Читать книгу Alamainen: Romaani - Heinrich Mann - Страница 6

Sisällysluettelo

Hän puhdisti itseään hieman ja kääntyi ympäri. Eräällä penkillä istui eräs nainen; Diederichistä ei ollut mieleistä mennä hänen ohitseen. Sitäpaitsi tämä tuijotti häneen. "Hanhi", hän ajatteli vihaisena. Sitten hän huomasi, että naisen kasvot olivat kovin pelästyneet, ja tunsi hänet Agnes Göppeliksi.

"Olen juuri kohdannut keisarin", hän sanoi heti.

"Keisarin?" kysyi Agnes ikäänkuin jostakin toisesta maailmasta. Diederich alkoi suurin, tavattomin elein esittää, mikä häntä läkähdytti. Meidän jalo, nuori keisarimme aivan yksinään raivoavien kapinallisten keskellä! Erään kahvilan olivat hävittäneet, Diederich itse oli ollut siellä! Unter den Lindenillä hän oli ollut verisessä taistelussa keisarinsa puolesta! Kanuunat olisi vedettävä esille!

"Nuo ihmisethän näkevät nälkää", sanoi Agnes arasti. "He ovat myöskin ihmisiä."

"Ihmisiä?" Diederichin silmät pyörivät. "He ovat sisäinen vihollisemme!"

Kun hän näki Agneksen uudestaan pelästyvän, niin hän hillitsi hieman itseään.

"Huvittaako se sitten Teitä, että roskaväen tähden kaikki kadut täytyy sulkea?"

Ei, tämä oli sattunut Agnekselle hyvin sopimattomaan aikaan. Hänellä oli ollut asiata kaupungille, ja kun hän jälleen tahtoi päästä Blücherstrasselle, niin raitiotieliikenne oli keskeytyksissä eikä mistään voinut tunkeutua väkijoukon läpi. Hänet oli työnnetty aina tänne asti. Oli kylmä ja kostea, hänen isänsä tuli huolestumaan; mitä piti hänen, Agneksen, tehdä? Diederich ennusti, että herra Göppel oli jo sen tehnyt. He kulkivat yhdessä eteenpäin. Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa, vilkuili sivuilleen, aivankuin olisi etsinyt tietä. He olivat kahden kesken paljaiden puiden keskellä, vanhassa märässä puistossa. Missä olivat entiset miehiset juhlatunteet? Diederichiä ahdisti, kuten viime kävelymatkalla Agneksen kanssa, jolloin hän, Mahlmannin uhkausten johdosta, oli riistäytynyt erilleen, juossut omnibussiin ja kadonnut. Juuri tällä hetkellä sanoi Agnes: "Mutta Tehän ette ole käynyt meille pitkään, hyvin pitkään aikaan. Isä on kuitenkin kirjoittanut Teille?"

Hänen oma isänsä oli kuollut, selitti Diederich hämillään. Nyt vasta sai Agnes esittää surunvalittelunsa, ja sitten hän kysyi edelleen, miksi Diederich silloin, kolme vuotta sitten, oli niin äkisti lakannut käymästä heillä, Göppeleillä.

"Eikö totta? Siitä on jo kolme vuotta."

Diederich sai lujuutta. Yhdistyselämä oli kokonaan vienyt hänen aikansa. Siellä vallitsi ankara kuri. "Ja sitten minä olen suorittanut asevelvollisuuteni."

"Oo!" — Agnes katsahti häneen, "mitä kaikkea Teistä on tullutkaan!

Ja nyt olette kai jo tohtori?"

"Siksi minun pitää nyt tulla."

Hän näytti tyytymättömältä. Hänen arpensa, hänen pyylevyytensä, koko hänen hyvinansaittu miehuutensa ei ollut Agneksesta mitään? Hän ei huomannut sitä ollenkaan?

"Mutta Te", hän sanoi kömpelösti. Agneksen kalpeille, niin kaidoille kasvoille nousi hyvin ohut puna, mikä levisi pienen, kippuraisen nenän satulaan asti.

"Niin, aina ei käy kaikki hyvin, mutta sitten taas jälleen korjaantuu."

Diederichiä kadutti.

"Minä tarkoitin tietenkin sitä, että Te olette tullut vielä sievemmäksi" — ja hän tarkasteli Agneksen punaista tukkaa, jota tunki esiin hatun alta, entistä paksumpana, sen sijaan kun hänen kasvonsa olivat käyneet niin pieniksi. Sitten hänen mieleensä muistui silloiset nöyryytykset, ja hän ajatteli, miten toisin asiat nyt olivat. Uhkamielisesti hän sanoi:

"Mitenkäs herra Mahlmann nyt jaksaa?"

Agneksen kasvoille ilmestyi torjuva ilme.

"Ajatteletteko Te vielä häntä? Jos minä sen miehen vielä näen, niin minulle se on samantekevä."

"Niinkö? Mutta hänellä on patenttitoimisto ja voisi vallan hyvin mennä naimisiin."

"Joskin."

"Aikaisemmin hän oli teistä kuitenkin mielenkiintoinen."

"Mistä sen päätätte?"

"Hän lahjoitteli Teille aina jotakin."

"Minä olisin ollut kernaammin vastaanottamatta niitä; mutta sitten" — hän katseli tietä pitkin, edellisen vuoden märkään lehdistöön, "sitten minä en olisi voinut vastaanottaa Teidänkään lahjojanne."

Sen jälkeen vaikeni hän pelästyneenä. Diederich tunsi, että jotakin raskasta oli tapahtunut, ja vaikeni myöskin.

"Niistä nyt ei kannata puhua", hän sai lopulta sanotuksi, "parista kukasta". Ja suuttuen uudestaan: "Mahlmann lahjoitti Teille rannerenkaan."

"Minä en pidä sitä koskaan", sanoi Agnes. Diederichin sydän alkoi lyödä: "Entäs, jos se olisi ollut minulta?"

Seurasi hiljaisuus; Diederich pidätti henkeään. Aivan hiljaa tuli

Agneksen suusta:

"Sitten se olisi ollut eri asia."

Sen jälkeen he kulkivat äkkiä nopeammin, puhumatta enää mitään. He tulivat Brandenburger Torin eteen ja näkivät Lindenien olevan poliisien uhkaavasti miehittäminä, riensivät ohitse ja kääntyivät Dorotheenstrasselle. Täällä oli hiljaisempaa, Diederich hiljensi askeleitaan ja alkoi nauraa.

"Asia on perin koomillinen. Mitä Mahlmann Teille lahjoitti, oli nimittäin minun rahoillani maksettu. Hän riisti minulta kaiken, minäkin olin silloin vielä täysi keltanokka."

Agnes pysähtyi. "Oo!" — ja hän katsahti Diederichiin, hänen kullanruskeat silmänsä värisivät. "Se on hirveätä. Voitteko antaa sitä minulle anteeksi?"

Diederich hymyili itsetietoisesti. Ne olivat vanhoja historioita, nuoruuden hullutuksia.

"Ei, ei", sanoi Agnes hämmästyneesti.

Pääasia oli nyt, arveli Diederich, miten Agnes saattoi päästä kotiin. Täällä ei tapahtunut enää mitään uutta. Omnibusseja ei ollut myöskään nähtävissä. "Olen pahoillani, mutta Teidän täytyy suvaita vielä kauemmin minun seuraani. Ylipäänsä minä asun tästä lyhyen matkan päässä. Te voisitte nousta ylös kanssani, silloin ette ainakaan olisi pakotettu olemaan sateessa. Mutta nuori nainen ei tietenkään saa sitä tehdä."

Agneksen katse oli edelleenkin rukoileva.

"Te olette niin hyvä", hän sanoi syvemmin hengittäen. "Te olette niin jalo." Ja kun he jo astuivat taloon: "Teihin voin minä toki luottaa?"

"Minä tiedän, mihin minut yhdistyksen kunnia velvoittaa", selitti

Diederich.

Heidän täytyi kulkea kyökin sivutse, mutta siellä ei ollut ketään.

"Riisuutukaa toki siksi aikaa", sanoi Diederich armollisesti.

Hän seisoi siinä, vuoronperään toisella ja toisella jalalla,

katsahtamatta Agnekseen, kun tämä riisui hattuaan.

"Minun täytyy mennä tapaamaan kortteerirouvaa, pyytämään häntä keittämään teetä." Hän kääntyi jo ovea kohden, mutta sytkähti takaisin: Agnes oli tarttunut hänen käteensä ja suuteli sitä! "Mutta neiti Agnes", hän mutisi, kovasti pelästyneenä, ja laski, ikäänkuin rauhoittaen, käsivartensa hänen kaulalleen; silloin tämä vaipui hänen käsivarrelleen. Diederich painoi huulensa syvään hänen hiuksiinsa, koska tunsi itsensä siihen velvoitetuksi. Hänen puristuksensa alla Agneksen ruumis vapisi ja värjyi, aivan kuin piestäessä. Ohuen puseron alla Diederich tunsi jotakin valjua ja kosteata. Diederichin tuli kuuma, hän suuteli Agnesta kaulalle. Ja äkkiä tytön kasvot kääntyivät häntä kohden: suu oli avoinna, silmät puoleksi suljetut, ilme sellainen, jollaista Diederich ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hänen päätään pyörrytti. "Agnes, Agnes! minä rakastan sinua", hän sanoi syvässä hädässä. Tyttö ei vastannut, hänen avonaisesta suustaan tuli pieniä, lämpöisiä henkäyksiä, ja Diederich tunsi hänen kaatuvan, kantoi hänet pois, hänet, joka näytti riutuvan.

Sitten Agnes istui sohvalla ja itki. "Älä ole minulle paha", pyysi

Diederich. Tyttö katsoi häneen kosteilla silmillään.

"Minä itken toki ilosta", sanoi Agnes. "Minä olen sinua niin kauan odottanut."

"Miksi?" kysyi tyttö, kun Diederich tahtoi panna puseron kiinni.

"Miksi sinä suljet sen jo? Etkös sinä pidä sitä enää kauniina?"

Diederich pani vastaan. "Minä tunnen täydellisesti saamani velvoituksen."

"Velvoituksen?" sanoi Agnes. "Kellä on tässä velvoituksia? Minä olen kolme vuotta sinua rakastanut. Sinähän et sitä tietänyt. Se oli kohtaloa, se!"

Diederich tuumi, kädet taskussa, että tämä oli kevytmielisten naisten kohtaloa. Toiselta puolen hän tunsi tarvetta antaa tytön toistaa vakuutuksiaan. "Siis tosiaankin minua, vain minua sinä olet rakastanut?"

"Minä näin, että sinä et luottanut minuun. Se oli hirveätä, kun huomasin, että sinä et enää tullut ja että se oli lopussa. Se oli perin hirveätä. Minä halusin kirjoittaa sinulle, minä halusin tulla luoksesi. Joka kerta minä kadotin uskallukseni, kun ajattelin, että sinä et minusta välittäisi. Minä menehdyin siinä määrässä, että isän täytyi tehdä yksi matka minun kanssani."

"Minne sitten?" kysyi Diederich. Mutta Agnes ei vastannut, vaan veti hänet puoleensa.

"Ole kiltti minua kohtaan! Sinä yksin kuulut minulle!"

Diederich ajatteli hämillään: "Sitten ei sinulle kuulu paljoa." Agnes tuntui hänestä pienenneen ja hänen arvonsa kovin laskeneen, sitten kun hänellä oli todistus siitä, että hän rakasti häntä, Diederichiä. Hän sanoi myöskin itselleen, että sellaisen sanoja, joka sillä lailla käyttäytyy, ei tarvitse kaikkia uskoa.

"Entäs Mahlmann?" kysyi hän pilkallisesti. "Totta kai hänestäkin jotakin kuului sinulle." — "No niin, olkoon sitten", hän sanoi, kun Agnes nousi seisomaan jäykän kauhuisena. Hän koetti sovittaa. Hän oli toki vallan hervoton onnensa johdosta.

Agnes pukeutui hyvin hitaasti. "Eihän sinun isäsi tule suinkaan koskaan tietämään, mitä on tapahtunut", lausui Diederich. Agnes kohautti vain olkapäitään. Kun hän oli valmis ja Diederich oli jo avannut oven, niin hän pysähtyi ja loi takaisin huoneeseen pitkän, tuskallisen katseen. —

"Kenties", hän sanoi, ikäänkuin itselleen, "minä en tule enää koskaan takaisin. Minusta tuntuu kuin minun pitäisi ensi yönä kuolla."

"Miten niin sitten?" sanoi Diederich tuskallisesti liikutettuna. Vastauksen asemasta vaipui tyttö vielä kerran hänen syliinsä, suu suuta vasten, rinta rintaa vasten ja lanteista jalkoihin asti tarrautuen Diederichiin. Tämä odotti kärsivällisenä. Sitten Agnes irtautui hänestä, avasi silmänsä ja sanoi:

"Sinä et saa ajatella, että minä sinulta jotakin vaatisin. Minä olen sinua rakastanut, ja nyt on kaikki yhdentekevää."

Diederich tarjosi hänelle ajuria, mutta Agnes tahtoi käydä. Matkalla kyseli Diederich häneltä, mitä Göppelin perheelle ja muille tutuille kuului. Vasta Belle-Alliance-Platzilla Diederich kävi levottomaksi ja sanoi hieman kiihkeästi:

"Luonnollisestikaan minä en aijo vetäytyä täyttämästä velvoituksiani sinua kohtaan. Mutta toistaiseksi: ymmärräthän, minä en ansaitse vielä mitään, minun täytyy tulla ensin valmiiksi ja perehtyä kotona liikkeeseeni…"

Agnes vastasi kiitollisena ja rauhallisena, ikäänkuin saatuaan kuulla jonkun kohteliaisuuden:

"Olisi ihanata tulla kerta myöhemmin sinun vaimoksesi."

Kun he kääntyivät Blücherstrasselle, niin Diederich pysähtyi. Epävarmana hän lausui, että nyt oli parempi, jos hän kääntyi. Agnes sanoi:

"Siksikö, että joku voisi nähdä meidät? Se nyt ei tekisi mitään, sillä minun täytyy kotona kertoa, että tapasin sinut ja että odotimme kahvilassa katujen avautumista."

"Osaa se tyttö valehdella", ajatteli Diederich. Agnes lisäsi:

"Sunnuntaiksi sinä olet kutsuttu päivällisille, ja sinun täytyy varmasti tulla."

Tämä oli tällä kertaa Diederichistä liikaa. "Minun pitää —? Minun pitää Teidän luoksenne —?"

Agnes hymyili vienosti ja viekkaasti. "Ei sovi muuten. Jos meidät kerta nähtäisiin —: etkös sinä sitten toivo minun tulevan luoksesi uudestaan?"

Kas niin, Diederich toivoi sitä. Siitä huolimatta täytyi Agneksen kehotella häntä, ennenkuin hän antoi suostumuksensa. Agneksen kodin edustalla hän heitti hyvästit, teki muodollisen kumarruksen, kääntyi ympäri ja ajatteli: "Niin, nainen on hirvittävän raffineerattu. Siinä leikissä minä en ole kauan mukana." Sillä välin hän havaitsi vastenmielisesti, että oli aika mennä juomaseuraan. Hänen mielensä teki kotia, miksi, sitä hän ei tiennyt. Kun hän sitten oli vetänyt huoneensa oven perässään kiinni, niin hän jäi sen eteen seisomaan ja tuijotti pimeyteen. Äkkiä kohotti hän kätensä, katsahti ylös ja sanoi syvään hengittäen:

"Agnes!"

Hän tunsi itsensä muuttuneeksi, kevyeksi, aivan kuin maasta nostetuksi. "Minä olen vallan pelottavan onnellinen", ajatteli hän, ja: "Niin ihanata ei tule enää olemaan koko elämässä!" Hän oli varma siitä, että hän tähän hetkeen asti oli nähnyt kaikki asiat väärin, arvostellut kaikki väärin. Tuolla juomaseurassa juotiin ja oltiin olevinaan. Juutalainen tai työtön, mitä se vaikutti asiaan, miksi piti heitä vihattaman? Diederich tunsi olevansa valmis rakastamaan heitä! Eikö hän sitten itse ollut viettänyt sitä päivää ihmisten joukossa, joita hän oli pitänyt vihollisina? He olivat ihmisiä: Agnes oli oikeassa! Oliko hän itse se, joka jotakin oli lyönyt muutamien sanojen vuoksi, kerskunut, valehdellut, uuvuttanut itsensä mielettömästi ja lopulta, hulluna ja nääntyneenä, heittäytynyt lokaan erään ratsastavan herran, keisarin, edessä, joka teki hänestä pilkkaa? Hän tunnusti viettäneensä ennen Agneksen tuloa avutonta, merkityksetöntä ja köyhää elämää, olleen itsellään ikäänkuin jonkun vieraan henkilön harrastukset ja hävettävät tunteet, olleensa vailla sellaista, jota rakasti — kunnes Agnes saapui! "Agnes! Suloinen Agnes, sinä et ollenkaan tiedä, miten minä sinua rakastan!" Mutta hänen piti se tietää. Hän tunsi, ett'ei koskaan voinut sitä paremmin sanoa kuin sillä hetkellä, ja hän kirjoitti kirjeen. Hän kirjoitti, että hänkin näinä kolmena vuotena oli aina odottanut häntä ja että hänellä ei ollut ollut mitään toiveita, koska hän, Agnes, oli ollut hänelle liian kaunis, liian hieno, liian hyvä; että hän, Diederich, oli vain pelkuruudesta ja uhalla antanut Mahlmannin taivuttaa itsensä siihen; että hän, Agnes, oli pyhimys ja että kun hän nyt oli astunut alas hänen luokseen, hän, Diederich, makasi hänen jaloissaan. "Nosta minut ylös, Agnes, minä voin olla vahva, minä tunnen sen, ja minä tahdon pyhittää sinulle koko elämäni!" — Hän itki, painoi kasvonsa sohvatyynyyn, missä hän vielä tunsi Agneksen tuoksun, ja nukahti nyyhkyttäen, kuten ennen lapsena.

Aamulla hän tosin oli hämmästyksissään ja kummastuksissaan sen johdosta, ett'ei tavannut itseään vuoteestaan. Hänen suuri elämyksensä pälkähti hänen päähänsä, suloinen sysäys kävi hänen verensä läpi aina sydämeen asti. Mutta hän alkoi myöskin epäillä sitä, että oli tehnyt itsensä vikapääksi kiusallisiin liioitteluihin. Hän luki kirjeen uudestaan läpi: se oli läpeensä kaunis ja saattoi panna pään pyörälle, jos tosiaankin oltiin suhteissa niin suurenmoisen tytön kanssa. Jos hän nyt olisi ollut siinä, niin hän, Diederich, olisi tahtonut olla hellätunteinen! Mutta parempi oli kuitenkin olla lähettämättä tuota kirjettä. Se oli varomaton joka suhteessa. Lopulta tulisi herra Göppel sen sieppaamaan… Diederich sulki kirjeen pöytälaatikkoon. "Syömistä minä en eilen ollenkaan ajatellut!" Hän antoi tuoda itselleen runsaan aamiaisen. "Enkä minä tahtonut polttaa, jotta Agneksen tuoksu ei olisi hävinnyt. Se on järjetöntä. Sellainen ei pidä olla." Hän sytytti sikaarin ja meni laboratoriumiin. Mitä hänellä oli sydämellään, hän päätti sanojen asemasta — sillä niin korkeat sanat olivat epämiehekkäitä ja epäkäytännöllisiä — kernaammin purkaa ulos musiikin avulla. Hän vuokrasi pianon ja soitti äkkiä paljon paremmalla menestyksellä kuin pianotunneillaan Schubertia ja Beethovenia.

Kun hän sunnuntaina soitti Göppelin ovikelloa, niin Agnes oli itse avaamassa. "Palvelustyttö ei pääse kyökistä", hän sanoi, mutta oikean syyn ilmaisi hänen katseensa. Neuvottomuudessaan Diederich loi katseensa rannerenkaaseen, jota Agnes kalisteli, jotta hän olisi katsonut siihen.

"Etkös sinä tätä tunne?" kuiskasi Agnes. Diederich punastui.

"Se on se Mahlmannin antama?"

"Sinun antamasi! Minä pidän sitä ensi kertaa."

Nopeasti ja kuumasti hän puristi Diederichin kättä, sitten ovi avautui berliniläiseen huoneeseen. Herra Göppel kääntyi ympäri. "Kas niin, siinähän on meidän karkurimme?" Mutta tuskin hän oli havainnut Diederichin, niin hänen ilmeensä muuttui ja hän katui tuttavallisuuttaan.

"Jumalaties, minä en olisi enää Teitä tuntenut, herra Hessling!"

Diederich katsahti Agnekseen, ikäänkuin sanoakseen: "Näetkös sinä?

Isäsi huomaa, että minä en olekaan enää mikään tyhmä keltanokka."

"Teillä on kaikki muuttumattomana", totesi Diederich ja tervehti herra Göppelin sisaria ja lankoa. Todellisuudessa hän huomasi kaikki vanhentuneiksi, semminkin herra Göppelin, joka ei käyttäytynyt yhtä hilpeästi kuin ennen ja jonka poskista riippui surullinen ilme. Lapset olivat nyt suurempia, ja jokin henkilö näytti puuttuvan.

"Niin, niin", lopetti herra Göppel avajaiskeskustelun, "ajat kuluvat, mutta hyvät ystävät tapaavat jälleen toisensa."

"Jospa sinä tietäisit, millä lailla", ajatteli Diederich halveksivasti, kun käytiin pöytään. Vasikanpaistia syötäessä hänen mieleensä muistui lopulta, kuka silloin oli istunut häntä vastapäätä. Se oli täti, joka häneltä niin korkealentoisesti oli kysynyt, mitä hän tutki, eikä ollut tiennyt, että kemia oli jotakin toista kuin fysiikka. Agnes, joka istui hänen oikealla puolellaan, selitti hänelle, että tämä täti oli jo kaksi vuotta ollut kuolleena. Diederich mutisi jotakin surunvalitteluksi, mutta ajatteli itsekseen: "Sekään ei siis enää juorua ja jaarittele." Hänestä tuntui siltä, kuin kaikki täällä olisi ollut masennettuja ja rangaistuja, mutta että hänet itse kohtalo oli, hänen arvonsa mukaisesti, kohottanut. Ja hän siveli Agnesta kiireestä kantapäähän omistajan katseella.

Jälkiruoka viipyi, kuten silloinkin. Agnes käänsi levottomana päänsä ovea kohden, Diederich näki hänen kauniiden, vaaleiden silmiensä synkistyvän, aivan kuin jotakin vakavata olisi tapahtunut. Hän tunsi äkkiä syvää myötätuntoa häntä kohtaan, suurta hellyyttä. Hän nousi ylös ja huusi ovelta:

"Marie! Retaa!"

Kun hän palasi, niin herra Göppel joi hänen maljansa. "Sillä lailla Te olette ennenkin tehnyt. Te olette täällä kuin lapsi kotonaan. Eikö niin, Agnes?" Agnes kiitti Diederichiä katseella, joka koski kovin tämän sydämeen. Diederichin täytyi ponnistella kaikki voimansa estääkseen silmänsä kostumasta. Miten hyväntahtoisesti sukulaiset hymyilivät hänelle! Lanko kilisti lasia hänen kanssaan. Miten hyviä ihmisiä! Ja Agnes, tuo suloinen Agnes, rakasti häntä! Niin paljoa hän, Diederich, ei ansainnut! Hänen omatuntonsa soimasi häntä kovasti, hän tuumi epäselvästi puhua jälestäpäin herra Göppelin kanssa.

Valitettavasti herra Göppel alkoi aterian jälkeen uudestaan haastaa sattuneista katumeteleistä. Kun me kerta tulimme pääsemään vapaiksi Bismarckin kyrassierisaappaan painosta, niin työmiehiä ei tarvittu pöyhkeillä puheilla härnätä. Tuo nuori mies (niin nimitti herra Göppel keisaria) sai vielä puheillaan vallankumouksen niskaamme… Diederich katsoi olevansa pakoitettu nuorison nimessä, joka pysyi lujana ja uskollisena jalolle, nuorelle keisarilleen, torjumaan sellaiset nurinat mitä pontevimmin. Hänen Majesteettinsa oli sen itse sanonut: "Ne, jotka tahtovat auttaa minua, ovat sydämellisesti tervetulleita. Ne, jotka asettuvat minua vastaan, minä murskaan." Samalla Diederich koetti salamoida. Herra Göppel selitti jäävänsä sitä odottamaan.

"Tänä ankarana aikana", lisäsi Diederich, "täytyy jokaisen olla mies puolestansa." Ja hän asettui päättäväisesti Agneksen eteen, joka häntä ihmetteli.

"Miten niin, ankarana aikana?" kysyi herra Göppel. "Se on vain sikäli ankaraa, mikäli me teemme elämän toisillemme vaikeaksi. Minä olen kuitenkin aina tullut toimeen työmiesteni kanssa."

Diederich ilmaisi päättäneensä panna käytäntöön omassa liikkeessään kokonaan toisenlaisen kurin. Sosialidemokraatteja ei tultu enää sietämään; sunnuntaisin väki meni kirkkoon! — Vieläkö sekin vaatimus? huomautti herra Göppel. Sitä hän ei voinut odottaa väeltään, kun itse meni sinne vain pitkäperjantaina. "Pitääkö minun pettää työmiehiäni? Kristinusko on hyvä; mutta kaikkea sitä, mitä pappi saarnaa, ei kukaan enää usko." Silloin nähtiin Diederichin ilmeen käyvän perin eteväksi.

"Hyvä herra Göppel, minä voin Teille vain sanoa: Mitä korkeat herrat ja erittäinkin minun kunnioitettu ystäväni, asessori von Barnim, pitävät oikeana uskoa, sen minäkin uskon — tarkemmin harkitsematta. Sen niinä voin vain Teille sanoa."

Lanko, joka oli virkamies, asettui äkisti Diederichin puolelle. Herra Göppel oli jo kuumissaan, mutta Agnes tuli väliin kahvin kanssa. "No niin, haluttaako Teitä polttaa sikaarejani?" Herra Göppel taputti Diederichiä polvelle. "Nähkääs, kaiken inhimillisen suhteen me olemme yksimielisiä."

Diederich ajatteli: "Koska minä niin sanoaksemme kuulun perheeseen."

Hän hellitti hieman jäykkää asentoaan, hänestä tuntui kuitenkin mukavalta. Herra Göppel tahtoi tietää, milloin Diederich oli tuleva "valmiiksi", hän ei käsittänyt, että johonkin kemialliseen työhön olisi tarvittu kaksi vuotta tai sitä enemmän aikaa. Diederich käytti sanontatapoja, joita kukaan ei ymmärtänyt, esittääkseen niitä vaikeuksia, joita oli liuosten valmistamisessa. Hänestä tuntui, että herra Göppel odotti hänen tohtoriksituloaan jossakin erityisessä tarkoituksessa. Agneskin näytti sen tuntevan, sillä hän puuttui puheeseen ja käänsi sen toisaalle. Kun Diederich oli jättänyt hyvästi, niin Agnes saattoi häntä ulos ja kuiskasi hänelle:

"Huomenna kello kolme sinun luonasi." Ilostuen äkisti Diederich tarttui häneen ja suuteli häntä ovien välissä, samaan aikaan kuin palvelustyttö aivan lähellä kolisteli kyökkikaluja. Agnes sanoi surullisesti: "Sinä et ollenkaan ajattele, mitä minulle tapahtuisi, jos nyt joku tulisi?" Sanat sattuivat, ja Diederich vaati Agnekselta anteeksiantamisen merkiksi uutta suudelmaa, minkä saikin.

Kello kolme oli Diederichillä tapana palata kahvilasta laboratoriumiin. Sen sijaan hän oli nyt jo kello kaksi omassa huoneessaan. Aivan oikein, Agnes tuli ennen kolmea. "Kumpainenkaan meistä ei jaksanut odottaa! Miten me rakastamme toisiamme!" Oli paljon ihanampaa kuin ensikerralla, paljon ihanampaa. Ei mitään kyyneliä, ei mitään pelkoa, ja aurinko paistoi ikkunasta sisään. Diederich levitti Agneksen hiukset auringonvaloon ja upotti niihin kasvonsa.

Agnes viipyi Diederichin luona niin kauan, että oli jo liian myöhäistä tehdä niitä ostoksia, jotka hän kotona oli sanonut lähtönsä syyksi. Hänen täytyi juosta. Diederich, joka saattoi häntä, pelkäsi kovin, että Agnekselle siitä olisi vahinkoa. Mutta tämä nauroi, näytti punaiselta ja nimitti häntä karhukseen. Päivät, joina Agnes saapui, päättyivät nyt aina sillä lailla. Aina olivat he onnellisia. Herra Göppel totesi, että Agnes voi paremmin kuin koskaan ennen, ja se nuorensi häntä itseään. Sen jälkeen kävivät sunnuntaitkin aina iloisemmiksi. Kun ilta tuli, pantiin punssia pöytään, Diederichin täytyi soittaa Schubertia, tai hän ja lanko lauloivat ylioppilaslauluja Agneksen säestäessä. Usein katselivat he toisiaan, kumpaisenkin oli hyvä olla, aivankuin heidän onneaan olisi juhlittu.

Sattui, että laboratoriumissa palvelija tuli Diederichin luokse ja ilmoitti, että ulkona oli eräs nainen. Diederich nousi heti ylös, urheasti punastuen toveriensa ymmärtäväisten silmäysten johdosta. Ja sitten he maleksivat, menivät kahvilaan; ja kun Agnes mielellään katseli tauluja, niin Diederichkin huomasi, että paraikaa oli taidenäyttelyltä. Agnes jäi mielellään seisomaan jonkun taulun eteen, joka häntä miellytti ja joka kuvasi kauniimpien maiden vienoja maisemia, jäi seisomaan, silmät puoleksi suljettuina, ja uneksimaan Diederichin kanssa.

"Katsohan suoraan eteesi, niin näet, että se ei ole mikään kehys, vaan ovi, josta johtaa kultaiset portaat alas, me laskeudumme niitä myöten, kuljemme tien yli, taivutamme syrjään valkeat ruusupensaanoksat ja astumme purteen. Tunnethan, miten se keinuu? Se johtuu siitä, että pistämme kätemme veteen, mikä on niin lämmintä. Tuolla ylhäällä vuorella, tuo aukea paikka, sinä tiedät jo, se on meidän kotimme, sinne me matkustamme. Näetkös — sinä, näetkös sinä?"

"Kyllä, kyllä", sanoi Diederich innostuneesti. Hän sulki silmänsä ja näki kaikki, mitä Agnes tahtoi. Hän innostui niin, että otti Agneksen käden kuivatakseen sen. Sitten he asettuivat erääseen nurkkaan ja puhuivat matkoista, jotka he tahtoivat tehdä, suruttomasta onnesta aurinkoisessa etelässä, rajattomasta rakkaudesta. Diederich uskoi, mitä sanoi. Sisimmässään hän tiesi, että oli kutsuttu tekemään työtä ja viettämään käytännöllistä elämää, missä ei ollut aikaa haaveiluille. Mutta mitä hän tässä sanoi, oli kotoisin korkeammasta totuudesta kuin kaikki se, mitä hän tiesi. Oikea Diederich, se, millainen hänen olisi pitänyt olla, puhui totta. — Mutta Agnes: kun he nyt nousivat ja kulkivat eteenpäin, niin hän oli kalpea ja näytti väsyneeltä. Hänen kauniissa, vaaleissa silmissään oli kiilto, mikä sai Diederichin hengittämään raskaasti, ja Agnes kysyi hiljaa ja vavisten:

"Jos meidän purtemme olisi nyt kaatunut?"

"Silloin minä olisin pelastanut sinut!" sanoi Diederich päättävästi.

"Mutta rantaan on pitkä matka ja vesi on hirveän syvää."

Kun Diederich jäi neuvottomaksi:

"Meidän olisi pitänyt hukkua. Sanopas, olisitko tahtonut kernaasti kuolla kanssani?"

Diederich katsahti häneen; sitten sulki hän silmänsä.

"Kyllä", hän sanoi huokaisten.

Myöhemmin hän katui sellaista keskustelua. Hän oli kyllä huomannut, miksi Agneksen täytyi nousta ajuriin ja ajaa kotiin. Agnes oli käynyt sairaalloisen punaiseksi aina otsaa myöten, eikä hänen, Diederichin, pitänyt nähdä, miten hän yski. Koko iltapäivän Diederich katui nyt. Sellainen oli epäterveellistä eikä johtanut mihinkään, vaan aiheutti vain harmia. Hänen professorinsa oli jo saanut kuulla tuon naisen käynneistä. Ei käynyt päinsä, että Agnes jokaisen oikkunsa vuoksi houkutteli hänet pois työstä. Diederich esitti tämän hänelle varovaisesti. "Sinä olet kylläkin oikeassa", sanoi Agnes tähän. "Säännölliset ihmiset tarvitsevat vakinaiset tuntinsa. Mutta jos minun nyt puoli kuudelta pitää tulla sinun luoksesi ja jo kello neljä olen Sinua kiihkeimmin rakastanut!"