Читать книгу Ylenkatsotuita - Jaakko Nikkinen - Страница 5

Sisällysluettelo

Niinä kolmena päivänä, jotka Sanni oli ollut Saarenpäässä, muistuivat emännälle entistä useammin mieleen omat aikaisin kuolleet lapsensa. Varsinkin nyt, kun roskailma oli loppunut ja miehet olivat taas päässeet metsään menemään, ja piika Maija oli naapurissa työnsä kanssa, eikä heitä ollut kotona muita kuin hän ja Sanni, oli hän kokonaan muistoihinsa vajonnut.

Jalka polki rukkia ja kädet hoitelivat langan valmistumista.

Mutta ajatukset olivat muualla.

Mitä lie tarkoitettu sillä, kun häneltä oli kaikki lapset niin aikaisin poisotettu? Oliko se ollut rangaistusta? Vai rakastavasta kädestä lähtenyttä kuritustako? kyseli hän itseltään. Ja tekikö hän edes oikein siinäkään, kun suostui ottamaan Sannin hoitoonsa? Jos hänenkin käy samoin kuin omainkin lasten? Kun parhaiksi ehtii kiintyä, niin korjataan pois.

Katse suuntautuu Sanniin, joka puhtaaksi pestynä, punanauhaiset letintyngät niskassa, istui lattialla, ikkunasta tulvivain auringon säteiden laskukohdalla, ja äänetönnä leikki vaatetilkuista kootulla nukella ja kangaspalasilla.

Niinhän hänelle oli aina käynyt, jatkoi emäntä mietteitään. Sanni oli senkin nimi, hänen esikoisensa. Puolentoista vuoden vanhana sairastui kurkkumätään. Hän valvoi yötä päivää vuoteen ääressä ja lääkärikin haettiin kolme kertaa. Mutta mikään ei auttanut. Kuolema voitti — —.

Siitä on nyt kolmekolmatta vuotta.

Kun Matti syntyi, sai hän jostain sen käsityksen, että se jää elämään. Ja elikin se viisivuotiaaksi. Sillä aikaa jo ehti Hilda syntyä ja kuollakin. Matti oli terve ja vilkas poika. Sille laitettiin jo pojan pukukin ja hän näki vieläkin, kuinka Matti ujosteli ja samalla oli hyvillään, kun puku pantiin ensi kertaa päälle. Juuri sinä päivänä täytti Matti viisi vuotta ja puku annettiin jonkinlaiseksi syntymäpäivälahjaksi. Iltapäivällä meni Matti toisten lasten kanssa jokirantaan. Siellä oli joltain kiveltä luiskahtanut jokeen — ja tuotiin ruumiina kotiin.

Emäntää vieläkin puistatti, kun muisti, kuinka hän silloin toisin vuoroin riiteli ja solvasi Jumalaa siitä, että tämä oli rikkonut lupauksensa, toisin vuoroin taas rukoili ottamaan hänetkin sinne, missä Matti oli. Pelkäsivät hänen menettäneen järkensä. — — Eikä se pelko taitanut aiheetonta ollakaan.

Matin kuoleman jälkeen syntynyttä lasta ei hän uskaltanut katsoa silmiin eikä koskaan oikein lujasti painaa rinnalleen. Puolen vuoden ikäisenä se sitten kuolikin — raukka — —.

Emäntä huokasi.

Ei ole hänen sallittu lapsesta ihmistä kasvattaa. Ei ainakaan omasta lapsesta. Sallittaneeko toisen lapsesta — — —.

Sanni rukka. Jos se onkin sinulle onnettomuus, kun meille jouduit

— — —. Eikä onni, niinkuin ihmiset sanovat — — —.

Emäntä pysäytti rukkinsa. Oikealla kädellä rukin pyörästä pitäen hän puolain välistä katsoi Sannia.

Sannikin näytti miettivän jotain. Toisella kädellään konemaisesti heilutteli nukkeaan, mutta ikkunaan tähdätyissä silmissä oli ilme, joka osoitti, että ajatukset vaelsivat muualla kuin nuken heiluttamisessa.

Yht'äkkiä hän katsahti emäntään. Heitti nuken lattialle ja juoksi emännän luo. Nojasi tämän polviin ja katsoi silmiin.

— Eihän Tanni taattanu mennä äitin kant tiltonhautaan? Tannin olit tullu kolttu likaitekti, sanoi, painautui lujemmin emännän polvia vasten, hapuili kiinni hänen käsiinsä ja kuin rukoillen katsoi silmiin.

Emännän mielessä läikähti.

— Ei Sannin tarvitse kirkonhautaan mennä! Eikä saakaan mennä, sanoi hän ja tempasi Sannin syliinsä.

— Etkö tina antaiti Tannin mennä?

— En! Minä en antaisi!

Sanni painoi päänsä emännän rinnoille.

— Ookko tina ny Tannille äiti? Kun Tannin äiti on tiltonhauatta.

— Olen, kuiskasi emäntä hiljaa ja painoi Sannin rintojaan vasten.

— Minä olen Sannin äiti, kuiskasi hän uudelleen ja painoi suudelman

Sannin otsalle.

* * * * *

Miehetkin tulivat kotiin.

Heti kahvin juotuaan alkoi isäntä taas houkutella Sannia syliinsä.

Pöytärahilla istuen kehotteli:

— Tule paapalle! Tule!

Sanni vain nauroi ja piilotti kasvonsa ruoanlaittopuuhissa häärivän emännän hameenlaskoksiin.

— Mene nyt! kehoitti emäntä. Sanni yritti paremmin piiloutua.

— Kuinka et sinä isälle mene? nuhteli emäntä ja hellällä väkivallalla irroitti Sannin itsestään.

Sanni purskahti äänekkääseen nauruun ja tunki emännän eteen, hänen ja takkakiven väliin.

Isäntä otti sokerinpalan astiasta pöydältä, asetti sen avonaiselle kämmenelle ja Sannia kohti kättään kurottaen houkutteli:

— Tule nyt paapan syliin!

Emäntä siirsi Sannin pois takkakiven kyljestä ja velliä sekottaen istui kivelle.

— Vooi mitä isällä on! huudahti ja yritti kääntää Sannia isäntään päin. Katso! Mene nyt syliin, taikka minä menen!

Sanni päästi suuriäänisen naurun ja alkoi pyrkiä emännän syliin.

— Eei — älä minun syliini tule. Ei minulla mitään ole. Mutta mene isälle! Sillä on sokeria, neuvoi emäntä ja otti Sannin syliinsä.

Sannin kasvojen ilme oli yhtä hyvin itkun kun naurunkin ilmettä ja hän kiersi kätensä emännän kaulan ympärille.

— Katsos Sanni, yllytti isäntä ja kurotti sokeripalaa.

Sanni painoi päätään lujemmin emännän rintaa vasten, mutta samalla kuitenkin salaa katsoi sokeripalaan isännän kädessä.

— Mene nyt isälle, houkutteli emäntä ja yritti irrottaa Sannin käsiä kaulaltaan. Isä itkee, kun ei Sanni ollenkaan isän syliin mene, kuiskasi hän Sannin korvaan, kuitenkin niin, että isäntäkin sen kuuli.

— Tule nyt, Sanni, paapalle! pyysi isäntä ääntään itkuiseksi tehden ja silmiään pyyhkien.

— Katso nyt! Isä itkee jo.

Emäntä sai Sannin pois sylistään ja työnsi häntä isäntää kohti.

— Mene nyt, ettei isän tarvitse itkeä. Sormi suussa katsoi Sanni isäntään. Isäntä painoi kädet silmille ja rupesi tyrskimään.

— No mutta, no mutta! hätäili emäntä. Mene nyt, Sanni kulta! Isä tulee muuten kipeäksi ja viedään kirkonhautaan!

Sormi yhä suussa alkoi Sanni emännän työntämänä hilautua isäntää kohti. Yht'äkkiä päästi helisevän naurun ja kädet ojona juoksi isännän luo.

Loistava hymy kasvoillaan nosti isäntä Sannin syliinsä ja antoi sokeripalan.

— Mutta ethän sinä osaa lasta sylissäsi pitääkään, nauroi emäntä ja meni asettamaan Sannia paremmin.

— Ä ä älähän nyt huoli! Kyllä me siitä sovimme, torjui isäntä. Mutta nisua paappa Sannille antaa, kun se oli niin kiltti, että tuli paapalle.

— Ka, kun riiputtaa lasta kamalasti, huudahti emäntä, kun isäntä Sannia kantaen meni kamariin. Olisi taas mennyt joukkoon, mutta vellipannu rupesi juuri kuohumaan.

— Nisua paappa Sannille antaa. Mistä me nyt vain löydämme mummon varaston, puheli isäntä kamarin piirongin edessä, toinen jalka tuolilla ja Sanni polvella istumassa. Piirongin avaimet löytyivät emännän Amerikassa olevan veljen vaskikehyksiin asetetun valokuvan takaa. Isäntä avasi piirongn lahvin.

— Hpp — ääh! Mutta täälläpä nyt vasta oli! ihmetteli hän ja suurin silmin katsoi Sanniin. Suuriksi rävähtivät Sanninkin silmät vehnäset nähtyään.

Sanni sai kädet täyteen vehnästä. Sitten pantiin kaappi jälleen lukkoon ja avaimet paikoilleen ja mentiin tupaan.

— Nukenkin paappa Sannille ostaa. Oikein ison nuken ostaakin, jutteli isäntä.

— Vai niin teille tuli heti hyvät välit, kiusotteli emäntä.

— Niin ne nyt tuli. Katso vain, kuinka sinun täst'edes käy, kerskaili isäntä.

Sanni pyrki pois isännän sylistä. Isäntä laski, ja suu vehnästä täynnä juoksi Sanni emännän luo.

— Itä ottaa Tannille tuuren nuken!

— Vai niin! ihasteli emäntä. Kelpasikos mennäkin syliin! — Menkää nyt syömään, sanoi sitten miehille. Maijakin näkyy juuri tulevan.

Sanni meni heti Maijallekin juttelemaan, että "itä ottaa Tannille noin tuuren nuken".

— Vai niin se isä on hyvä sille pikku raukalle, sanoi Maija ja heltyneenä nosti Sannia.

Sannin oli niin mieli hyvä, että hän ei saanut rauhassa olluksi missään, ja pyrki joka paikassa mukana olemaan. Kun renki Joose puoliselta hioi kirvestä riihipinolle menoa varten, oli Sanni siinäkin vieressä ja pää kallellaan seurasi Joosen käden liikettä. Pyörähti siitä, että letintyngät heilahtivat ja sanoi:

— Tetän kiivet tanoo Maija, Maija, Maija, Maija.

— Vai niin se sanoo, sinä — kekkula — ja Joose yritti kirvesvarrella hotaista Sannia. Sanni juoksi pakoon ja nauroi. Nauru tuli Jooseltakin, ja isäntä ja emäntä vasta oikein nauroivat. — Oli nimittäin julkinen salaisuus että Joose, niin totinen vanhapoika kun hän muuten olikin, heitteli silloin tällöin hyvin helliä silmäyksiä Maijaan. Hämilleen hän joutui nytkin ja kiiruhti lähtemään riihipinolle. Isäntä ja emäntä jäivät nauramaan ja ihmettelemään, että mistä se Sanni tuon sai.

— Maija, Maija, Maija, matki isäntä ja puhkesi uudelleen nauramaan.

Illalla takkavalkean ympärillä istuttaessa Sanni nauroi ja telmäsi. Hypähteli toisen luota toisen luo. Nykäisi nukkuvinaan olevaa isäntää parrasta ja huusi: "Hei", jolloin isäntä säikähtyneenä avasi silmänsä ja sai Sannilta helisevän naurun. Juoksi siitä emännän luo, pokkasi kätensä hänen polviinsa ja äsähti "Pöh!"

— Ohohoh kun minä säikähdin! huudahti emäntä ja puisteli hartioitaan.

Vihdoin Sanni kiipesi Joosen syliin. Joose oli taas joutumaisillaan hämille. Sai kuitenkin hallituksi itsensä ja hiukan tottumattomasti asetti Sannin polvelleen ja alkoi "köröttää". Lämpeni niin, että puhkesi yksitotisella äänellään laulaa jurnuttamaan:

"Körö körö kirkkoon,

Papin muorin penkkiin,

Lukkarin lautaan,

Parhaaseen paikkaan."

— Paahaateen paikkaan, matki Sanni, ja nauraen katsoi takkavalkeaan.