Читать книгу Hra Kenonen - Ilmari Kivinen - Страница 7

Sisällysluettelo

Hra Kenonen muuttuu isännästä emännäksi ja keittää riisiryynipuuron

Ajatuksenvaihtoa naisasiasta jatkui hra Kenosen ja puolisonsa välillä vielä seuraavana päivänä, ja rva Kenonen sanoi, että olisi hauskaa nähdä hra Kenosen hoitavan kotitalouttaan edes yhden päivän, ja hra Kenonen paukautti nyrkillä rintaansa sanoen, että kyllä hän on valmis siihen koska tahansa, ja lausui toivomuksen, että suffraketut olisivat yhtä valmiit ja kykenevät hoitamaan miesten raskaat tehtävät. Ja rva Kenonen otti miehensä heti kohta sanoistaan kiinni ja matkusti seuraavana aamuna koko päiväksi Turkuun, ja kun hra Kenonen aamulla sai sen kuulla, niin hän vähän pöllähti, ja kun hän kuuli, että rva Kenonen oli ottanut palvelustytön mukaansa, niin hän pöllähti vielä enemmän ja piti sitä arvottomana ja sopimattomana sotajuonena, mutta päätti kuitenkin hoitaa uudet tehtävänsä niinkuin mies, ajoi pojat vuoteiltaan metsään ja sanoi, että mitä kauemmin he siellä pysyvät, sitä parempi. Sitten järjesti hän vuoteet sillä tavoin, että työnsi sängyt patjoineen, tyynyineen ja lakanoineen kokoon, heitti peitteet päälle ja sanoi, että tämäpä nyt muka konsti!

Sen tehtyään istuutui hän miettimään ruokapuolta, ja hänen sisäinen aavistuksensa sanoi hänelle, että jos hän ryhtyisi aamiaista puuhaamaan, niin joutuisi se valmiiksi aikaisintaan päivälliseksi. Käytännöllisenä miehenä päätti hän siis sivuuttaa aamiaisen vaitiololla ja siirtyä yhtähyvin oikopäätä päivällisvalmistuksiin.

Pian oli hän myöskin selvillä siitä, että hän keittäisi riisiryynipuuroa, tuota maukasta ja tukevaa ruokaa, ja tukahduttaisi sillä kerta kaikkiaan sekä oman että poikiensa nälän siksi päiväksi. Tämä oli hänestä edullista siitäkin syystä, kun riisiryynipuuron keittämiseen ei hänen mielestään tarvittu mitään erikoisia esitietoja eikä käytännöllistä harjoitusta, ja hän onnitteli itseään tämän keksinnön johdosta, jolla hän mielestään taitavasti ja viisaasti yhdisti huvin ja hyödyn, kun koko miespuolinen Kenos-suku kuului riisiryynipuuron innokkaisiin suosijoihin.

Hra Kenonen katsoi kelloaan, joka oli neljännes vailla 9 aamupäivällä. Hän muisteli joskus kuulleensa, että riisiryynipuuron kiehuminen vaatii aikansa, mutta ryhtyessään näin ajoissa puuhaan oli hän varma siitä, että puuro olisi pahimmassakin tapauksessa pöydässä viimeistään kahden aikaan päivällä.

Hra Kenonen löysi aitasta suuren riisiryynipussin, jonka hän kantoi keittiöön. Sinne kantoi hän myöskin kaikki aitassa olevat maitokulhot. Sitten latoi hän keittiön uunin eteen sellaisen pinon polttopuita ja sytykkeitä, että sillä olisi kuljettanut laivan Luonnonmaasta Turkuun.

Nyt oli hän valmis ryhtymään toimeen.

Sytytettyään hellaan mahtavan rovion hän pani tulelle keittiön suurimman kattilan, johon kaasi vettä, sillä hän muisteli, että puuronkeiton alkupuolella sopi säästäväisyyssyistä käyttää aluksi vettä siihen saakka, kunnes ryynit alkavat pehmetä, jolloin on paras aika ryhtyä keittämään maidossa. Sitäpaitsi täytyisi hänen, jos hän aloittaisi suoraapäätä maidolla, hämmentää pataa pohjaanpalamisen estämiseksi koko ajan, eikä hra Kenosella ollut mitään halua ryhtyä puoleksi päiväksi kattilan hämmentämiseen.

Hra Kenonen mittasi kattilaan puolen kolmatta litraa ryynejä, arvellen sen suunnilleen riittävän. Jolleivät pojat saa siitä kylläänsä, niin syökööt leipää lisää.

Ensimmäinen vesi tuli hyvin likaiseksi ja sameaksi, jolloin hra Kenonen hoksasi, ettei hän ollut muistanut pestä ryynejä. Lausuen paheksumisensa siirtomaatavarakauppiaille, jotka laskevat liikkeeseen epäsiistiä ja pesemätöntä tavaraa, kaatoi hra Kenonen likaisen veden pois kattilasta ja pani uutta sijaan.

Koska hra Kenonen piti hellassa vireillä tulta, joka olisi tuottanut kunniaa rautavalimon sulatusuunin hoitajalle, niin ei viipynytkään kauan, ennenkuin kattila alkoi kiehua. Mutta samalla pani hän merkille, että vaikka kattilassa olikin vettä eikä maitoa, osoitti keitos kuitenkin pohjaanpalamisen oireita. Hra Kenonen tarttui vihaisesti hierimeen ja alkoi hämmentää, sytytettyään sikarin.

Samassa alkoi uusi ilmiö herättää hänessä huolestumista. Hän oli pannut kattilan puolilleen vettä ja ryynejä, mutta keitto alkoi nyt lisääntyä itsestään omituisella ja hämmästyttävällä tavalla. Se oli kuin sadun sammakko, joka tahtoi pullistaa itsensä härän kokoiseksi. Sen pinta kohosi yhä korkeammalle ja korkeammalle, ja mikäli kattilan sisällys pullistui, sikäli pullistuivat myöskin hra Kenosen silmät.

— Ryynit paisuvat! huusi hra Kenonen, joka ei ollut tullut ajatelleeksi sellaista mahdollisuutta, ja alkoi kiireesti ammentaa kattilan sisällystä ensimmäisiin astioihin, mitkä käsiinsä sai.

Ammennettuaan kymmenkunta kauhallista arveli hän sen riittävän ja jatkoi rauhoittuneena hämmentämistään, hämmentäen joukkoon myöskin peukalonpään kokoisen pötkyn tupakantuhkaa, joka hänen sikaristaan siinä kiireessä putosi pataan.

— Lisänä rikka rokassa, lohdutti hra Kenonen itseään ja arveli, ettei noin pieni määrä tuhkaa voi olla vahingoksi niin suuressa puuromäärässä.

Sitä lajia tavaraa tuli kuitenkin piakkoin kattilaan enemmänkin.

Hra Kenonen huomasi nimittäin, että tuli kattilan alla oli sammunut.

Polttopuut olivat näet kuivia risuja, joita herrasväki Kenonen, jolle oli luvattu vapaat polttopuut, sai kerätä talon takana olevasta metsästä. Ne olivat hyviä palamaan, melkein liiankin hyviä, sillä ne paloivat valitettavan nopeasti loppuun, niin että rva Kenosen keittäessä piti palvelustytön koko ajan tunkea lisää polttoainetta pesään. Kun ei hra Kenosella ollut tällaista vakinaista lämmittäjää, ja hän oli liian ylpeä turvautuakseen poikiensa apuun tässä kunniakysymyksessä, niin tapahtui hänen keittopuuhissaan tuon tuostakin keskeytys.

Onneksi oli hän arvannut varata tätä polttoainetta viereensä melkein itsensä korkuisen pinon, ja hän tunki hellan täyteen uusia risuja ja polvistui sitten puhaltelemaan, saadakseen tulen nopeammin syttymään ja päästäkseen jälleen hoitamaan kattilaa.

Hra Kenosen keuhkot ja posket toimivat kuin pajan palkeet, ja hänen silmilleen tuprahti nokea ja tuhkaa, josta melkoinen osa leijaili riisiryynikattilaan. Hra Kenonen kirosi, mutta samassa, ehkäpä juuri sanan voimasta, syttyikin tuli palamaan.

Hra Kenonen kaiveli juuri nenäliinan kulmalla enimpiä tuhkia pois silmistään, kun hänen selkäpiitään värisytti ankara kohaus, samanlainen kuin saunassa kuullaan silloin kun saunottaja lyö kipon vettä kuumalle kiukaalle. Kun hra Kenonen ankaralla tahdonvoiman ponnistuksella sai silmänsä auki, niin näki hän, että kattila oli taas kukkurapäänä ja huomattavan suuri osa sen ylimmästä sisällyksestä valunut hellalle.

Hra Kenonen tempaisi kattilan tulelta ja kiristellen hampaitaan kaasi hän puolet sen sisällyksestä likaämpäriin, noeten tässä toimituksessa itsensä lopullisesti ja polttaen sitäpaitsi sormensa. Saatuaan kattilan jälleen tulelle katseli hän sitä pelonsekaisella inholla ja, puhallellen hyppysiinsä, huusi:

— Kirotut ryynit! Ettekö te koskaan lakkaa paisumasta?

Tähän kysymykseen ei kattila antanut suoranaista vastausta, mutta suurine korvineen näytti se hra Kenosesta hyvin ilkipintaiselta, aasimaiselta ja epäilyttävältä. Hra Kenonen tunsi voimakasta kutsumusta tarttua eteisen nurkassa olevaan kirveeseen ja ruhjoa sillä kattilan romuksi.

Näytti kuitenkin siltä kuin olisivat ryynit, joko hra Kenosen uhkaavan muodon takia tai omasta halustaan, vihdoinkin lakanneet paisumasta. Se seikka tuotti hra Kenoselle melkoista helpotusta, sillä hän oli alkanut tuntea epäilystä, etteivät ryynit olleetkaan mitään oikeita kristillisiä riisiryynejä, vaan jotain noiduttua tavaraa.

Näissä vaihtelevissa puuhissa oli hra Kenosen aika kulunut kuin siivillä, ja ennenkuin hän huomasikaan, oli kello jo kaksitoista. Oikeastaan ei hän sitä silloinkaan itse huomannut, vaan muistuttivat häntä siitä hänen omat poikansa, jotka pistivät päänsä sisään keittiön ovesta ja kysyivät, joko he pian saavat aamiaista. Silloin sanoi hra Kenonen, että hän maksaisi mielellään markan, jos saisi tietää, onko muualla maailmassa sellaista hyvinlajiteltua ja edustavaa valikoimaa ahmatteja ja suursyömäreitä yhdessä koossa kuin hänen perheessään, ja käski poikiensa mennä hornaan, mieluimmin oikotietä, sillä hän oli mielestään elättänyt heitä tarpeeksi kauan sekä alkoi tuntea väsymystä ja elämäänsä kyllästymistä.

Pojat mulkoilivat toisiinsa ja hra Kenoseen, jota naamastaan päättäen olisi tällä hetkellä voinut pikemmin luulla joksikin hottentottiylimykseksi kuin hra Kenoseksi, ja nuori Jonas Kenonen otti itselleen vapauden huomauttaa:

— Isän naama on niin noessa!

— Älä sinä sitä sure, poikani! vastasi hra Kenonen ylevästi ja arvokkaasti. — Nokisenkin naaman takana voi olla jalo ja miehekäs sydän.

Kun ei aamiaisesta näyttänyt olevan tietoa lähitulevaisuudessa, ja päivällisenkin kohtalo näytti epävarmalta, niin vetäytyivät Kenosen pojat puutarhaan ja alkoivat siellä, karviaismarjapensaiden takana, pitää Kallen johdolla mielenosoituskokousta. Pian kaikuikin hra Kenosen korviin kimeä, kapinallinen laulu:

"Nälkä tääll' on aina vieraanamme.

Vaan kun korpit haaskoiltaan

Me kerran kaikki karkoitamme.

Niin päivä pääsee paistamaan,

Tää on viimeinen taisto…"

Hra Kenonen irvisti harmistuneena, kuullessaan tämän laulun, mutta päätti suhtautua mielenosoitukseen yli-ihmisen välinpitämättömyydellä, ja kaatoi nyt maitoa puurokattilaan.

Maitoa lisäsi hän keitokseen sen jälkeen tuon tuostakin, ei kuitenkaan kovin paljoa kerrallaan, koska hän pelkäsi, ettei siitä muuten tulisi puuroa koko viikolla. Samaan aikaan loppui tavallisesti tulikin hellasta, kattila lakkasi kiehumasta, ja hra Kenosen täytyi taas ryhtyä palkeeksi.

Ryynit eivät mitenkään tahtoneet pehmitä ja muuttua puuroksi. Sitäpaitsi ei hra Kenonen tahtonut saada vetistä väriä ja makua pois keitosta, ja alkoi vähitellen aavistaa syyn olevan siinä, että hän oli aluksi keittänyt sitä vedessä. Saadakseen tulevaan puuroonsa jotain makua lisäsi hän siihen puoli kiloa voita, muutamia lusikallisia suoloja, pari kourallista perunajauhoja sekä, asiaa jonkin verran tuumittuaan, annoksen vehnäjauhojakin.

Iltapäivällä tunsi hra Kenonen itsensä läpiväsyneeksi ja surumieliseksi, jotapaitsi häntä vaivasi kalvava nälkä, mutta vihdoin alkoi puurokin valmistua.

Kun rva Kenonen klo 7 aikaan illalla palasi Turusta, oli hra Kenonen juuri saanut päivällispöydän katetuksi ja istuutunut siihen nälkäisine poikineen. Katsellessaan puuroaan, joka nyt vihdoinkin valmiina ja kymmenkunta kertaa pohjaanpalaneena höyrysi vadissa, näytti hra Kenonen epätietoiselta ja miettiväiseltä, sillä sen näköistä ja makuista riisiryynipuuroa ei hän vielä eläissään ollut syönyt, mutta kun rva Kenonen kysyi, mitä se ruokalaji oli, jota hänen miehensä oli valmistanut, niin kohotti hra Kenonen kulmakarvansa puoliväliin otsaa ja sanoi jokaisen voivan nähdä, että se oli riisiryynipuuroa.

Äkkiä laski hra Kenonen lusikan syrjään ja käski viedä puuron sioille sanoen, että naisväki oli antanut ryynien pilautua aitassa. Koska sitä oli suuri kattilallinen, niin olivat siat sinä iltana odottamattomaksi riemukseen revetä hra Kenosen riisiryynipuurosta.