Читать книгу Ylenkatsotuita - Jaakko Nikkinen - Страница 8

Sisällysluettelo

Masa arvasi oikein. Jukka söi hänen antamansa voin leipineen jo ennenkuin oikein kunnolla perillekään pääsi.

Veräjän hän lehmille avasi ja ajoi ne siitä sisään. Mutta sitten hän jo istui veräjäpielenä olevan tuuhean kuusen alle ja söi. Joi leilistä "kirnussa piinattua" päälle ja leilin tulppaa kiinni lyödessään röyhäytti hyvin syöneen tyytyväisyydellä. Istui vielä vähän aikaa kontti polvillaan ja katsoi eteensä.

— Amen alle, lauta päälle ja kivi laudan päälle jott'ei herassöötinki sisälle pääse, sanoi sitten, kapsahti seisaalleen ja heitti kontin selkäänsä. Veti veräjän kiinni ja Alatalkkarin Jussia matkien notkahtelevin polvin kävellä horjotteli ladolle. Sinne päästyään karjasi: "hoorjop!" ja viskasi kontin puoliavoimen oven kautta latoon.

Itse hän kiipesi katolle.

Ladon katto oli märkä. Ei siellä nyt käynyt makaileminen, niinkuin edellispäivinä. Takaisin ei hän kuitenkaan palannut, vaan käveli harjalle. Seisoi siellä kädet taskussa ja katseli yli laajan, sateen sumentaman lakeuden, jossa juoksi aitoja pitkin ja poikin ja johon oli kaikkialle siroteltu tyylikkäitä olkikattoisia niittylatoja. Etäämpänä häämötti lehmiäkin. Jukka suuntasi suunsa sinne päin ja huikkasi — —

Minkäänlaista vastausta ei kuulunut.

Hän luikkasi lujemmin — —

Ei mitään vastausta nytkään.

Hän asetti molemmat kourat torveksi suunsa eteen, ummisti silmänsä, lyykisti hartioitaan ja keräsi kaikki voimansa yhteen rääkäisyyn.

Kuunteli — — —

Mitään ei kuulunut. Tuuli vain tohisi ja sade löi kasvoihin.

Jukkaa alkoi hermostuttaa.

Taas keräsi hän voimansa ja rääkäsi niin, että itsekin ihan hypähti.

Sama kiusoittava äänettömyys.

Jukka tuhahti itkunsekaisesti.

Ja taas hän rääkäsi kuin epätoivoinen. Sitä hän sitten teki niin kauan, ettei kurkusta lähtenyt muuta kuin heikkoa kähinää.

Sadekin oli sillä välin yltynyt ja kasteli Jukan läpimäräksi, ennenkuin hän vihdoinkin tuli pois katolta ja meni latoon. Siellä hän hautasi itsensä heiniin ja jäi tyytyväisenä makaamaan. Puhkesi hyräilemään:

"Tillun lillun lihava

Ja tallun lallun laiha.

Meidän mumm'on lihava

Ja toiskan mumm'on laiha,

Enkä minä meidän mummaa

Toiskan mummaan vaiha."

Ladon kurkihirren alushirren ja sen alla olevan hirren välissä oli suuri palokärjen nakertama reikä. Jukan katse osui siihen ja mieleen tuli, että siitä se palokärki kulkee ladossa. Pitää oman ovensa. Siitä ei ollut pitkälti siihen ajatukseen, että hänelläkin pitäisi olla oma ovensa, josta hän pääsisi ladossa kulkemaan.

Katse laskeutui oviaukkoon. Siitä se siirtyi oven viereen seinään. Käsi meni lonkalle, jossa oli tuppi puukkoineen. Ja niin tuli päätös tehdyksi.

Hän purki heinät pois päältään, siirtyi seinän viereen ja alkoi nakertaa hirttä poikki ovenpieli-seinästä. Hiljaa rapisten kulki puukko kerran toisensa perästä poikki hirren, yläsyrjästä alasyrjään. Valkoista puun murenaa varisi heiniin ja hirteen tuli valkea viiru. Jukka piirteli ja ähki ja silloin tällöin pyyhkäsi nenästä tuppaavat varsanjalat pois. Hiki tippui otsalta ja käsi uhkasi turtua puukon päässä. Mutta Jukka ei hellittänyt.

Aika kului. Mutta kului hirsikin.

Puoli-hirteen päästyään hän otti ja söi. Kiireesti, katse kaiken aikaa seinähirteen tähdättynä, hän haukkoi leipää ja silakkaa. Rouhi niitä jonkun verran hampaillaan ja hartiavoimalla painoi rouheet menemään kurkusta alas. Suu oli vielä täydessä käynnissä, kun hän jälleen siirtyi työhönsä.

Alkoi jo tuntua illalta, kun hirsi vihdoinkin oli niin kulunut, että rupesi taipumaan puukon alla. Ja yht'äkkiä puukko putkahti läpitse niin, että Jukka löi nenänsä seinään ja sai siihen verinaarmun. Siitä ei hän kuitenkaan joutanut välittämään. Olihan hirsi nyt poikki. Riemastuneena hyppäsi hän ulos, taivutti hirrenpalasta ulospäin ja alkoi nykiä sitä ovenpielipuusta irti. Kun sai irti, niin huudahti:

— Hih! ja viskasi pätkän kauas kedolle. Hyppäsi jälleen latoon ja koetti päätään aukkoon. Pää ei mahtunutkaan sinne. Jukka vetäytyi taaksepäin ja pieni pettymyksen ilme silmissään katsoi aukkoa.

— Lähde kotiin jo! Lehmäin on kylmä, kuului jostain.

Jukka kurottautui ovesta katsomaan. Lehmät seisoivat tiheässä rykelmässä veräjällä ja tiellä meni joku mies.

— Menköön! ajatteli Jukka, vetäytyi takaisin latoon ja syventyi tarkastamaan tekemäänsä aukkoa, joka tosiaankin oli liian pieni.

Hetken aikaa niin katseltuaan hän alkoi nirhata toistakin hirttä poikki.

Vasta kun pimeä jo alkoi tehdä haittaa, malttoi hän hellittää. Pisti puukon tuppeen, kokosi levälleen jääneet eväänsä konttiin ja hyvätuulisesti vihellellen läksi lehmiä kohti. Avasi veräjän ja antoi lehmäin laputella ulos. Pani sitten veräjän kiinni ja raippansa latvalla kuraista tietä kyntäen käveli lehmäin jälessä.

Sadekin oli jo lakannut ja taivaan pilvipeite oli repeillyt riekaleiksi, joita tuuli koetti kiireen kaupalla pois kuljettaa. Riekaleiden lomista vilahti silloin tällöin kuu näkyviin.

Kun tie sukeltautui metsään, niin oli kuin olisi tultu kahden mustan muurin väliin. Muurien takaa kuului rausketta, vikinää, roisketta ja kahinaa, sekä kaiken pohjana syvä ja raskastuntuinen kohina.

Jukan pää kohosi. Vihellys katkesi, jalat naulautuivat tiehen ja huulilta pääsi säikähtynyt kuiskaus:

— Härre-jäsys! Pilvet kiisivät kuin hulluuteen saakka säikähtyneet, ja puolikumollaan oleva kuun puolikas irvisteli puiden välistä kuin pääkallon kuva myrkkypullon kyljessä.

— Voi jäsys! parahti Jukka jälleen ja alkoi hoputtaa lehmiä.

Hänelle ei tullut mieleenkään muuta kuin että siellä ne nyt elämöimät, häjyt henget, tiikerit, korillat ja koirankuonolaiset, jotka purematta nielevät täysiaikaisia miehiäkin. — — Tukka nousi pystyyn ja sydäntä kouristi. Hän yritti hiipiä varpaillaan, etteivät ne vain kuulisi. Mutta lehmän kellon ne kuulevat —! Pämpättääkin kuin kiusalla.

— Älä pämpätä sitä kelloa! karjasi Jukka kellokkaalle ja samalla huomasi, että nythän ne kuulivat hänenkin äänensä.

Tuuli kahautti tien vieressä olevan haavan lehtiä. Jukka voihkasi niinkuin ainakin se, jolla ei ole enää pelastuksen toivoa. Ja kun kuukin samassa pääsi pilven takaa, näki hän, miten metsässä huojui, keikkui, kiikkui, heilui ja roikkui mustia päitä ja ruumiita. Kauhusta väristen ja valittavalla äänellä siunaillen kyyristyi hän lehmäin sekaan ja yritti kävellä kyyryllään, etteivät ne sieltä metsästä vain näkisi häntä. Silloin joku tarttui hänen jalkaansa ja karvainen käpälä löi häntä päähän. Kamalasti rääkäisten horjahti hän lehmäin jalkoihin.

Kun, ei kuitenkaan mikään häntä niellyt, eikä alkanut metsään kuljettaa, ymmärsi Jukka, että olikin vain lehmä astunut hänen jalalleen ja toinen lyönyt hännällään häntä päähän. Silloin hän puhkesi rumaääniseen itkuun. Itku sulatti kamalan pelon hyydyttämää mieltä, ja siitä sai hän tukea jo horjumassa olevalle uskolleen, että oli ollut hirveässä vaarassa.

Niin hän tuli koko metsämatkan ja vielä Koninmäen torppainkin ohi täyttä kurkkua parkuen.

Kylää lähestyessään hän alkoi hillitä villiä itkuaan ja onnistuikin niin, että kotiin päästessä vain hynkkivä nikotus, punaiset silmät ja poskilla näkyvät kyynel juovat näyttivät, että hän oli itkenyt. Mutta kun häneltä tutkittiin, mitä varten hän oli itkenyt ja mitä varten hän näin myöhälle oli ollut, pysyi hän itsepintaisesti vaiti. Niin itsepintaisesti, että sai isännän sisun kuohumaan.

— Vai et sä s—na meinaa mitään sanoa, ärjäsi isäntä, tarttui toisella kädellään Jukan kaulukseen ja toisella sieppasi luudanvarren puuloukosta.

* * * * *

Seuraavana aamuna ei enää suorastaan satanut. Mutta ilmassa oli kosteaa sumua ja maa oli märkä. Jukka sai nytkin lähteä yksin lehmäin kanssa samaan Matinsaloon, jossa eilenkin oli ollut.

— Muistakin vain, jotta tulet oikealla ajalla kotiin, varoitti emäntä, kun Jukka tallin taitse meni kujalle.

Jukka ei sanonut mitään.

Perille päästyään hän ensimäiseksi söi ja sitten ryhtyi jatkamaan eilistä työtään. Piirsi puukolla, ähki ja nyysäsi, ja aika-ajoin sipasi kädellä selkäänsä, jota vieläkin hieman kivisti eiliseltä, varsinkin kun nahkainen housunkannatin paidan rikkeimen kohdalta siihen vielä hankasi. Sen pahempaa häiriötä ei se kuitenkaan hänelle tuottanut. Eikä kauan kestänytkään, kun hirsi oli poikki ja pätkä kedolla toisen seurana.

Nyt oli hänelläkin siis oma luukkunsa, niinkuin palokärjelläkin! Hän pujahti siitä sisään ja ulos, ja kuvitteli olevansa lintu, jolla on pesä ladossa. Kivitaskun tapaan hyöri ja pyörähteli. Sieppasi maasta irtonaisen turpeen hampaisiinsa:

— Hvii dakk, hvii dakk, dakk, hvii dakk, vihelteli ja kielellään maiskutteli. Keikkui, hyöri ja pyörähteli ja turve hampaissaan pujahti latoon.

Tuli jälleen ulos ja alkoi saman pelin. Sillä tavalla karttui latoon vähitellen iso kasa turpeita risuja ja aidaksenkappaleita.

Vihdoin hän väsyi olemaan lintuna. Istahti hengästyneenä heinäin päälle ja suutaan irvistäen kohensi housunkannatinta, jonka hankauskohtaa nyt kivisti entistäkin pahemmin, kun iho oli hikinen.

Sitten hän taas söi. Syötyään heittäytyi pitkälleen heinäin päälle ja katsoi palokärjen luukkuun. Alkoi tuntua ikävältäkin. Kun eivät Alatalkkarin Vesteri ja Mikkilän Santtu tänäänkään tulleet.

Mutta emäntä käski tänään tulla aijemmin kotiin kuin eilen.

Enempää hankkimatta heitti hän kontin selkäänsä, hyppäsi ulos ladosta, otti raippansa ladon porraspenkiltä ja läksi lehmiä veräjällepäin ohjailemaan. Lehmät olivat vastahakoisia lähtemään. Syödä vain yrittivät ja muualle kävellä, mutta ei veräjälle. Mutta kun Jukka kimpaantuneena ärjyi että: "hoi kotia, hoi kotia", täytyi niiden uskoa ja lähteä.

Kotona oltiin puolisella juuri, kun Jukka lehmäin kanssa tuli tarhaan. Emäntä tuli ensimäisenä ulos.

— Siunatkoon tuota poikaa, mitä se taas on tehnyt, päivitteli hän portailla.

— Enkös mä nyt tullut aikaisin, huusi Jukka mielistellen.

— Tulit sä nyt aikaisin, murisi emäntä äkääntyneenä. Älä vain, ryökäle, panekaan niitä navettaan, huusi hän, kun huomasi Jukan aikovan tapansa mukaisesti mennä navetan ovea avaamaan. Mihin ne nyt pannaan? kysyi sitten isännältä, joka myöskin jo tuli portaille avopäin.

— Mihinkäs nämä nyt sitten pannaan, tiuskasi isäntä. Kyllä sä, poika, sen elävä, tarvitsisit taas saada sellaisen löylyn jottas tietäisitkin, ärjyi hän Jukalle.

Jukka riipoi kontin selästään, viskasi sen tarhaan ja katosi.

Illallisen aikana ilmaantui Jukka Varsanniemen muuripieleen.

— Mene, Jukka, istumaan, käski isäntä pöydän takaa.

Jukka katsoi lattiaan ja vetäytyi puuloukkoon päin.

— Onko Jukalla? kysyi emäntä puuropannua likoon pannessaan.

Jukka yritti painautua syvemmälle puuloukkoon.

— No mutta — mikäs sen Jukan nyt on? ihmetteli isäntä. — Tapaapa sinulta sana lähteä? — Eihän sinua vain lyöty ole?

Isäntä katsoi tutkivasti Jukkaan ja huomasi, että Jukan leuka alkoi vavahdella ja silmät räpyttää tavallista tiheämpään. Hän nousi pöydästä, tuli Jukan luo ja kätensä Jukan olalle laskien kysyi:

— Onko sinua lyöty?

Toisetkin kääntyivät katsomaan. Ruokko-Masa vain entistä kiiruummin tuppasi ruokaa suuhunsa.

— Onko sinua lyöty! kysyi isäntä tiukemmin ja puisti Jukkaa olasta.

— On, sanoi Jukka hiljaa.

— Koska?

— Eilen.

— Kuka?

— Isäntä.

— Minkätähden? Jukka purskahti itkuun.

— Vaai niin, sanoi isäntä venyttäen. Oletko saanut syödä?

— Olen minä.

— Tule tänne meidän joukkoon syömään! Isäntä talutti Jukan pöytään.

Hae sille voileipää! käski sitten emäntää.

Emäntä haki.

Pöytään katsoen alkoi Jukka syödä kyynelten vielä tipahdellessa silmistä.

Ruokko-Masa lopetti syöntinsä ja nenäänsä niiskuttaen meni ulos.

Kun Jukka sai syöneeksi, käski isäntä hänen tulla kanssaan.

He menivät Ratulaan.

— Tätä poikaa sopisi vähän katsella, sanoi hän Ratulan isännälle.

Ratulan isäntä käski heidän tulla kamariin. Siellä riisuttiin Jukalta pois takki ja liivi, jolloin pitkin selkää ulottuvasta paidan rikkeimestä pahastuvassa ihossa näkyi jotain epämääräisiä juovia, sekä vihaisen punaiseksi käynyt housunkannattimen hankauskohta.

Isännät katsoivat toisiaan silmiin ja puistelivat päätään. Mitään he eivät sanoneet. Eivätkä he puhuneet mitään Jukan vaatteistakaan. Merkitsevästi vaan katsoivat toisiinsa kun Jukka niitä päälleen kohenteli ja takinhihan suihin taitetta käänsi. Vasta kun Jukka valmiiksi puettuaan kysyvästi katsoi, että mitä hänen kanssaan nyt sitten aiotaan, sanoi Ratulan isäntä: