Читать книгу Hra Kenonen - Ilmari Kivinen - Страница 6

Sisällysluettelo

Hra Kenonen käy Naantalin kaupungissa ja palaa sieltä sekä hämmästyneenä että suuttuneena

Mutta muutamien päivien kuluttua valtasi hra Kenosen toimeliaan hengen jälleen matkustushalu, ja koska hän oli epäonnistunut yrityksessään päästä kaukaiseen Konstantinopoliin, niin alkoi hän arvella, eikö mahdollisesti retki melkoista lähempänä olevaan, vaikkakin tuntuvasti pienempään Naantalin kaupunkiin, jonne oli vain tuo verraten vähäpätöinen 3 kilometrin matka, onnistuisi paremmin. Tavallisella päättäväisyydellään ja nopeudellaan panikin hän tämän suunnitelmansa täytäntöön, astui eräänä päivänä klo 12 laivaan ja astui arvokkaasti laivasta Naantalin laiturille tasan puolen tunnin kuluttua, jolla välin laiva oli ehtinyt poiketa viidessä muussakin laiturissa.

Hra Kenonen huomasi Naantalin kaupungin erittäin miellyttäväksi ja kodikkaaksi pisteeksi synnyinmaansa kartalla, mutta pudisti vakavasti päätään ajatellessaan mahdollisuutta, että hänen täytyisi siirtää sinne varsinainen toimintansa. Sillä hra Kenosen kaltainen liikemies tarvitsee ennen kaikkea laajan, suuren ympäristön, jossa hänellä on mahdollisuudet päästää kaikki pursuvat ja kuohuvat voimansa ja liikemieskykynsä valloilleen. Tahtoopa välistä itse Helsinkikin käydä hänelle liian ahtaaksi, niin että hänen täytyy siirtyä viikoksi tai pariksi Pohjanmaan lakeuksille, saadakseen ilmaa keuhkoihinsa ja voidakseen ojennella raajojaan. Naantalissa hän kiireen tullen — ja toimessa ollessaan on hänellä aina kiire — löisi ensimmäisessä käänteessä nenänsä lähimmän talon nurkkaan.

Käveltyään Naantalissa yhden tunnin hra Kenonen tunsi osaavansa tämän kaupungin ulkoa ja tuhautti kärsimättömästi sieraimiaan, joutuessaan viidennen kerran erään puiston keskessä olevan vesimyymälän eteen. Muudan vanhahko Naantalin kaupungin alkuasukas, joka näki hra Kenosen olevan ensi kertaa paikkakunnalla, kysyi häneltä, oliko hän jo käynyt kirkossa, jota hän väitti Naantalin suurimmaksi nähtävyydeksi. "Kirkko kuin kirkko… kyllä minä olen niitä nähnyt", vastasi hra Kenonen ja kysyi vuorostaan, milloin ensimmäinen laiva lähtisi.

Saatuaan kuulla sen lähtevän vasta kello neljän aikaan tajusi hra Kenonen, että hänellä oli nyt runsaasti kaksi tuntia ylimääräistä aikaa, jota hänen olisi vaikea saada tyydyttävästi kulumaan. Hän alistui kuitenkin välttämättömyyden pakkoon, koska ei mikään muukaan näyttänyt auttavan, kapusi Kuparivuorelle ja katseli sieltä käsivarret rinnalla ristissä allaan olevaa maisemaa kuin vangittu Napoleon pienen saarensa korkeimmalta, kalliolta sitä ahdasta valtakuntaa, johon kohtalon sokea käsi oli mahtavan kotkan kiinnikytkenyt.

Hra Kenonen laskeutui alas Kuparivuorelta ja käveli ikävystyneenä kuudennen kerran ennenmainitun vesimyymälän ohitse. Koska ensimmäinen puolitusinaa tapaamisia täten oli tullut täyteen, osti hra Kenonen sen kunniaksi lasin mehuvettä ja siirtyi sitten kylpylaitoksen puistoon, jossa hän istuutui muutamalle penkille, mahdollisimman kauas koreavärisissä kesäpuvuissaan keikailevista vierasmaalaisista kylpyvieraista, ja alkoi kantapäillään piirustella käytävän hiekkaan mittausopillisia kuvioita. Hra Kenosen silmät ovat kyllä nekin olleet aikoinaan avoimet naisellisille suloille ja muulle maalliselle turhuudelle, mutta iän karttuessa on hänkin vakiintunut, jotapaitsi hän on niin paljon maailmaa nähnyt mies, ettei pienen kylpyläkaupungin vierasnäyttely voi tarjota hänelle mitään erikoisesti uutta ja mieltäkiinnittävää.

Jokseenkin tähän suuntaan kiersivät hra Kenosen ajatukset melkein tahdottomasti, itsetiedottomasti ja epäselvästi, kun hän samassa havahtui mietteistään siihen, että hänen jalkainsa juureen putosi naisten käsilaukku, sellainen salaperäinen esine, jota ilman kaupunkilaisnainen ei voi ottaa yhtään askelta porttinsa ulkopuolelle.

Hra Kenonen huomasi sen pudonneen eräältä pitkäkasvuiselta ja laihalta, melkoisen miesmäisesti puetulta ja kävelevältä naishenkilöltä, ja kun hra Kenonen tarpeen vaatiessa on itse kohteliaisuus, niin kiiruhti hän nostamaan käsilaukun maasta ja ojentamaan sen omistajattarelleen, joka itsekin oli huomannut sen putoamisen ja kääntynyt sitä noutamaan.

— Kiitos! sanoi nainen ja istuutui sitten, hra Kenosen ikäväksi pettymykseksi, samalle penkille, jolla hra Kenonenkin istui.

Nainen, jolla oli silmälasit nenällä, mutta jonka tukka ei kuitenkaan ollut lyhyeksi leikattu, aloitti kursailematta keskustelun hra Kenosen kanssa, sanoi tulleensa usein hra Kenosta vastaan Helsingin kaduilla sekä siis tuntevansa hänet ulkonäöltään, ja alkoi sitten puhua sodan uhasta. Hänellä tuntuivat kaikki asiat olevan valmiina pääkopassa, niin ettei hra Kenosen tarvinnut muuta kuin kuunnella valmista, ja hän sanoi, että sodat niinkuin kaikki muukin paha tässä maailmassa johtuu siitä, että ohjakset ovat miesten käsissä.

— Kenenkäs käsissä niiden sitten pitäisi olla? kysyi hra Kenonen äkkiä ja mullisti silmiään. — Lastenko?

— Ei, vaan naisten! vastasi toinen tarmokkaasti.

— Te taidatte olla niitä naisasianaisia, joista minä olen jotain juttua kuullut? kysyi hra Kenonen epäluuloisesti ja siirtyi varovaisuuden vuoksi hieman kauemmaksi naapuristaan.

Viimemainittu myönsi kuuluvansa tuohon hra Kenosen pelkäämään luokkaan, jolloin hra Kenonen heti siirtyi penkin toiseen päähän.

— No älkää nyt lähtekö karkuun? sanoi hänen uusi puhekumppaninsa. —

En minä teitä pure!

— Kuka sen tietää! mutisi hra Kenonen. Mutta koska naisasianainen oli vedonnut hänen rohkeuteensa, niin jäi hän tietysti paikoilleen ja sanoi:

— Mitä niihin sotiin tulee, niin luulen, ettei tässä maailmassa olisi yhtään rauhallista päivää, jos naiset olisivat vallassa. Minä en ole vielä koskaan tavannut kahta naista, jotka olisivat olleet oikein hyvässä sovussa keskenään ja joiden välille ei ennemmin tai myöhemmin olisi tullut toraa. Se olisi kamala tapaus, jos naiset saisivat vallan käsiinsä… mutta eiväthän ne sitä toki onneksi milloinkaan saa, lisäsi hra Kenonen luottavaisesti.

Kuullessaan näin taantumuksellista puhetta innostui naisasianainen väittelemään hra Kenosen kanssa aatteistaan, ja vaikka hra Kenosella on vastaus aina valmiina siinä kuin jollain toisellakin, niin täytyy meidän tunnustaa, että tämä harvinainen mies tällä elämänsä kohdalla ensi kerran todellisesti pelkäsi joutuvansa tappiolle, sillä se tapa, jolla naisasianainen pommitti häntä yllättävillä väitteillä, välikysymyksillä, huudahduksilla, historiallisilla tapahtumilla sekä ivan ja pilkan myrkytetyillä nuolilla, joita vastaan rehellinen ja vakaamielinen hra Kenonen oli jokseenkin turvaton, oli aivan tavaton. Hra Kenonen sai lyhennetyssä ja kootussa painoksessa silmilleen kaikki ne muistutukset, joita naisilla on Saaran ja Hagarin päivistä alkaen ollut miehiä ja heidän toimenpiteitään vastaan esitettävänä. Ja kaikkien nykyisten epäkohtien pohjimmaisena syynä, sai hän kuulla, on se suuri kasvatusopillinen virhe, että pojat saavat erilaisen kasvatuksen kuin tytöt ja saavat leikkiä erilaisia leikkejä hevosilla, pyssyillä ja miekoilla, jotka kasvattavat heissä raakuutta ja verenhimoa. Sentähden on pojat kasvatettava samalla tavoin kuin tytötkin, jotta heistä kasvaisi kilttejä ja hyödyllisiä jäseniä tähän yhteiskuntaan.

— Kilttejä lammasnahkaisia tohvelisankareita! ärjäisi hra Kenonen, joka oli lopulta alkanut yhä enemmän ja enemmän menettää mielenmalttiaan, etenkin sen vuoksi, ettei hän mitenkään tahtonut saada suunvuoroa.

Ei ole aivan mahdoton sekään peloittava otaksuma, että hra Kenosen ja naisasianaisen väittely, joka oli alkanut kohota niin korkeaan äänilajiin, että se herätti Kasinon verannalla päivällistään syövän kylpyläyleisön huomiota, olisi muuttunut suoranaiseksi käsikähmäksi, jollei hra Kenonen olisi samassa huomannut, että kello oli viittä minuuttia vailla neljä, ja alkanut hyvästiä sanomatta juosta laivalle.

* * * * *

Hra Kenonen palasi Naantalista sekä hämmästyneenä että suuttuneena kaikesta siitä, mitä hän oli naisasianaiselta kuullut, ja päästyään sisään sanoi hän rva Kenoselle saaneensa silmänsä auki ja nyt vasta täysin käsittävänsä ne jumalattomat ja lainvastaiset päämaalit, joihin kirotut naisasianajajat pyrkivät.

Rva Kenonen käski hänen puhua suunsa puhtaaksi, minkä hra Kenonen siekailematta tekikin. Ja kun rva Kenonen sitten sanoi, ettei hän voi huomata mitään väärää ja nurinkurista Naantalissa olevan "suffraketun", niinkuin hra Kenonen häntä nimitti, mielipiteissä, niin kohotti hra Kenonen oikean kätensä ylös, ikäänkuin manatakseen taivasta sen todistajaksi, mitä hänen oman perheensä keskuudessa tapahtui. Hra Kenonen käveli sitten koko iltapäivän pitkin askelin permannolla, heilutellen käsiään ja koettaen saada aviopuolisonsa luopumaan turmiollisesta maailmankatsomuksestaan, mutta kun myöskin rva Kenonen varsin hyvin tietää, mitä hän tahtoo ja mitä hän ei tahdo, niin ei hra Kenosen kaunopuheisuus tällä kertaa kantanut mitään mainitsemisen arvoisia hedelmiä, ja raskaalla, katkeroituneella sydämellä meni hän sinä iltana nukkumaan.

Seuraavana aamuna lähti hra Kenonen Turkuun, ja kun hän sieltä palasi, niin oli hänellä kainalossaan joukko paketteja. Sitten kutsui hän pojat eteensä, ja kun koko joukko oli saapuvilla, piti hra Kenonen, kasvojaan omituisesti vääristellen ja luoden rva Kenoseen silloin tällöin merkillisiä silmäyksiä, pienen puheen, jossa hän tunnusti olleensa ymmärtämätön isä, joka vasta vanhoilla päivillään on saanut tietää, miten poikia on kasvatettava.

Nuoret Kenoset kuuntelivat tätä harvinaista esitystä hämmästyksellä, jolla ei enää ollut mitään rajoja, kun hra Kenonen hitaasti aukaisi pakettinsa ja antoi kullekin pojalle kirjavan, posliinipäisen nuken sanoen, että ajat ovat nyt suuresti muuttuneet ja ettei hän halua ottaa omalletunnolleen poikiensa kasvamista raakalaisiksi ja maantierosvoiksi. Uudet, hameniekat isännät olivat nyt astumassa Euroopan kohtaloiden johtoon, ja sen vuoksi on parasta, että myöskin Kenosen pojat ajoissa alkavat tottua uuteen järjestykseen. Itse oli hän, hra Kenonen, ehkä liian vanha saadakseen sopivaa tointa uudessa akkaväen tuhatvuotisessa valtakunnassa, mutta ahkeralla harjoituksella ja hyvällä tahdolla toivoi hän sentään voivansa vielä mahdollisesti kehittyä kätilöksi, kuppariksi tai pesumatamiksi.

Senjälkeen käski hra Kenonen, joka oli saanut mielestään tarpeeksi nolatuksi rva Kenosta, poikiensa mennä hiiteen ja viedä nuket mennessään, ja pojat luikkivat hämillään metsään, jossa he hirttivät uudet lahjansa puiden oksiin ja alkoivat ammuskella niitä kaaripyssyillään, leikkien punanahkoja, jotka kiduttivat kynsiinsä joutuneita valkonaamaisia sotavankeja.