Читать книгу Ylenkatsotuita - Jaakko Nikkinen - Страница 4

Sisällysluettelo

Pohjatuulella oli valta hallussaan.

Hjiyuuuuu — — — tshiiiuuu se vihelteli. Potki, riipoi, reuhtoi ja pelmehti ja säikäytti pienet lumikiteet liikkeelle. Viskoi ne ilmaan ja villiä riemua viheltäen ja ratasliiterin luukulla tahtia lonkuttaen kiidätti niitä päin seiniä ja aitoja.

Se äkkäsi Masan Varsanniemen halkoliiterissä keitto- ja kamaripuita pilkkomassa. Hyökkäsi sinne ja vallattomasti löi hänelle lunta vasten kasvoja, niin että hengitys salpautui. Ravisteli takin liepeitä ja housun lahkeita, retuutti korville kiskottua lakkia pois päästä, ja sitten päistikkaa hyppäsi liiterin edessä olevaan kinokseen, niin että lumi pölähti. Siitä se taas hurjasti viheltäen läksi irtaimia lumihiutaleita kiidättämään ja vainiolle reuhastamaan.

Masan alkoi olla kylmä. Paleli käsiä ja jalkoja ja koko ruumista hytisytti. Täytyi lähteä tupaan lämmittelemään.

Hän asetti kintaansa muurin olalle ja istui hiljaa takkakivelle. Kopisteli jalkojaan ja katsoi, kun isäntä piippu hampaissa porasi reen jalakseen ketaran tapin reikää, niin että seinät tärisivät.

Kun tytär Tilda nousi rukkinsa takaa tullen tekemään puolisen keittovalkeaa takkaan, meni Masa pois takkakiveltä, ja kahlasi lastukasan ylitse höyläpenkin luo, jossa talon viisitoistavuotias poika Masa näperteli vasikankiulua. Vapaana olevalla puukolla alkoi hänkin jotain laudasta lohennutta liuskaa veistellä.

Sen huomasi nelivuotias Mikku, jolla oli "huusholli" muilta vapaaksi jääneessä pöydän ja höyläpenkin kulmauksessa suuren kaksijatkoisen kaapin edessä.

— Tee tiitä mulle evonen! huudahti hän, viskasi pois puupalikan, jota äidin antamalla patapuukolla nirhasi, ja kahlasi Masan luo.

Poika-Masa samassa tarvitsi puukkoa ja otti sen Masalta. Laudan liuska kädessään jäi Masa katsomaan kun talon Masa piirsi pohjan uurrosta kimpeen.

— Tee tättä mulle evonen! pyysi Mikku Masan kädessä olevaa liuskaa osoittaen.

— Eikös sulla oo hevosia, sanoi Masa ja meni Mikun alueelle.

— Tät on tupa ja tät talli, tät on oiman parti, tät imon, selitti Mikku. Tee tinä ny tilppua niin Mikku nottaa. Tuot on imon pönttö ja tuot oiman.

Mikku osoitti Masalle kahta tavallista suurempaa taltan lastun kappaletta. Masa teki niinkuin Mikku käski.

Kesken puuhailuaan Mikku jälleen muisti nirhaamansa puukappaleen.

— Tee tättä Mikulle evonen, pyysi hän.

— Ei ole puukkoa, vastasi Masa. Mikku tarjosi patapuukkoaan.

— Ei tällä saa hevosta, naurahti Masa. Mikku meni isän luo.

— Itä antaa puutto! pyysi hän. Kylän poika tekee Mikulle evoten.

Isäntä kiipesi penkille ja ikkunan päällä olevasta puukkovinkasta antoi puukon.

— Mutta älkää vain tehkö haavoja, muistakaa se! varotti isäntä.

— Ei, vakuutti Mikku.

— Mitähän sinäkin — petrus, sanoi emäntä rukin takaa, ja yritti tavoittaa Mikkua, kun tämä hyvän mielen loiste kasvoillaan vei puukkoa Masalle.

Masa alkoi veistää laudan liuskaan pykäliä. Yksi pykälä oli hevosen pää, toinen etujalat, kolmas takajalat ja neljäs häntä. Suu leveässä ihastuksen hymyssä ja päätään kallistellen seurasi Mikku hevosen valmistumista.

Puoliselta noustessaan sanoi isäntä:

— Käypäs nyt Masa sinä tallissa!

Poika Masa katsoi kysyvästi isäänsä, että miksi se nyt noin sanoo?

Kun tavallisesti vain kysyy, että "onkos Masa tallissa ollut?"

— Sinä, pikku-Masa, sua mä meinaan, selitti isäntä. Käy nyt sinä tallissa varistamassa hevosille heiniä! Jotta opit sinäkin. Sinä oot niin pieni ja vikkelä, jottei sua saa tuulikaan kiinni.

"Pikku-Masa" katseli altakulmain suu epäilevässä naurun kierteessä.

— Etkö uskalla? Mene vain. Ei siellä tarvitse muuta kuin ylisiltä heiniä häkkiin varistaa.

Masa ei ollut koskaan käynyt tallissa ja epäröitsi yhä.

— No — mene nyt vain, mene, käski isäntä.

Masa läksi kyhnimään tallia kohti.

— Vedä tallin ovi kiinni perässäsi! huusi isäntä vielä, sylkäsi kouraansa, otti kirveen ja alkoi veistää paksua koivun puolikasta.

— On saanut sen äitinsä kanssa olla niinkuin on sattunut. Täytyy tässä ruveta sitä vähän työlle opettamaan. Lautakunnan miehetkin sanoivat, jotta työtä ne pitää opettaa tekemään, kun niiden kuitenkin täytyy työllä ruveta itseään elättämään, puheli isäntä veistäessään.

Vähän aikaa veistettyään meni hän kirves toisessa ja ainespuu toisessa kädessä ikkunasta katsomaan.

— No mutta — ainako se poika vain on tallissa? Mitäs se siellä näin kauan on, tuhahti, viskasi kirveen ja ainespuun lastukasaan ja läksi talliin.

Masa seisoi siellä tyhjässä pilttuussa ja katsoi, kun hevoset repivät hänen antamiaan heiniä häkistä, ja sieraimiin karissutta pölyä pois päristäen söivät niitä.

— Mitäs sä täällä seisoskelet? tiukaisi isäntä ovelta.

Masa säpsähti ja tuli ulos.

— Ei saa seisoskella, joka työmieheksi aikoo ruveta, puheli isäntä. Työmiehen pitää aina liikkua. Ja olla vikkelä. Niinkuin kärppä. Kun minä olin sinun iälläsi, niin minä olin notkeakin niinkuin remmi.

Masa tarpoi polvia myöten lumessa, selkä vääränä ponnistelevan isännän edellä ja nöyränä kuunteli sen, mitä tuulen tohinalta sai kuulluksi.

— Saat taas mennä liiteriin sahaamaan ja pilkkomaan. Mutta ei niin kauan pidä olla, että vilu tulee. Kun vilu alkaa tulla, niin pitää tulla tupaan ja lukea katkismusta, ettei pappi pane pöydän alle, kun tästä kinkerille mennään, jatkoi isäntä tupaan ehdittyä.

Masa otti kintaansa muurin olalta ja meni liiteriin. Sahasi jonkun aikaa rivakammin, mutta sitten alkoi saha liikkua yhä hitaammin. Vihdoin se pysähtyi kokonaan ja Masa jäi miettien katsomaan pukilla olevaa halkoa. Nyppäsi siitä tikun ja tuijotti siihen.

Niinkuin remmi, sanoi isäntä minun iälläni olleensa. — — Niinkuin tuppivyö, tai kengännauha, jonka voi vetää solmuunkin — —.

Hän näki isännän solmuun vedettynä. Pää pullistuneine silmineen toisessa päässä ja harallaan siirottavat jalat toisessa. Keskellä, vatsan paikkeilla suuri solmu. Voiko sitä niinkin olla? Masa taivutteli ruumistaan joka taholle ja tuli siihen käsitykseen, että se oli mahdotonta. Poikkihan siinä täytyy luiden mennä. Ainakin hänen niin kävisi.

Ja onko se vain isäntäkään ollut sellainen kuin remmi. — Vallan niin notkea. Mutta jos ei hän ole sellainen ollut, niin hän valehtelee, kun sanoo sellainen olleensa. Ja äiti sanoi aina, että valehteleminen on suuri synti ja siitä joutuu helvettiin.

Ei Masa mitenkään tahtonut niin ajatella, että isäntä valehtelee ja helvettiin joutuu, rikkaan ja komean talon isäntä. Mutta vaikea hänen oli sitäkin uskoa, että isäntä sellainen olisi ollut kuin remmi.

Pohjatuuli se vain reuhasi ja pelmehti ja pani mietteisiinsä vajonneen Masan vilusta värisemään. Hän läksi tupaan. Ja paljoa hauskempi hänen olikin istua tuvassa ja lukea katkismusta. Myöhemmin, tupaan puut laitettuaan, haki hän sanomalehden postipaikasta ja illalla luki sitä ääneensä ristivalkean valossa. Se oli vieläkin hauskempaa.

Sitä vain ei voinut olla välillä ajattelematta, että valehteleeko isäntä, vai onko hän todellakin ollut niinkuin remmi.

Myrskyä ja tuiskua jatkui vielä seuraavankin päivän. Illalla läksi Varsanniemen isäntä kauppaan hakemaan hevosenkenkiä ja tulitikkuja sekä kuulemaan, "mitä muut ihmiset sanovat tästä ilmasta". Siellä olikin puoti täynnä miehiä ja tupakan savua. Isäntiä, renkiä, isäntäin poikia ja vieraita tukkilaisia, sekä puolikasvuisia poikia, jotka ovipuolella kuhisivat. Oli puhe hevosista. Erityisesti tuli puheeksi kun ne ovat niin erilahjaisia. Toisista tulee juoksijoita opettamattakin ja toisista taas ei saa tekemälläkään.

— Niinhän ne ovat ihmisetkin erilaisia. Toiselle saa saarnata niin että sarvet päähän, eikä sittenkään saa ymmärtämään. Toiselle taas ei tarvitse muuta kuin vähän vihjaista, niin se jo ymmärtää, sanoi Ylikarpin Tussu. Hän ei ollut hevosmies, mutta piti itseään muuten viisaana miehenä.

— Ja suutari tulee toisesta muutamassa viikossa, kun taas toista ei saa puolessa vuodessakaan oppimaan niin paljoa, että osaisi edes pikilangan tehdä, sanoi Rantin suutari, ja sylkäisi liasta ja sulaneesta lumesta mustankiiltävälle lattialle.

— Se onkin vähän merkillinen paikka, yhtyi Varsanniemikin keskusteluun. Minä oon nyt sen tullut oikein näkemään. Se meidän poika Masa ei tahtonut millään pelillä oppia lukemaan, — eikä se niin kaseva ole nytkään. Mutta tuollaiseen rouhutyöhön, siihen se on poika. Kun taas siltä meidän ruokko-Masalta ei oikeasta työstä tule paljon uutta ei kystä. Mutta appas kun se kirjan pariin pääsee, niin kyllä silloin tapahtuu. Kun se sanomalehtiäkin lukee, niin kyllä se käy niin rivilleen, ettei siinä tarvitse yhtään oopailla.

— Kuka se sellainen lukumies olikaan? kysyi kauppias, kun ei siinä kiireissään joutanut niin joka sanaa kuulemaan.

— Se meidän ruokko-Masa.

— Ruokko-Masa, matki Halkolan renki-Iikka.

— Niin, se sepän Masa, joka on meillä ruokolla, selitti Varsanniemi.

— Ite sä perkele ruokolla oot, s—an kuraleuka, murisi muuan tukkilainen. Toiset rähähtivät nauramaan, mutta ostoksiaan juuri maksava Varsanniemi ei huomannut asiasta mitään.

— Ruokko-Masa, Ruokko-Masa, sin' oot Ruokko-Masa, virnailivat pojat ovipuolella ja tyrkkivät toisiaan köysi- ja nahkakääröjen sekaan.

— Siivolla siellä pojat tai saatte laputtaa ulos! komensi kauppias.

Pojat alkoivat pulitella ulos toisiaan tyrkkien ja hokien:

— Sin' oot Ruokko-Masa, sin' oot Ruokko-Masa.

Siitä alkaen rupesi Masan nimeksi vakaantumaan Varsanniemen

Ruokko-Masa. Sillä hänet erotettiin Varsanniemen poika-Masasta.

Varsanniemen Mikkukin oppi sanomaan:

— Uokko-Mata.