Читать книгу Ylenkatsotuita - Jaakko Nikkinen - Страница 7

Sisällysluettelo

Masan masentunut mieli ei jaksanut kohota. Ja mikäpä sitä olisi kohottanutkaan. Kun hän Mätikorpeen päästyään istui ladon kynnykselle syömään, ei hänen voirasiansa ollutkaan kukkuroillaan. Puolillaan vain. Silakka oli kovaa purra ja niin kirpeän suolaista, että ihan suuta väärään veti. Mutta kun hän muisti, että Jukan pitää syödä aina silakkaa, ja kun ryyppäsi leilistä paksua viilipiimää päälle, niin sai silakankin jotenkuten luistamaan.

Tuuli heräsi pohjoisesta. Ensin kuului vain lyhyitä tohahtelevia, puista vettä karistelevia puuskauksia. Pian se kuitenkin vakaantui keskeytymättömäksi, nousten ja laskien vyöryväksi tummanraskaaksi kohinaksi ja teki pehmeästä tihkusateesta piiskaavan pisarasateen. Mitään muuta ei kuulunut kuin myrskyn kohina ja sateen rapina. Eikä näkynytkään. Yksinäinen varis vain pyrki vastatuuleen lentää kannustamaan äänettömänä kuin olisi sillä ollut jotain salakähmäistä mielessä. Sekin vain tehosti kaiken harmautta ja sumeaa raskasmielisyyttä.

Saisi edes istua! ajatteli Masa.

Mutta pellon piennar oli märkä. Ja viluhan siinä olisi muutenkin tullut istuessa. Oli täysi työ, kun alituiseen kävelemällä sai itsensä lämminnä pidetyksi. Ladossa olisi mukavin olla. Kaivaisi itsensä heiniin, niin ettei näkyisi muuta kuin pää. Sieltä sitten katselisi ulos tuuleen ja sateeseen. Ei kastuisi eikä tulisi kylmä. — Mutta kun pitää paimentaa. Eikä ole minkäänlaista aitausta, jonne voisi edes hetkiseksi lehmät sulkea. Vain silloin tällöin sai pistäytyä ladossa. Mutta kun parahaksi ehti tuntea, kuinka mukava siellä olisi olla, niin silloin lehmät jo suuntasivat kulkunsa Ratulan kauraa kohti. Eikä auttanut muu kuin hypätä ladosta ulos koko ruumista viiltelevään tuuleen ja sateeseen.

Hyljätyn tunne valtasi mielen.

Hän oli lukenut Luonnonkirjaa viime sunnuntaina, kun sai olla kotona.

Sieltä muistui hänen mieleensä:

"Ken siellä nokkivi ikkunaan?"

"Avatkaa ikkuna hetkes vaan!

On tuuli kylmä. On jäässä maa.

Mä kuolen kohta. En ruokaa saa!"

Hän näki pienen linnun — sen leppälinnun, jonka pesä oli aitan nurkkaukseen syöpyneessä kolossa ja joka aina aamuisin niin hauskasti liverteli, hän näki sen tuulessa ja tuiskussa nokkivan jäätyneeseen ikkunaruutuun ja pyytävän tupaan. Masan silmät sumenivat.

"On tuuli kylmä, on märkä maa.

Mä viluun kuolen, jos en suojaa saa",

mukaili hän runon. Ja posket kastuivat kyynelistäkin, eikä vain sateesta.

Lehmät menivät taas toisaanne päin. Masa juosta hölkötti ladolle.

Latoon kömpiessään hän äännähti:

— Ruokko-Masa —

Ja tuokion kuluttua heiniin kaivautuneena:

— Ja oma Masa — —

Ja siinä itselleen sijaa valmistaessaan hän muisti, miten isäntä sanoi viime viikolla Tolkkilasta ostetusta sianporsaasta, että se on järjettömästi hyvänruokkoinen — — Siitä hypähti ajatus siihen, että hän näki itsensä ja sianporsaan rinnakkain.

Hän tunsi poskiensa kuumenevan ja jäi tuijottamaan ladon olkikatosta riippuvaan tyhjään rukiin tähkään.

Minkätähden hänen pitää olla Varsanniemen Ruokko-Masa?

Tiesihän hän sen kyllä ja ymmärsi. Kun hän on köyhä. Ja kun häneltä ovat isä ja äiti kuolleet. Mutta sittenkin. Minkätähden ollenkaan pitää olla Ruokko-Masoja? Miksei kaikki saa olla vain Masoja ja Jussia ja Miskoja! Mitä varten pitää olla ruokkojakin? Minkätähden toiset ovat rikkaita ja toiset köyhiä? Toiset herroja, joilla on arkisinkin pyhävaatteet päällä, toiset muita ihmisiä, joilla on pyhisinkin rikkinäiset housut jalassa?

Minkätähden Korpisessa pannaan paimenelle voita vain silloin, kun

Rikkukin on mukana, mutta ei silloin, kun Jukka yksin on?

Minkätähden — —? Minkätähden — —?

Masa näki loputtoman määrän toisiinsa kietoutuneita kysymyksiä, joihin hän tunsi sotkeutuvansa kuin kärpänen hämähäkin verkkoon.

— Äiti, äännähti hän hätäytyneenä. Samassa kuitenkin muisti, että äiti onkin jo kuollut, ja hän on orpo — "orpo-raukka", niinkuin Antin Miina toissa päivänä sanoi. Ja silitti päätä. Niinkuin äitikin oli tehnyt — — —

Minkätähden toisilta kuolee isä ja äiti ja toisten elää niin kauan —? Minkätähden toisten pitää jäädä orvoiksi, eikä toisten tarvitse — —?

Masa makasi ja tuijotti katosta riippuvaan tyhjään rukiintähkään.

Mitään ei hän kuitenkaan nähnyt.

Ladon takaa kuuluva kuiskailu ja kahina havautti hänet. Hän ponnahti istuaalleen, hyppäsi ovelle ja näki että lehmät olivat kaikki Ratulan kaurassa.

Kuin ammuttu syöksähti hän ladosta ulos juuri samassa, kun ladon takaa hyökkäsi kaksi miestä.

— Täälläkös sinä sen tuhannen ruotikee vain makailetkin ja syötät lehmilläsi toisten ihmisten kauraa! ärjäsi toinen miehistä ja yritti tavoittaa Masaa kiinni. Masa pääsi kuitenkin pujahtamaan pois ja samassa jo kainaloita myöten upposi likomärkään kauraan, juoksi, hosui ja huusi.

Vasta kun sai lehmät luvalliselle alueelle, uskalsi hän katsoa, minne ne miehet joutuivat. Siellä näkyivät vielä seisovan ladon luona, kumpaisellakin pyssy selässään. Hän tunsikin ne jo. Toinen oli Ratulan isäntä itse ja toinen Kuppilan Kalle, se sama, joka oli pari kertaa käynyt poika-Masaa henkivakuutukseen yllyttämässä.

Masan ei tehnyt mieli mennä ladolle. Ja kun miehet alkoivat tulla häntä kohti, ei hän tiennyt, kumpi pitäisi tehdä, juostako metsään vai odottaako paikallaan. Vilusta ja pelosta väristen vain näki miesten tulevan yhä lähemmäksi.

Kalle ojensi pyssynsä häntä kohti. Masa mölähti, maailma musteni ja hän alkoi huojua —

Eivät ne kuitenkaan häntä ampuneet. Eivät edes lyöneetkään. Ohitse mennessään Ratulan isäntä vain sanoi:

— Koetas nyt muistaa, ettet enää toista kertaa päästä lehmiä kauraan.

Masa alkoi toipua, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Maahan vain katsoi.

— Noin vähälläkö sinä sen päästät? kuuli hän Kallen kysyvän.

— Pääsköön nyt tällä kertaa, kuuli hän isännän vastaavan. Se on niin siivo poika, ettei sitä saa liikoja kurittaa. Vahinko sille tuli.

— Vahinko, matki Kalle. Älä usko! Kyllä ne tuollaiset kunnan syöpäläiset jo sen verran tunnetaan, että tiedetään, koska niille vahinko tulee. Jos piru vie tuo kaura olisi nyt ollut mun, niin — — ei totisesti tuo poika pariin viikkoon paljoakaan nauraisi.

Enempää ei Masa kuullut.

Vasta kun miehet olivat kadonneet metsään, uskalsi hän ruveta vapaasti hengittämään. Hän oli ollut varma siitä, että saisi vähintäin selkäsaunan jo täälläkin. Ja mitä kotona olisikaan sanottu.

Ja nyt Ratulan isäntä vain sanoikin, että hän on niin siivo poika, ettei häntä saa liikoja kurittaa.

Masa lähetti kiitollisen katseen sinne päin, minne isäntä oli kadonnut ja lähti taas latoa kohti.

Ratulan isäntä varmaankaan ei sanoisi Ruokko-Masaksi, jatkoi hän mietteitään. Sanoisi vain Masaksi. Kun se kerran sanoi, että hän on siivo poika.

Masa ei mennyt enää latoon. Seinustalla vain seisoskeli, että olisi heti valmiina, kun lehmät alkavat kauraan päin mennä. Kun se isäntä niin sanoi, että hän on siivo poika.

Eläisi äiti nyt! Saisi hänelle kertoa, kuinka rikas ja komea Ratulan isäntä, joka on melkein niinkuin herrat, sanoi, että hän on niin siivo poika, ettei häntä saa liikaa kurittaa. Eikä lyönyt häntä, vaikka lehmät olivatkin kaurassa. Ei edes torunutkaan.

Mutta äitiä ei ole — — Eikä ketään muutakaan, jolle voisi sellaisia kertoa.

Sumentuvia silmiään räpyttäen meni Masa nurkkauksesta katsomaan, missä päin lehmät olivat.