Читать книгу Hra Kenonen - Ilmari Kivinen - Страница 4

Sisällysluettelo

Hra Kenonen lähtee aivan odottamatta pitkälle matkalle, jolta hän kuitenkin yhtä odottamatta palaa takaisin

Oli lämmin alkukesän iltapäivä, mutta hra Kenosen asunnossa Fredrikinkadun varrella maamme pääkaupungissa vallitsi kuitenkin olosuhteisiin katsoen verraten tyydyttävä ilmasto, sillä toisella puolen katua oleva kasarmimainen viisikerroksinen kivimuuri loi varjonsa juuri hra Kenosen ikkunoihin, ehkäisten auringonsäteiltä pääsyn m.m. siihen rauhoitetuksi julistettuun pyhättöön, jonka avoimesta ikkunasta sikarinsavukiekurat hiljalleen ja hätäilemättä purjehtivat pois kunnioitettavan aiheuttajansa, hra Kenosen lähimmästä ympäristöstä, ja jossa mainittu kunnioitettava henkilö, hra Aukusti Bartholomeus Kenonen, leposohvallaan sulatteli yhtä maukasta kuin voimakastakin päivällistään.

Oli, niinkuin sanottu, lämmin iltapäivä, josta syystä hra Kenonen loikoilikin leposohvallaan paitahihasillaan ja sukkasillaan. Hän oli nukahtanut puolen tuntia sekä herännyt erinomaisesti virkistyneenä niin hengen kuin ruumiinkin puolesta, ja nyt hän, ei enää aivan selällään, mutta ei ihan kyljelläänkään maaten tutki suurella mielenkiinnolla laajahkoa, onnistuneilla valokuvilla kaunistettua matkakertomusta Etelä-Euroopasta, hymähdellen silloin tällöin puoliääneen itsekseen ja vaipuen lopuksi haaveiluihin, jollaiset eivät usein hänen käytännöllistä, todellisuuden varmalla ja vankkumattomalla pohjalla pysyvää ajatustaan askarruttaneet.

Miten hra Kenosen ajatus tällä kertaa liittyi ajatukseen, mielikuva mielikuvaan, sitä voisi tuskin hra Kenonen itsekään tarkemmin selittää, ja vielä vähemmän sitä, miten nämä ensin irrallisina haihattelevat haaveet, mielikuvat ja ajatukset äkisti kokoontuivat yhdeksi ryhmäksi, sulautuivat toisiinsa, jähmettyivät kiinteäksi kokonaisuudeksi ja kiteytyivät varsin merkilliseksi päätökseksi nopeudella, jonka täysin uskoo ja käsittää vain se, joka henkilökohtaisesti tuntee tämän suuripiirteisen miehen ja hänen erinomaisen päättäväisyytensä elämän ratkaisevissa käännekohdissa.

Hra Kenosen sisässä, hänen toimeliaassa henkisessä työpajassaan tällä hetkellä tapahtuva elementtien purkauksen kaltainen mullistus kuvastui hänen kunnioitusta herättävässä ruumiillisessa olemuksessaan siten, että hänen hengityksensä melkein salpautui, hänen päälaelta harvennut tukkansa alkoi kohota kiihdyttäväksi töyhdöksi, hänen suuri, vankka ja luonteenlujuutta todistava leukansa loksahti alaspäin, hänen tukeva vatsansa pysähtyi rauhallisessa, säännöllisessä liikkeessään ylös ja alas, hänen pitkät ja tuuheat, vähän riippuvat viiksensä värähtelivät ja hänen kieltämättä jossain määrin ulkonevat silmänsä, jotka sydämetön ivakuvien piirustaja mahdollisesti saattaisi, tapansa mukaan liioitellen, kuvata jämeiksi mulkosilmiksi, pysähtyivät tuijottamaan vastapäisellä seinällä riippuvaan kauppaneuvos Sampion suurennettuun valokuvaan, jonka kauppaneuvos itse, liikkeensä täyttäessä 35 vuotta, oli kunnioituksella ja kiitollisuudella lahjoittanut arvossapidetylle liiketuttavalleen ja henkilökohtaiselle ystävälleen A.B. Kenoselle.

* * * * *

Kolmen sekunnin kuluttua hyökkäsi hra Kenonen ylös, huusi rva Kenoselle ruokasaliin, että kapsäkki oli korkeintaan puolen tunnin kuluessa pakattava täydelliseen ja ehdottomaan matkakuntoon, vilkaisi kelloonsa, alkoi kiskoa toista kenkää jalkaansa ja saatuaan sen paikoilleen potkaisi kiireessään ja vahingossa toisen kenkänsä syrjään ja huomasi sitten potkaisseensa sen niin kauas leposohvan alle, ettei hän ulottunut sitä sieltä noin vain tempaamaan, vaan hänen oli pakko laskeutua sohvan ääreen permannolle yhtä epämukavaan kuin hänen kaltaiselleen henkilölle vähemmän arvokkaaseenkin asentoon. Näin haparoidessaan sohvan alle sadatteli hän kenkää, sohvaa ja rautatiehallitusta, viimemainittua tällä kertaa etupäässä siitä kylläkin oikeasta ja pätevästä syystä, että se, epäilemättä pelkästä virkavaltaisuudesta ja kiusanteon halusta, on määrännyt kaikki junat lähtemään aina puoli tuntia liian aikaisin. Saatuaan vihdoin piilossa olleen kenkänsä esille antoi hän sille kengitetyllä jalallaan vihaisen rangaistuspotkun, ja kurituksensa saanut jalkine poukahti ikkunalautaan, jolloin hra Kenonen alkoi sadatella sitä kuin ihmeen kautta välttynyttä mahdollisuutta, että se olisi rikkonut ikkunan tai lentänyt avoimesta ikkunanpuoliskosta ulos Fredrikinkadulle, jossa usein liikkui enemmän tai vähemmän epäilyttävää ja omistusoikeuden pyhyydestä välinpitämätöntä kansanainesta.

Rva Kenonen, joka luuli hra Kenosen lähtevän Hämeenlinnaan, minne hänen oli ollut aikomus matkustaa johonkin niistä lukuisista kokouksista, joihin hra Kenosen yhteiskunnallisena henkilönä täytyi tuhlata kallista aikaansa, kysyi kapsäkin äärestä viereisestä huoneesta, hra Kenosen juuri taistellessa ratkaisevaa taistelua kirotun kauluksen ja vielä kirotumman niskanapin kanssa, riittääkö yksi paita, jolloin hra Kenonen, jolla oli hirmuinen kiire — älä koskaan lykkää huomiseksi sitä, minkä voit tänä päivänä tehdä, on nimittäin hra Kenosen järkähtämättömin elämänohje — hermostui melkoisesti ja sanoi katkerasti hänen oman, laillisesti vihityn vaimonsa nähtävästi pitävän häntä tavallisena jätkänä ja maankiertäjänä, koska aikoi lähettää hänet kaukaiseen Konstantinopoliin ja mahdollisesti onnelliseen Arabiaan saakka ainoastaan yksi paita kapsäkissä.

— Konstantinopoliin! huusi rva Kenonen sydäntäsärkevällä äänellä ja vaipui osittain tainnoksissa kirjavalle lattiamatolle, mutta koska hra Kenosella ei parhaalla tahdollaankaan ollut aikaa ryhtyä häntä virvoittelemaan, niin sulloi hän kapsäkkiin niin paljon paitoja kuin ehti piironginlaatikosta parilla kelpo otteella käsiinsä kahmaista. Hän tosin jo silloin huomasi, että niistä ainakin puolet oli rva Kenosen paitoja, mitkä hän tunsi pitseistä, mutta hänellä ei nyt ollut tilaisuutta ryhtyä niitä lajittelemaan ja erottelemaan, sillä junan lähtöön oli enää kaksikymmentä minuuttia.

— Lähetän hänen paitansa vakuutetussa postipaketissa takaisin Konstantinopolista, mutisi hra Kenonen ja alkoi etsiä hammasharjaansa, joka oli ollut kateissa viime Tukholmanmatkasta lähtien.

Hra Kenonen käyttää näet matkoilla ollessaan aina hammasharjaa, jonka hän hotelliin saavuttuaan pistää vesilasiin pesupöydän reunalle, ottaen sen lähtiessään samasta paikasta yhtä koskemattomana kuin on sen siihen pannutkin ja säästäen siten luonnollisesti sekä harjaa että aikaa ja hampaitaan. Ja koska ajatus matkustaa Konstantinopoliin ilman hammasharjaa tuntui hänestä kutakuinkin yhtä mielettömältä kuin lähtö pohjoisnavalle ilman villasukkia ja kompassia, niin sieppasi hän makuukamarista rva Kenosen hammasharjan, pistäen sen päällimmäiseksi kapsäkkiin, sulki kapsäkin voimakkailla tempauksilla, litistettyään sen umpeen koko elävällä painollaan, nosti tämän kokeneen ja uskollisen matkatoverinsa eteiseen ja alkoi juuri kiskoa ylleen harmaata päällystakkiaan, kun rva Kenonen toipui hetkellisestä voimattomuudentilastaan ja juoksi myöskin eteiseen, heittäytyi hra Kenosen kaulaan, mitä ei tiettävästi ollut tapahtunut yhdeksän viimeksikuluneen vuoden aikana, vannotti äkkituumaista miestään luopumaan oudosta ja hurjasta aikeestaan ja rukoili, ettei hän hylkäisi isänmaataan ja kotiliettään eikä luopuisi Lutherin uskosta, johon hänet oli kastettu, ei pettäisi avioliittolupaustaan eikä vaipuisi inhoittavaan turkkilaiseen monivaimoisuuteen.

Kun hra Kenosella nyt, niinkuin jo edellä on käynyt selville, oli todellakin kiire, niin ei hän ehtinyt antamaan minkäänlaisia lupauksia enempää toisessa kuin toisessakaan suhteessa, vaan — huomautettuaan kuitenkin ohimennen, että hänet on kastettu vain hätäkasteessa — karisti hän rva Kenosen kaulastaan ja puristi hyvästiksi hänen kättään, mikä ei kuitenkaan sattunut olemaan rva Kenosen käsi, vaan eteisen vaatenaulakossa riippuvan sadetakin vasen hiha, suuteli epähuomiossa vaateharjaa, sylkäisi ja juoksi ulos, kapsäkki toisessa ja rva Kenosen punainen päivänvarjo toisessa kädessään, huutaen mennessään rappukäytävässä, että hän kirjoittaa heti lisää, antaen silloin tarkempia tietoja ja määräyksiä. Rva Kenonen seisoi vielä neljännestunnin kuluttua eteisessä, hiukset hajallaan ja katseessa kauhun ilme, kun asemalta tuli eräs kantaja, joka toi rva Kenosen punaisen päivänvarjon sekä terveisiä hra Kenoselta, että hän oli ehtinyt juuri parahiksi junaan, viimeisen vaunun takasillalle, miltä hän oli junan vieriessä asemalta heittänyt kantajalle yhden markan ynnä punaisen päivänvarjon, huutaen sitten, kämmeniään suun edessä torvena pitäen, osoitteensa sekä jotain muuta, jota kantaja ei kuitenkaan junan jyrinän ja välimatkan pitenemisen vuoksi ollut kuullut.

* * * * *

Seuraavana päivänä saapui asiaan lisävalaistusta, postin tuodessa rva Kenoselle junassa kirjoitetun kirjeen hra Kenoselta, missä viimemainittu, jolla sivumennen sanoen on aina sellaiset paperit kuin passit ynnä muut kunnossa, ilmoitti päättäneensä virkistyksekseen ja yleissivistyksensä kartuttamiseksi tehdä matkan Konstantinopoliin, kuka tiesi Pyhälle maallekin ja onnelliseen Arabiaan, käski rva Kenosen olla hyvässä turvassa ja muuttaa kesän ajaksi Luonnonmaahan Naantalin lähelle, jossa asuu luotettavaksi ja rauhalliseksi tunnettu väestö, sekä käydä kolmesti viikossa, sikäli kuin katsoo siihen syytä olevan, kylpemässä Naantalissa liikaa lihavuutta vastaan, ja pitää poikia kurissa, etteivät he ylimielisellä käytöksellään häväisisi isänsä kunniallista nimeä ja vastoin asetuksia ja sakkotauluja tallaisi tai muuten vahingoittaisi Naantalin kaupunkia mahdollisesti kaunistavia istutuksia ja kukkalaitteita, jotka ilahduttavat luonnonkauneuden ystävää ja luovat viihdytystä kivulloisen kylpyvieraan rauhattomaan rintaan. Lopuksi lupasi hra Kenonen pysyä yleensä oppi-isämme Lutherin uskontunnustuksen kannalla, mikäli eivät ankarat ja hengenvaaralliset asianhaarat pakoittaisi joskus tilapäisesti löysäämään sen pykälistä uskonkiihkoisuudestaan ja ahdasmielisyydestään tunnettujen musulmanien keskuudessa. Mitä erityisesti aviolupaukseen tulee, niin pitää hra Kenonen sen yhä edelleenkin voimassa, huomauttaen sulkumerkkien välissä, että turkkilaiset naiset, jotka huokaavat rutivanhoillisten säädösten ja mustasukkaisten miestensä orjuudessa, ovat yleensä hunnutettuja, niin ettei niistä tiedä, mikä on nuori, punaposkinen tyttö ja mikä vanha, hampaaton akka. Kirjeen viimeisellä sivulla kysyi hra Kenonen, oliko päivänvarjo, jonka hän väitti rva Kenosen tupanneen hänen kainaloonsa sateenvarjon sijasta, tullut takaisin, ja oliko kantaja muistanut sanoa, että kassakaapin avain oli kirjoituspöydän vasemmassa alalaatikossa ja viimemainitun laatikon avain hra Kenosen kapsäkissä.

Rva Kenonen muutti jäljellä olevine perheineen heti Luonnonmaahan, kauniissa lahdenpoukamassa olevaan taloon, jonka kaikesta huoltapitävä hra Kenonen Turun läpi kulkiessaan oli sekä ehtinyt että muistanut tilata perheelleen kesäasunnoksi, eikä hra Kenosesta sitten kuulunut muuta kuin yksi Trelleborgissa postiin pantu tavallinen kuvaton postikortti, johon oli suurilla, mutta hieman epävarmoilla kirjaimilla kirjoitettu hra Kenosen helposti tunnettavalla käsialalla ainoastaan seuraava, kolminkertaisesti alleviivattu sana:

"Suuremmoista!!"

Rva Kenonen koetti turhaan miettiä, mikä hra Kenoseen oli niin suurenmoisen vaikutuksen tehnyt, ja meni sitten kieltämään poikia ajelemasta talon kanoja.

* * * * *

Seuraavana iltana, kun rva Kenonen istui avonaisen ikkunan ääressä, parsien poikien sukkia, hengittäen puutarhasta leviävää syreeninkukkien tuoksua ja katsellen peilityynessä Naantalin salmessa Kultarantaan päin lipuvaa palkovenhettä, hän näki vanhanpuoleisen miehen soutavan niemen takaa laituriin ja nousevan maihin. Sitten hän kuuli miehen huutavan vähän ylempänä rantapengermällä kiviä nakkeleville pojille:

— Asuuks tääll rouva Kenonen? Mull olis hälle kiireellinen telegrammi!

Rouva Kenosen sydäntä kouristi, ja henkisillä silmillään hän näki rakkaan miehensä lepäävän vaaleana ja jäykkänä mustilla paareilla keskellä Konstantinopolin katua, uhkaavannäköisen turkkilaisen roskajoukon tungeskellessa paarien ympärillä ja fetsipäisen turkkilaisen lääkärin tri Ali Baban, nenällään siniset sankalasit ja leuassaan ruskea parta, kumartuessa koettelemaan hra Kenosen sydäntä. Ja lääkäri kohottaa päätään ja sanoo turkin kielellä ja kumealla äänellä: "Kuollut!" ja julmat turkkilaiset hymyilevät vahingoniloisesti. Päivä paistaa ja minareettien huiput kylpevät Etelän auringon kultaisessa hohteessa, jonka säteet säälien hyväilevät myöskin hra Kenosen iäksi kalvenneita kasvoja…

Ennen näitä silmänräpäysvalokuvia hra Kenosen surullisesta kohtalosta oli maailma jo ennättänyt musteta rva Kenosen silmissä, mutta kooten kaikki voimansa nousi hän ylös ja juoksi rantaan, tempaisi sähkösanoman vanhanpuoleisen miehen kädestä, huusi "oih!" ja vaikeroi, ettei hän uskalla sitä avata, koska hänen sydämensä ja aavistuksensa sanoo hänelle, että Kenoselle on tapahtunut jotain hirveätä, ja että hän on nyt leski ja hänen hennot poikansa turvattomia orpolapsia, joilla ei tänään ole tietoa siitä, mitä he huomenna voivat suuhunsa panna. Tämän synkän uutisen kuullessaan avasivat nuoret Kenoset harvinaisella yksimielisyydellä kitansa ja alkoivat parkua pahalla äänellä huutaen, että he tahtovat voileipää ja maitoa ja juustoa ja viiliä, viimemainittua jauhosokerilla ja inkiväärillä höystettynä, ja rva Kenonen avasi sähkösanoman, mutta pudotti sen maahan, tarttui päähänsä ja huusi vielä kerran: "oih!" Sitten hän tointui hieman, nosti vapisevin käsin sähkösanoman ja luki seuraavat sanat:

"Katso perään ettei Kalle putoo mereen.

Kenonen".

Rva Kenonen sulki miettiväisenä sähkösanoman, maksoi vanhanpuoleiselle miehelle 1 mk. 25 p., minkä vanhanpuoleinen mies otti vastaan sen näköisenä, kuin olisi hän oikeastaan ollut saapa 2 mk., ja loi sitten katseensa vanhimpaan ja siis myöskin viisaimpaan poikaansa Kalleen, joka täydellä voimallaan ja vakaumuksen lämmöllä itkeä kohotteli orpoutensa haikeutta, huomasi tämän nuorukaisen likaisimmaksi olennoksi koko Luonnonmaan luomakunnassa ja kysyi sen johdosta, eikö hänen tapansa ole ensinkään käydä uimassa.

Kalle Kenonen pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi, että merivesi on niin suolaista ja kylmää, että hän saa lavantaudin, ja uimaranta niin huono — teräviä kiviä pohjassa — ja hänen oikea jalkapohjansa vielä kipeänä siitä, kun hän sen polkaisi ruostuneeseen rautanaulaan. Yleensä huomasi rva Kenonen myöskin tämän nuoren lehvän Kenosten viheriöitsevässä sukupuussa tuntevan koko suvulle yhteistä kammoa vettä, niinhyvin suolaista kuin makeaakin kohtaan, joten hän ei katsonut tarpeelliseksi ryhtyä mihinkään erikoisiin varovaisuustoimenpiteisiin hra Kenosen kiireellisen sähkösanoman johdosta.

Neljäntenä päivänä edellä mainitun sähkösanoman saapumisesta ilmestyi hra Kenonen hikisenä ja huolestuneena ja kapsäkki kädessä höyrypursi "Nådendalista" eli Näärentaalista, niinkuin raisiolaiset sanovat, laiturille, kiiruhti ylös taloon ja huusi jo portilla, ovatko pojat kotona ja oliko Kalle pelastunut, ja kun pojat olivat tulleet saapuville ja asetetut riviin, luki hra Kenonen heidät kahteen kertaan ja tukisti kummallakin kerralla heitä jokaista vuorostaan, ilmeisestikin tullakseen täysin vakuutetuksi siitä, että he todellakin olivat eläviä Kenosia eivätkä vain joitakin henkimaailman utuisia ja häipyviä Kenos-ilmestyksiä. Sitten kiinnitti hän erikoisen huomionsa rivin pisimpään mieheen eli Kalleen ja lupasi piestä hänet siniseksi ja gredliiniksi, jos hän vielä toisen kerran rohkenee hukuttaa itsensä.

Mutta kun rva Kenonen sanoi, etteivät pojat olleet missään hengenvaarassa olleetkaan, ja kysyi, miksi Kenonen oli niin pian palannut Konstantinopolista ja matkaltaan onnelliseen Arabiaan, niin rauhoittui hra Kenonen melkoisessa määrässä, tukistaen sen johdosta koko poikajoukon varmuuden vuoksi vielä yhteen kertaan, tällä kertaa etupäässä siitä syystä, että he olivat uskaltaneet pettää häntä olemattomalla hengenvaarallaan, ja vetäytyi sitten rva Kenosen kanssa sisähuoneisiin, missä hän alkoi purkaa kapsäkkiään, purkaen siinä sivussa myöskin sappeaan rva Kenoselle sen anteeksiantamattoman huolimattomuuden johdosta, että enemmän kuin puolet kapsäkissä olleista paidoista oli ollut rva Kenosen yksityistä liinavaatevarastoa. Hra Kenonen lausui otaksuman, että rva Kenonen varustaa hänet seuraavalle matkalleen hameilla ja kureliiveillä ja harsopuseroilla, ja ilmaisi sitten, ettei hän oikeastaan ollut Konstantinopolissa käynytkään. Hänen oli nimittäin täytynyt keskeyttää matkansa jo Etelä-Saksassa tai jossain sentapaisessa maassa, koska hän oli nähnyt erästä Kallen kokoista ja hieman Kallen näköistä poikaa nostettavan hukkuneena Tonavasta tai Weikselistä tai Seinestä tai jostain muusta sen suuntaisesta joesta, jonka nimestä hra Kenonen ei ollut oikein selvillä, kun rannassa ei ollut mitään sellaista taulua, jossa joen nimi olisi ollut mainittuna. Ainakaan ei hra Kenonen ollut mitään tuollaista nimikilpeä huomannut.

Ja kun ei hra Kenonen ollut lähtiessään muistanut taikka oikeastaan ehtinyt antaa mitään määräyksiä ja ohjeita poikien valvonnan ja hukkumisen vaaralta varjelemisen suhteen, niin ei hänen ollut auttanut muu kuin kääntyä takaisin melkein Konstantinopolin tulliportilta.

Hra Kenonen lopetti matkakertomuksensa huokaukseen, että hän on todistettavasti onnettomin isä sekä Uudenmaan että Turun ja Porin läänissä, eikä voi koskaan levollisin mielin matkustaa edes Helsingistä Oulunkylään, Tikkurilasta ja Keravasta puhumattakaan.

Sitten avasi hra Kenonen ikkunan, pisti päänsä siitä ulos ja alkoi haukkua läheisellä mäellä tappelevia poikiaan ryövärimäisestä ja sivistyskansan jäsenille sopimattomasta elämästä, heristi heille nyrkkiään ja uhkasi vihoissaan, että hän seuraavalla kerralla Konstantinopoliin ja onnelliseen Arabiaan lähtiessään lukitsee heidät koiranketjuilla ja varmuuslukoilla sängyntolppiin kiinni, minkä ennakkopäätöksen julistettuaan hän tiedusteli, missä se pitkäsiima on ja miten kastemadot jaksavat, ja muutaman tunnin kuluttua saivat pojat tuntea mahtavan isänsä hallituksen taas alkaneen, kiskoessaan kuin kaleeriorjat irvissä ikenin Kukkarokivelle päin suurta ja vanhaa ruuhta, joka oli raskas kuin synti, ja jonka perässä istuva, henkisen tasapainonsa jälleen saavuttanut hra Kenonen tyytyväisin ja toivorikkain mielin laski pyydyksiään mereen.

Aurinko painui taivaanrannan alapuolelle suurena kultaisena pallona, apilapelloilta Raision rantamilta kantautui veden yli sakeita ja makeita tuoksuja, ja jostain kaukaa, Ruissalon suunnalta, kuului karjankellojen kalahduksia.

Hra Kenonen veti mielihyvällä keuhkonsa täyteen ilmaa ja murahti:

— Joopa joo…