Читать книгу Hra Kenonen - Ilmari Kivinen - Страница 8

Sisällysluettelo

Hra Kenonen lähtee uistelemaan kolmella uistimella ja saa etsimättään erinomaisen tilaisuuden kasvattaa luonnettaan

Rva Kenonen sanoi eräänä päivänä, ääntään koroittaen, että on se nyt sentään merkillistä, kun ei saa tuoretta kalaa nähdäkseenkään, vaikka asutaan aivan veden hengessä.

Hra Kenonen kuuli tämän valituksen ja sanoi, että jollei muusta ole kysymys, niin on asia pian autettu. Ja tavalliseen tapaansa ryhtyi hän siekailematta toimenpiteisiin.

Hra Kenosella oli kolme uistinta.

Yksi niistä oli kauhean suuri, sopiva paremmin valaskaloja kuin haukia varten. Sen koukut olivat kuin harpuunin väkäset, ja sen hopeoitu lusikka oli pikemmin lapio kuin lusikka. Oli varmaa, että jos siihen uistimeen josko kala tulisi, niin olisi siinä kalaa kerrakseen. Toinen uistin oli pieni ja siro, heleänvärisillä töyhdöillä koristettu, niin että oikein vesi kielelle tuli sitä katsellessakin. Kylläisen täytyi sen kalan olla, jonka makuhermoja sen ilmestyminen näköpiiriin ei olisi alkanut kutkuttaa. Kolmas oli silakkauistin. Siinä oli pieni varras, johon paremman syötin puutteessa voitiin pistää suolattu silakka, ja painettiin pienehköt, petolliset koukut silakan ympärille, joka varmuuden vuoksi sidottiin parista kohden langalla kiinni. Silakan pää katkaistiin poikki ja heitettiin rannalle, mutta pään kohdalla oli uistimessa pieni kiiltävä propelli, joka pani koko vehkeen iloisesti pyörimään.

Ottaen nämä oivalliset pyydykset esille kätköistään vyötti hra Kenonen kupeensa ja suvaitsi lähteä — yksin, sillä pojat olivat äkkiä kadonneet ties mihin — omassa persoonassaan päästämään puolisoansa tuoreen kalan puutteesta.

— Kun laskee kolme uistinta veteen, niin ovat mahdollisuudet kolme kertaa suuremmat kuin yhdellä uistimella yritettäessä, sanoi hra Kenonen lähtiessään, ja tämän kenenkään kumoamattoman matemaattisen väittämänsä hän myöskin toteutti käytännössä, laskien valaskalauistimen ja töyhtöuistimen veteen venheen vasemmalta puolen, mutta silakkauistimen oikealta puolelta, käärien kelat sääriensä ympäri ja alkaen reippaasti soutaa Rymättylään päin.

Kaikki kävi aluksi hyvin. Mutta erään saaren lähellä tuli hra Kenonen, jolla luonnollisesti on silmät vain etupuolella päätään, liian lähelle ruohikkoa, ja kun ensimmäiset kaislat alkoivat kahista venheen laitoja vastaan, pyöräytti hän kiireesti aluksensa ympäri ja alkoi soutaa väljemmille vesille.

Puolen minuutin kuluttua huomasi hra Kenonen, että hänen vasemman säärensä ympärillä olevat uistintensiimat kevenivät äkkiä, kun taas silakkauistin samassa silmänräpäyksessä tuntui paljon raskaammalta kuin äsken.

— Uistimenpirut ovat tarttuneet käänteessä toisiinsa, mutisi hra

Kenonen säpsähtäen, mutta lisäsi sitten:

— No, ei hätää mitään… nostetaan ne ylös venheeseen ja päästetään irti.

Kello oli silloin neljännestä yli seitsemän iltapäivällä. Aikamäärä oli täysin tarkka, sillä hra Kenonen oli juuri sattunut katsomaan kultakelloaan.

Hra Kenonen nosti airot venheeseen ja alkoi vetää ylös silakkauistinta.

Heti huomasi hän, että kaikkien kolmen uistimen siimat olivat

erinomaisella taituruudella kietoutuneet toisiinsa yhdeksi köydeksi.

Tuskinpa se olisi voitu edes köydenpunomossa paremmin suorittaa.

Hra Kenonen kalpeni hieman ja alkoi yhä nopeammin lappaa siimoja ylös vedestä. Mutta kun hän vihdoin katseli venheen pohjalla olevaa kasaa, josta pisti esiin kolmen uistimen kelat, muutamia suurempia ja pienempiä koukkuja sekä suolatun syöttisilakan häntä, tunsi hän huimausta. Eikä ihme, sillä itse Aleksanteri Suuri, joka miekallaan halkaisi kuuluisan solmun, olisi suuruudestaan ja miekastaan huolimatta, nähdessään sen kauhistuttavan sykkyrän, mikä tällä hetkellä oli hra Kenosen venheen pohjalla, hypännyt Bukephaloksensa selkään ja ajanut täyttä laukkaa tiehensä, pelastautuen ensi kerran elämässään hurjalla paolla ylivoimaisesta tehtävästä.

Mutta siinä, missä suuri Aleksanteri olisi toivottomana heittänyt mainehikkaan miekkansa metsään katajapensaaseen ja ratsastanut lähimpään kapakkaan hukuttaakseen rypälevereen surunsa ja häpeänsä, siinä ei peräytynyt hra Kenonen. Ylpeydellä kirjoittaa hänen historioitsijansa jälkeentulevien sukupolvien luettavaksi, ettei sellainen ajatus juolahtanut hänen mieleensäkään.

Taikka, noudattaaksemme mahdollisimman suurta totuudenmukaisuutta, sellainen ajatus vilahti kyllä ohimennen hänen aivoissaan. Hra Kenosen katsellessa suu auki ja tuskan hiki otsalla jalkainsa juuressa olevaa kaikkien aikakausien sekasotkuisinta vyyhteä sanoi hänen terve järkensä hänelle, että paras, mitä hän nykyoloissa voisi tehdä, olisi nostaa koko tuo kirottu sekamelska aironlavalla mereen ja soutaa kiireen kaupalla mahdollisimman kauas sen läheisyydestä. Omaksi vahingokseen ei hra Kenonen kuitenkaan tällä kertaa noudattanut terveen järkensä ääntä. Tapahtunut onnettomuus oli epäilemättä siinä määrin lamauttanut hänen joustavat henkiset kykynsä, ettei hän kyennyt sen suuruutta täysin tajuamaan ja arvostelemaan.

— Tässä tarvitaan ennenkaikkea kärsivällisyyttä, huomautti hän itselleen. — Ei mitään muuta kuin kärsivällisyyttä. Kieltämättä näyttää asia pahalta, vieläpä hyvin pahalta, mutta ahkeruus kovan onnen voittaa — ahkeruus unenkin estää…

Vahvistettuaan itseään tällä lohdullisella sananlaskulla istuutui hra Kenonen venheentuhdolle, riisui liivit yltään ja ryhtyi tarkastelemaan asemaa.

Se näytti epätoivoiselta, sitä ei voinut kieltää. Mutta hän päätti sittenkin yrittää. Ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin tuo pirullinen sekamelska vihdoinkin olisi selvitetty ja kaikki siimat jälleen olisivat kauniisti omien kelojensa ympärillä, paisui hänen sydämensä, ja hetkellisen innostuksen huumaamana vannoi hän kalliin ja kovan valan ei ennen kotia menevänsä, ennenkuin työ olisi tehty.

— Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! toisteli hän itsekseen. — Sinä Aukusti Bartholomeus Kenonen olet nyt elämäsi vaikeimman tehtävän edessä, mutta tähän saakka olet sinä kunnialla suorittanut kaiken, mitä olet tehtäväksesi ottanut, ja kärsivällisyydellä olet sinä pääsevä tästäkin ikävästä pälkähästä.

Hän ryhtyi työhön.

Kahden ja puolen tunnin kuluttua nosti hän päätään ja huomasi auringon laskevan. Hra Kenonen lausui kohteliaisuuden Pohjolan valoisalle kesäyölle, joka salli ahkeran miehen toimiskella päivän kultaisen kehrän painuttua taivaanrannan alapuolellekin, ja tarkasti sitten, mitä hän tähän saakka oli aikaansaanut.

Hänellä oli nyt venheen pohjalla noin kaksi metriä selvitettyä siimaa, mutta tähän asti olikin hänen tehtävänsä ollut helpompaa, kun siimat kasan päällä olivat löyhemmässä. Jokainen siima oli 25 metrin pituinen, joten kasassa siis vielä oli 73 metriä selvittämättä.

Samassa alkoi venhe rytistä ja kallistella. Säikähtäen hypähti hra Kenonen seisomaan ja oli horjahtaa mereen venheen pahasti kallistuessa, mutta hän rauhoittui huomatessaan, että tuuli oli vain painanut hänen venheensä lahden toiselle puolen parin kilometrin päässä olevaan rantaan.

Seuraava huomio, minkä hra Kenonen teki, oli se, että edellämainitut pari metriä selvitettyä siimaa olivat hänen horjahtaessaan ja suurine saappaineen siimakasassa kompuroidessaan uudestaan sotkeutuneet.

Hra Kenonen veti syvään henkeä. Sitten hän kiristi hampaitaan, puristi kätensä nyrkkiin ja sanoi, vaahdon kiehuessa suupielissään:

— Minä en kiroa! Huomatkaa: minä en kiroa kertaakaan, ennenkuin kaikki kolme siimaa ovat selvitetyt.

Mutta varmuuden vuoksi lisäsi hän:

— Mitä minä sitten sanon — se on minun asiani.

Hra Kenonen huomasi tarvitsevansa, voidakseen vapaasti toimia, paljon enemmän tilaa kuin mitä ahtaassa venheessä oli käytettävissä. Hän potki siis koko sekasotkun rannalle, hyvin tietäen, ettei sillä ollut näistä potkuista mahdollisuus enää sen enempää sotkeutua.

Sitten ryhtyi hän uudestaan työhön.

— Tarvitaan etupäässä järjestelmällisyyttä, mutisi hän.

Hra Kenonen ryhtyi raastamaan ja penkomaan kasaa, ja neljännestunnin kuluttua oli hän saanut kaivetuksi sen keskeltä esille valaskalauistimen, jota ikäänkuin taivaan lahjana hra Kenosen kärsivällisyyden palkinnoksi seurasi kaupanpäällisiksi kokonaista kolme metriä paksua, solmutonta siimaa.

— Hyvä tulee! hihkaisi hra Kenonen riemuissaan. — Pallo alkaa purkautua. Tunnin tai parin kuluttua on kaikki klaari!

Poloinen hra Kenonen…!

— Tätä saalista en päästäkään käsistäni, sanoi ura Kenonen, joka tänä iltana oli alkanut puhella ääneen itsekseen.

Ja ollakseen varma asiasta kiinnitti hän valaskalauistimen vieressään kasvavan paksun männyn runkoon; koukuista kiinni ja kietoi uistinta seuranneen selvän siiman saman rungon ympärille.

— Siinä sinä paholainen et ainakaan sotkeennu! huudahti hra Kenonen ilkkuen.

— Nyt on minulla ainakin varma lähtökohta, jatkoi hän sitten. — Nyt sen täytyy selvitä.

Yön hetket kuluivat…

Aurinko, joka länteen laskiessaan oli nähnyt hra Kenosen kärsivällisesti ja maltillisesti selvittelevän sotkuista vyyhtiään venheessä, näki idästä noustessaan saman erinomaisen miehen tappelevan saman vyyhden kanssa rannalla, paksun männyn juurella.

"Tappelevan" on juuri oikea sana, sillä hra Kenonen huitoi, reutoi, huusi ja telmi. Hänen kasvoillaan oli kauhun ilme, ja joka tempauksella sekautui uistimensiimavyyhti yhä pahemmin hänen ympärilleen. Hra Kenonen muistutti jättiläistoukkaa, joka oli ruvennut koteloitumaan.

* * * * *

Kello neljän aikaan samana aamuna heräsi läheisyydessä olevan torpan väki avunhuutoihin, jotka kuuluivat rannalta päin. Luullen jonkun haaksirikkoutuneen kaupunkilaisen huvipurjehtijan taistelevan vedessä hengenhädässä lähti torpan ukko juoksemaan alusvaatteissaan rannalle.

Suuresti hän hämmästyi, nähdessään edessään hra Kenosen, joka puuhun sidottuna huusi: apua, apua…!

Itkikö hra Kenonen?

Torpan ukko on jälkeenpäin kertonut, että hra Kenonen itki. Hra Kenonen itse on taas nimenomaan väittänyt, ettei hän suinkaan itkenyt. Torpan ukko on siis valehtelija.

Hra Kenonen kertoi ukolle, että ryövärit olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, ryöstäneet hänet putipuhtaaksi ja köyttäneet hänet uistimensiimoilla puuhun kiinni, painaen petomaisella julmuudella suurimman uistimen koukut hänen takapuoleensa, niin ettei hän voinut hievahtaakaan. Ja hra Kenonen rukoili ukkoa lain ja kristillisen rakkauden nimessä viivyttelemättä juoksemaan takaisin torppaansa ja tuomaan hyvät sakset, mutta nopeasti, Herran nimessä nopeasti…

Ukko lähti juoksemaan, ja viiden minuutin kuluttua palasi hän takaisin, kädessään suuret keritsimet, joilla hän leikkasi siimat palasiksi.

— Hyvin ne julmettuneet roistot ovat osanneetkin herran sitoa, sanoi ukko.

Vihdoinkin oli hra Kenonen vapaa siimoista, mutta ei valaskalauistimestaan, sillä siihen tarvittiin kirurgin apua. Lähin moottorivenhe pantiin käyntiin, ja hra Kenonen vietiin sillä, maaten vatsallaan moottorivenheen pohjalla, Turkuun lääninsairaalaan.

Lääkärin oli viillettävä kolme haavaa, ennenkuin uistin saatiin irroitetuksi. Nämä leikkaukset olivat tosin vaarattomia, mutta hra Kenosen omasta pyynnöstä nukutettiin hänet kuitenkin.

Hra Kenosen kertomus ryöväreistä, jotka olivat hyökänneet hänen kimppuunsa — viisi miestä, joista kahdella musta parta, oli hra Kenonen, joka lopuksi itsekin alkoi uskoa siihen, kertonut — painettiin aikoinaan uutisena maan kaikkiin lehtiin, ja uutisen otsakkeena oli:

"Petoja ihmishaamussa".