johdosta hän ilmoitti itsensä terveeksi. Eroitettuna kaikesta inhimillisestä suojeluksesta, vailla kaikkia porvarillisen maailman siveellisiä oikeuksia, hän oli synkän kohtalonsa kourissa; mutta eräänä aamuna, kun kaikki toivo oli jo rauennut, haettiin hänet harjoituksista esikuntaylilääkärin huoneeseen. Tämä korkea esimies halusi häntä tutkia. Hänellä oli ujo, inhimillinen ääni, mikä sitten muuttui jälleen sotilaallisen karkeaksi, tekemättä silti mitään selvää vaikutusta. Hänkään ei näyttänyt mitään oikeata keksivän, mutta tulos hänen asiaanpuuttumisestaan oli yhtä kaikki toinen. Diederichin piti vain suorittaa palvelustaan "toistaiseksi", myöhemmin asia kyllä järjestyi. "Tuolla jalalla…"

Muutamia päiviä myöhemmin tuli eräs "revierissä" toimiva apulainen Diederichin luokse ja piirsi tahritulle paperille tuon kohtalokkaan jalan kuvan. Diederich sai istua odotushuoneessa. Esikuntalääkäri sattui paikalle ja käytti tilaisuutta ilmaistakseen täyden halveksumisensa. "Ei edes lautajalka! Löyhkää laiskuudelta!" Mutta silloin avattiin ovi, ja esikuntaylilääkäri, lakki päässä, astui huoneeseen. Hänen käyntinsä oli kiinteämpi ja itsetietoisempi kuin tavallisesti, hän ei katsahtanut oikealle eikä vasemmalle, vaan asettui suoraan ja äänettömästi alaisensa eteen, luoden synkän ja ankaran katseen tämän lakkiin. Esikuntalääkäri yskähti, hänen täytyi pakostakin tuntea olevansa asemassa, missä tutunomaista virkaveljeyttä ei enää sallittu. Hän tointui nyt, otti lakin päästään ja seisoi tiukkana. Sitten näytti esimies hänelle paperia jalan ohella, puhui hiljaa ja sellaisella äänenpainolla, mikä käski häntä näkemään jotakin, jota ei ollut olemassakaan. Esikuntalääkäri vilkuili vuoronperään esimieheensä, paperiin ja Diederichiin. Sitten hän löi kantapäänsä yhteen: oli nähnyt kaiken, mitä oli käsketty katsomaan.

Kun esikuntaylilääkäri oli poistunut, niin esikuntalääkäri lähestyi Diederichiä. Kohteliaasti ja nauraen hiljaista ymmärtämyksen naurua hän sanoi:

"Asia oli luonnollisesti alusta alkaen selvä. Mutta ihmisten tähden täytyi —. Ymmärrättehän, kuri —."

Seisomalla tiukkana Diederich ilmaisi ymmärtävänsä kaikki.

"Mutta", toisti esikuntalääkäri, "minä olen luonnollisesti tietänyt, millainen Teidän asianlaitanne oli."

Diederich ajatteli: "Jollet sinä sitä ole tietänyt, niin nyt sinä sen ainakin tiedät." Ääneensä hän sanoi:

"Sallitteko minun nöyrimmästi kysyä, herra esikuntalääkäri: minä saan kuitenkin edelleen palvella?"

"Sitä en voi tietää", sanoi esikuntalääkäri ja teki kokokäännöksen.

Raskaammasta palveluksesta pääsi Diederich tästälähin vapaaksi, "maaseutu" ei nähnyt häntä enää. Sitä iloisempi ja mieluisempi oli hänen olonsa kasarmilla. Kun iltakatselmuksen aikana kapteeni tuli kasinosta, sikaari suussa ja hieman humalassa, määräämään rangaistuksia saappaista, joita ei oltu rasvattu, vaan ainoastaan kiilloitettu, niin Diederichiä vastaan hänellä ei ollut mitään muistuttamista. Sitä leppymättömämmin hän käytti lainmukaista ankaruutta erästä yksivuotista kohtaan, joka nyt jo kolmatta kuukautta oli rangaistuksen mukaisesti saanut maata miehistön huoneessa, siksi, että hän kahtena ensi viikkona oli maannut kotonaan, eikä kasarmilla. Hänellä oli silloin ollut neljäkymmentä astetta kuumetta ja olisi, jos olisi täyttänyt velvollisuutensa, kenties kuollut. Silloin hän olisi juuri kuollut! Kapteenilla oli, niin usein kuin hän näki tämän yksivuotisen, ylpeän tyydytyksen ilme kasvoillaan. Pienenä ja loukkaamattomana ajatteli Diederich taempana: "Etkös sinä huomaa? Uusteutonia ja terveyssalaneuvos merkitsevät enemmän kuin neljänkymmenen asteen kuume…" Mitä Diederichin tuli, niin viralliset muodollisuudet oli saatu eräänä päivänä onnellisesti täytetyiksi, ja aliupseeri Banselow ilmoitti hänelle hänen vapaaksipääsynsä. Diederichin silmät täyttyivät heti kyynelillä; hän puristi lämpimästi Banselowin kättä.

"Juuri sen täytyi minulle tapahtua, ja minulla oli kuitenkin" — hän nyyhkytti — "niin hauskaa."

Ja sitten hän oli "ulkona".

Neljä viikkoa hän pysyi kotona ja teki ahkerasti työtä. Kun hän meni syömään, niin hän katsoi ympärilleen, näkikö kukaan tuttava. Lopulta täytyi hänen kuitenkin näyttää itseään uusteutoneille. Hän astui esiin uhkamielin.

"Sillä teistä, joka ei ole ollut siellä, ei ole mitään aavistusta. Sanon teille, että siellä katsellaan maailmaa kokonaan toiselta näkökannalta. Minä olisin ylipäänsä jäänyt sinne, minun esimieheni suosittelivat sitä minulle, olin siihen heidän mielestään hyvin sopiva. Mutta, mutta —"

Hän tuijotti tuskallisesti eteensä.

"Sattui tuo onnettomuus hevosen kanssa. Niin sitä käy, kun on liian hyvä sotilas. Kapteeni antaa ajaa dogcartillaan, jotta hevonen saisi kerta jaloitella, ja silloin sattuu onnettomuus. Tietenkään minä en säästänyt jalkaani, vaan ryhdyin liian aikaisin palvelukseen. Asia paheni huomattavasti, esikuntalääkäri jätti minun tehtäväkseni ilmoittaa kaiken mahdollisuuden varalta omaisilleni." Tämän hän sanoi piukasti ja miehekkäästi.

"Silloin olisi teidän pitänyt nähdä kapteeni. Joka päivä tuli hän itse pitkien marssien jälkeen tomuisine uniformuineen, sellaisena kuin oli. Sellaista sattuu vain sotilaiden kesken. Meistä tuli pahoina päivinä todellisia tovereita. Tämä sikaari tässä on hänen antamansa. Ja kun hän sitten antoi minun ymmärtää, että esikuntalääkäri tahtoi lähettää minut pois, niin, sen voin vakuuttaa teille, se oli yksi niitä silmänräpäyksiä elämässä, joita ei voi unhoittaa. Kapteeni ja minä, me saimme molemmat samanaikaisesti kyyneleet silmiimme."

Kaikki olivat järkytettyinä. Diederich katsahti urhoollisesti ympärilleen.

"No niin, nyt täytyy taas mukautua porvarilliseen elämään. Kippis."

Hän teki edelleen uutterasti työtä, ja lauantai-iltana hän joi uusteutoonien kanssa. Myöskin Wiebel ilmestyi jälleen. Hän oli asessori, pyrki kanneviskaaliksi ja puhui vain "kumouksellisista pyrkimyksistä", "isänmaan vihollisista" ja myöskin "kristillisyhteiskunnallisista ajatuksista". Hän selitti keltanokille, että oli aika harrastaa politiikkaa. Hän tiesi kylläkin, että se ei ollut ylevätä, mutta vastustajat pakottivat siihen. Korkeaa aatelia, kuten hänen ystävänsä asessori von Barnim, oli liikkeessä mukana. Herra von Barnim tuli käynnillään piakkoin kunnioittamaan uusteutooneja.

Hän tuli ja voitti kaikkein sydämet, sillä hän käyttäytyi kuin vertainen vertaistensa parissa. Hänellä oli tumma, keskeltä jakaukselle kammattu tukka, hän oli velvollisuudentuntoisen virkamiehen perikuva ja puhui asiallisesti — mutta esityksensä lopussa hän kävi haaveelliseksi ja heitti äkkiä hyvästit, puristaen lämpimästi kuulijainsa kättä. Hänen käyntinsä jälkeen kaikki uusteutoonit olivat yhtä mieltä siitä, että juutalaisten liberalismi oli sosialidemokratian edelläkävijä, esihedelmä, ja että kristittyjen saksalaisten tuli ryhmittyä hovisaarnaaja Stöckerin ympärille. Diederich ei käsittänyt, niinkuin toiset, "esihedelmän" selvää merkitystä ja ymmärsi "sosialidemokratialla" vain yleistä omaisuuden jakoa. Se riittikin hänelle. Mutta herra von Barnim oli pyytänyt jokaista, joka tahtoi saada lisävalaistusta, käymään luonaan, eikä Diederich olisi antanut itselleen anteeksi, jos olisi lyönyt laimin niin mairittelevan tilaisuuden.

Viileässä, vanhanaikaisessa poikamiehen asunnossaan piti herra von Barnim hänelle yksityisluennon. Hänen poliittisena päämääränään oli säätyeduskunta, missä onnelliseen keskiaikaiseen tapaan oli edustettuina ritarit, hengenmiehet, teollisuudenharjoittajat, käsityöläiset. Käsityön täytyi, kuten keisari oli hyvällä syyllä vaatinut, päästä jälleen siihen kukoistukseen, missä se oli ollut ennen kolmikymmenvuotista sotaa. Ammattikuntien tuli vaalia jumalanpelkoa ja siveellisyyttä. Diederich ilmaisi mitä lämpimimmän yksimielisyytensä. Hänen taipumustensa mukaista oli toimia jonkin säädyn, jonkin ammattiluokan persoonattomana, yhdyskunnallisena jäsenenä. Hän näki jo itsensä paperihaaran edustajana. Juutalaiset kansalaiset herra von Barnim tosin sulki pois asiain järjestyksestä; nehän edustivat epäjärjestyksen ja hajaannuksen, sekaannuksen ja kunniantunnon puutteen, itse pahan periaatetta. Hänen hurskaat kasvonsa vetäytyivät kokoon vihasta, ja Diederich oli saman tunteen vallassa.

"Lopuksi", hän mainitsi, "valta on meidän käytettävänämme ja me voimme heittää heidät ulos. Saksan armeija —"

"Niin juuri", huudahti herra von Barnim, kiirehtäen huoneesta ulos. "Sitäkö varten me kävimme voitokkaan, kunniakkaan sotamme, että minun isäni omaisuus myytäisiin jollekin frankfurtilaiselle?"

Sillä aikaa kun Diederich vielä tyrmistyneenä vaikeni, soitettiin, ja herra Barnim sanoi:

"Se on minun parturini, minä tahdon ottaa hänetkin kerta kuulustellakseni."

Hän huomasi Diederichin pettymyksen ja lisäsi:

"Luonnollisesti minä juttelen sellaisen miehen kanssa kokonaan toisin. Mutta jokaisen meistä täytyy osaltaan tuottaa vahinkoa sosialidemokratialle ja johdattaa pikkuihmiset kristillisen keisarimme leiriin. Tehkää Tekin voitavanne!"

Siitä sai Diederich ymmärtää, että hänen vierailunsa oli päättynyt.

Hän kuuli vielä parturin sanovan:

"Jälleen vanha liiketuttava, herra asessori, joka muuttaa

Lieblingille, vain siksi, että Lieblingillä nyt on marmoria."

Wiebel sanoi, kun Diederich kertoi hänelle asiasta:

"Tuo kaikki on kaunista ja hyvää, ja minä ihailen kovin ystävämme von Barnimin ihanteellista mielenlaatua, mutta ajan oloon me emme pääse sillä pitkälle. Nähkääs, Stöckerkin on Eispalastissa saanut kirotut kokemuksensa demokratiasta, nimittää hän nyt sitten itseään kristilliseksi tai ei-kristilliseksi. Asiat on laskettu liian pitkälle. Nyt on tunnussanana: lyödä huimaista, niin kauan kuin meillä on mahtia."

Ja Diederich yhtyi tähän keventynein mielin. Kulkea ympäri ja värvätä kristityitä oli hänestä heti tuntunut hieman kiusalliselta.

"Minä otan pitääkseni huolen sosialidemokratiasta, on keisari ilmoittanut." Wiebelin. silmät olivat uhkaavina kuin kollikissan. "Mitäs tässä sitten muuta tarvitaan. Sotaväki on saanut ohjeensa, saattaa tapahtua, että sen täytyy ampua rakkaita sukulaisia. Siis? Voin ilmoittaa teille, ystäväni, että nyt on suurten tapausten aatto."

Kun Diederich ilmaisi kiihtynyttä uteliaisuutta:

"Mitä minä serkkuni von Klappken kautta —"

Wiebel pysähtyi. Diederich löi kantapäänsä yhteen.

"— olen saanut kuulla, ei ole vielä kypsä julkisuuteen saatettavaksi. Minä tahdon vain huomauttaa, että Hänen Majesteettinsa eilinen lausunto, että nurisijat saivat suosiollisimmin pudistaa jaloistaan saksalaisen tomun, oli ymmärrettävä saakelin vakavaksi varotukseksi."

"Uskotteko tosiaankin?" kysyi Diederich. "Sitten on suorastaan häpeällistä, että minun onnettomuuden vuoksi täytyi juuri nyt lähteä Hänen Majesteettinsa palveluksesta. Minä voin sanoa, että sisäistä vihollista vastaan minä olisin täyttänyt kaiken velvollisuuteni. Armeijaan, sen verran minä tiedän, voi keisari luottaa."

Hän oli näinä kosteankylminä helmikuun päivinä 1892 paljon kadulla. Unter den Lindenillä oli tapahtunut jokin muutos, vielä ei nähty, mikä. Ratsaspoliisit pysyttelivät katujen päissä ja odottivat. Ohikulkijat osoittivat toisilleen nostoväkeä. "Työttömät!" Yleisö jäi seisomaan, nähdäkseen heidän saapumisensa. He tulivat pohjoisesta päin, pieninä osastoina, marssien hitaasti. Unter den Lindenillä he vitkastelivat, ikäänkuin hämmentyneinä, vaihtoivat keskenään silmäyksiä ja ohjasivat kulkunsa linnaan päin. Siellä seisoivat he mykkinä, kädet taskuissa, antoivat ohikulkevien vaunujen räiskyttää kuraa päälleen ja kohottivat olkapäitään sateessa, mikä valui heidän virttyneille päällystakeilleen. Monet heistä käänsivät päänsä ohiajavia upseereja kohden, heidän vaunuissaan olevia naisia kohden, niiden herrojen pitkiä turkkeja kohden, jotka astuivat esiin hitaasti Burgstrasselta (Linnankadulta); heidän katseessaan ei ollut mitään ilmettä, ei uhkaavata eikä edes uteliasta; tuntui siltä kuin he eivät olisi tahtoneet nähdä mitään, mutta vain näyttää itseään. Toiset eivät kääntäneet katsettaan linnan ikkunoista. Vesi valui heidän ylöspäin käännetyille kasvoilleen. Kirkuva ratsupoliisi ajoi heitä syrjään tai seuraavaan kadunkulmaan asti — mutta siinä he taas seisoivat, ja maailma näytti vajonneen näiden leveiden, tyhjien, vaalean illan valaisemien kasvojen ja tuolla takana olevan, hämärän, jäykän muurin väliltä.

"Minä en käsitä sitä," sanoi Diederich, "että poliisi ei esiinny tarmokkaammin. Eihän tuo ole mikään asetuksenmukainen kulkue."

"Antaa sen olla niinkuin on", vastasi Wiebel. "Poliiseilla on tarkat ohjeensa. Herroilla tuolla ylhäällä on harkitut aikomuksensa, sen saatte uskoa. Ei ole nimittäin aina toivottavaa, että tuollaiset, valtioruumiissa ilmenevät mätänemisilmiöt tukahutetaan alkuunsa. Niiden annetaan kypsyä, ja sitten tehdään työ kerta kaikkiaan!"

Kypsyys, jota Wiebel tarkoitti, lähestyi lähestymistään, ja kahdentenakymmenentenä kuudentena se oli saavutettu. Työttömien mielenosoitukset näyttivät päämäärästään tietoisemmilta. Tungettuina eräälle pohjoisen kaupunginosan kadulle ne astuivat esiin lähikaduilta, ennenkuin niiden tietä ennätettiin sulkea, entistä ehompina. Unter den Lindenillä niiden kulkueet yhtyivät, ja niin usein kuin ne erotettiin, ne yhtyivät uudestaan, saavuttivat linnan, perääntyivät ja tunkeutuivat esiin uudestaan, mykkinä ja vastustamattomina kuin vesi. Vaunuliike pysähtyi, jalankulkijat sulloutuivat yhteen tuossa mukaansatempaavassa tulvassa, tuossa synkässä, kirjavassa köyhäinmeressä, mikä itsepintaisesti vyöryi eteenpäin, kuului tylsiä ääniä ja haaksirikkoisten laivain mastojen tavoin pisti esiin lipputankoja lippuineen: "Leipää! Työtä!" Syvästi purkautunut, selvempi jyminä kaikui milloin sieltä, milloin täältä: "Leipää! Leipää! Työtä!" Paisuen ja joukon yli vierien, ukkospilven tavoin: "Leipää! Työtä!" Ratsupoliisien hyökkäys, kuohahtaminen, asettuminen, räikeitä, melunsekaisia, varoitushuutojen kaltaisia naisääniä: "Leipää! Työtä!"

Ajetaan ylitse, uteliaat laskeutuvat alas Fredrik Suuren patsaalta. Heillä on suu auki; pikkuvirkamiehistä, joiden tie virastoon on suljettu, lähtee tomua, aivankuin heitä kurikoitaisiin. Eräät vääntyneet kasvot, joita Diederich ei tunne, huutavat hänelle: "Tulee vielä toista! Nyt taistellaan juutalaisia vastaan!" — ja häviävät tiehensä, ennenkuin hän ennätti huomata, että se oli herra von Barnim. Hän pyrkii hänen jälkeensä, työntyy virran mukana kauas eteenpäin, erään kahvilan edustalle, kuulee ikkunan särkyvän ja erään työmiehen huutavan: "Sieltä ne potkaisivat minut äskettäin pois, kun minulla ei ollut silinteriä" — ja syöksyy muiden mukana ikkunan kautta sisään, kaatuneiden pöytien väliin, permannolle, missä mennään nurin sirpaleiden päälle, sysitään toisia vatsoihin ja noidutaan ääneen: "Ei ketään enää sisään! Meiltä loppuu ilma!" Mutta lisää tulee tulvimalla. "Poliisi työntää väkeä syrjään!" Ja keskikatu aukenee, puhdistuu, aivankuin jotakin riemukulkua varten. Silloin sanoo joku: "Sehän on Wilhelm!"

Ja Diederich oli jälleen ulkona. Kukaan ei tiennyt, mistä johtui, että nyt saatettiin marssia, ahtaana massana, koko kadun leveydeltä ja molempia puolia aina sen hevosen kylkiin asti, millä keisari ratsasti: hän itse. Häntä katseltiin ja kuljettiin mukana. Huutavia ryhmiä hajaantui ja temmattiin mukaan. Kaikki katselivat häntä. Tumma kerros, muodoton, tolkuton, rajaton, ja kirkkaana sen yläpuolella nuori, kypäräpäinen herra, keisari. He näkivät: he olivat noutaneet hänet linnasta, he olivat huutaneet: "Leipää: Työtä!" aina siihen asti kunnes hän tuli. Mitään muuta ei ollut tapahtunut, kuin että hän oli siinä — ja he marssivat jo, aivankuin olisivat olleet menossa Tempelhofin kentälle.

Syrjässä, missä väkeä oli harvemmassa, sanoivat porvarillisesti puetut toisilleen: "No niin, jumalankiitos, hän tietää, mitä hän tahtoo!"

"Mitäs hän sitten tahtoo?"

"Osoittaa joukkiolle, kenellä on valta! Hän on koetellut heitä hyvyydellä. Menipä hän kaksi vuotta sitten myönnytyksissään liian pitkälle. He ovat tulleet röyhkeiksi!"

"Pelkoa hän ei tunne, se on sanottava. Lapset, tämä on historiallinen hetki!"

Diederich kuuli sen ja kauhistui. Vanha herra, joka oli puhunut, kääntyi myöskin hänen puoleensa. Hänellä oli valkea poskiparta ja rautaristi.

"Nuori mies", hän sanoi, "sitä, mitä meidän jalo, nuori keisarimme nyt tekee, tulevat lapset kerta lukemaan koulukirjoistaan. Odottakaa, niin saatte nähdä!"

Monien rinta oli kohonnut, monilla oli juhlallinen ilme kasvoillaan. Herrat, jotka seurasivat keisaria, katsoivat mitä päättäväisimmin häneen, mutta hevosensa he johtivat kansanjoukon läpi sillä lailla, kuin kaikki ihmiset olisi käsketty statisteiksi kaikkeinkorkeimpaan näytökseen; ja usein vilkuilivat he sivuilleen, saadakseen selville, minkä vaikutuksen keisari teki kansaan. Hän itse, keisari, näki vain itsensä ja toimintansa. Syvä vakavuus kivetytti hänen piirteensä, hänen silmänsä salamoi niiden tuhansien yläpuolella, jotka hän oli lumonnut. Hän vertasi itseänsä heihin, hän, Jumalan asettama herra, kapinallisiin palvelijoihinsa. Yksinään ja ilman vartiostoa hän oli uskaltanut lähteä heidän keskeensä, vahvana vain kutsumuksensa perusteella. He saattoivat satuttaa kätensä häneen, jos se oli korkeimman suunnitelman mukaista; hän toi pyhälle asialleen oman itsensä uhriksi. Jos Jumala oli hänen kanssaan, niin silloin tulivat sen näkemään! Silloin tulivat he aina säilyttämään hänen tekonsa kuvan ja muiston omasta voimattomuudestaan!

Eräs nuori mies, taiteilijahattu päässä, asteli Diederichin vieressä ja sanoi: "Tuon me tunnemme. Napoleon Moskovassa, kulkemassa yksinään kansan seassa."

"Tämä on kuitenkin suurenmoista!" väitti Diederich, ja hänen äänensä petti. Toinen kohautti olkapäitään.

"Teatteria, eikä edes hyvää."

Diederich katsahti häneen. Hän koetti salamoida keisarin tavoin.

"Te olette kaikesta päättäen myöskin yksi."

Hän ei olisi osannut sanoa, mikä yksi. Hän tunsi vain, että hänellä oli tässä ensi kertaa elämässään hyvä asia puolustettavanaan vihamielistä moitetta vastaan. Huolimatta liikutuksestaan hän näki kuitenkin miehen olkapäät: ne eivät olleet leveät. Ympäristö ilmaisi myöskin tyytymättömyytensä. Silloin Diederich astui esiin. Vatsallaan hän tunki vihollisen seinää vastaan ja löi lyttyyn taiteilijahatun. Toisia lyöjiä ilmestyi lisäksi. Hattu oli jo maassa ja pian myöskin mies. Pieksämisen jatkuessa Diederich huomautti taistelutovereilleen:

"Se mies ei ole varmastikaan palvellut! Arpia ei hänellä liioin ole!"

Vanha herra, jolla oli poskiparta ja rautaristi, oli myöskin saapunut siihen. Hän puristi Diederichin kättä:

"Hyvä, nuori mies, hyvä!"

"Eikö tässä sitten pitäisi raivostua?" selitti Diederich, läähättäen vielä. "Kun tuo mies tahtoi tehdä inhoittavaksi meidän historiallisen hetkemme!"

"Te olette palvellut?" kysyi vanha herra.

"Minä olisin kernaimmin kokonaan jäänyt väkeen", sanoi Diederich.

"Niin, niin, Sedania ei ole joka päivä" — tuo vanha herra hypisteli rautaristiään. "Me suoritimme sen työn!"

Diederich suoristautui, osoitti hillittyä kansaa ja keisaria.

"Tuo on kuitenkin yhtä vaikuttavaa kuin Sedan!"

"No niin", sanoi vanha herra.

"Suvaitkaapas, hyvin arvoisa herra", sanoi joku ja heilutti muistikirjaansa. "Tuo meidän täytyy kirjoittaa muistiin. Mielialanilmaisuksi, ymmärrättehän! Tehän juuri löylytitte erästä toveria!"

"Se nyt ei ollut mikään suurtyö" — Diederich läähätti yhä. "Minun puolestani voitaisiin heti käydä sisäisen vihollisen kimppuun. Meillä on keisari puolellamme."

"Sattuvasti sanottu", sanoi reportteri ja kirjoitti. "Kuhisevassa väkijoukossa saatiin kuulla, miten kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat ihmiset ilmaisivat kaikkeinkorkeinta Henkilöä kohtaan horjumattomimman luottamuksensa ja uskollisimman kiintymyksensä Häneen."

"Eläköön!" huusi Diederich, sillä kaikki huusivat samalla tavalla. Ja keskellä huutavaa ihmisjoukkoa hän joutui aivan Brandenburger Torille asti. Kaksi askelta hänen edellään keisari ratsasti sen lävitse. Diederich saattoi nähdä hänen kasvonsa, tuon kivettyneen vakavuuden ja salamoimisen; mutta hänen silmänsä sumenivat, sillä hän huusi niin kovasti. Humala, joka oli korkeampi ja jalompi kuin se, mikä syntyy oluesta, nosti hänet varpailleen, kohotti hänet ilmaan. Hän heilutti hattuaan korkealla muiden päiden yläpuolella, haltioituneen hulluuden ilmapiirissä, taivaan halki, minne meidän korkeimmat tunteemme tavottelevat. Tuolla hevosen selässä, voittoisan riemukaaren alla, kivettynein piirtein ja salamoivin katsein, ratsasti valta! Valta, joka käy meidän ylitsemme ja jonka kavioita me suutelemme! Joka käy nälän, uhman ja pilkan ylitse! Jota vastaan me emme voi taistella, siksi, että me sitä rakastamme! Joka meillä on veressä, koska meidän veressämme asustaa alistuvaisuus! Me olemme sen edessä vain atoomeja, jonkin aineen haihtuvia molekyylejä, aineen, jonka se on sylkenyt suustaan! Kukaan yksityinen ei ole mitään, mutta järjestettynä massana, uusteutooneina, sotilaina, virkamieskuntana, kirkkona ja tieteenä, talousjärjestöinä ja mahtiyhdistyksinä me kohoamme keilamaisesti, aina tuonne ylhäälle asti, missä se itse seisoo kivettyneenä ja salamoivana! Elää siinä, olla osana siitä, leppymättömänä niitä kohtaan, jotka sitä vastustavat, ja riemuitsevana, silloinkin kun se meidät ruhjoo: sillä siten se tekee meidän rakkautemme oikeutetuksi!

… Eräs poliiseista, joiden ketju sulki riemukaaren, sysäsi Diederichiä rintaan, niin että hengitys salpautui; mutta hänen silmänsä olivat siinä määrin voitonhumalassa, että hänestä tuntui siltä, kuin olisi itse ratsastanut kaikkien niiden kurjien yli, jotka kesytettyinä ja hillittyinä nielivät nälkänsä. Hänen jälkeensä! Keisarin jälkeen! Kaikki tunsivat Diederichin tavoin. Yksi poliisiketju oli liian heikko niin voimakasta tunnetta vastustamaan; se murrettiin. Etäämpänä oli toinen. Yleisön täytyi väistyä ja kiertää, löytää joku pujahduspaikka päästäkseen Tiergarteniin. Harvat löysivät sen. Diederich joutui yksinään, hyökätessään ratsastielle, keisaria vastaan, joka myöskin oli yksinään. Vaarallisimmassa kiihkotilassa oleva mies, tahriintunut, uupunut, silmät kuten villi-ihmisellä: hevosensa selästä keisari katsoi säkenöiden häneen, lävisti hänet katseellaan. Diederich sieppasi lakin päästään, hänen suunsa oli selko selällään, mutt'ei saanut mitään sanotuksi. Kun hän pysähtyi liian äkisti, niin hän luiskahti ja joutui suin päin, jalat ilmassa, syväriin, missä likavesi läiskyi hänen päälleen. Silloin keisari nauroi. Mies oli monarkisti, uskollinen alamainen! Keisari kääntyi ympäri seuralaistensa puoleen, löi sääreensä ja nauroi. Suu vielä avoinna Diederich katseli syväristään hänen jälkeensä.