Читать книгу Hans Nielsen Hauge - Jacob B. Bull - Страница 3

Sisällysluettelo

Haugen tuvassa Tunen pitäjässä laulettiin. Ovi oli auki; tuoreen heinän tuoksua tuli niityiltä. Haravat ja viikatteet oli ripustettu naulakkoihin tahi pantu ladon seinustalle lopetetun päivätyön jälkeen; oli kesäkuun ilta ja heinänteko oli parhaillaan.

Suuresta tuvasta tulvehtiva laulu kuului kauas hiljaisuuteen. Syvät miesäänet johtivat; naisten ja lasten äänet seurasivat säveltä, varovasti ja uskollisesti.

Haugen isäntä, Niels Mikkelsen, piti iltahartaushetkeä talossaan.

Syntyi hiljaisuus; sitten kuului voimakas, lukeva miesääni; sitten taas laulettiin. Vieno kesätuulahdus tuntui puutarhan puissa; muutama viivästynyt pääskynen tuli liidellen ja meni räystään alla olevaan pesäänsä, ei enää sieltä ulos lentääkseen.

Taaskin syntyi sisällä hiljaisuus; pari ihmistä katseli ulos ikkunasta; tuokio oltiin siellä sangen hiljaa.

Kuului lieassa olevan hevosen hirnuntaa sen siirtyessä ruohostossa niityllä. Sitten tuli palvelusväki yksi kerrallaan ulos tuvasta.

Renkipoika meni kädet taskussa latoa kohden, jossa pitkät rattaat olivat tyhjinä sillan luona; sinne hän paitahihasillaan istuutui hiljaisena; sitten rupesi hän itsekseen hyräilemään jotakin rakkauslaulua, jota siihen aikaan seudulla laulettiin.

Palvelustyttö meni aittaan hakemaan sankoa; hän hymyili ja sanoi ohi mennessään pari sanaa pojalle, joka istui rattaiden väliaisalla. Sitten meni hän navettaan lypsämään.

Ja taas vallitsi kesäkuun lämmin hiljaisuus talossa.

— — —

Tuolla tuli kaksi poikaa, toinen kuusitoista ja toinen noin neljätoista vuotias, hiljaisina ulos avoimesta tuvan ovesta. He seisahtuivat hetkiseksi porraskivelle; sitten menivät he hiljalleen renkipojan luo, joka istui rattaiden väliaisalla, ja istuutuivat siihen. Ne olivat Niels Mikkelsenin kaksi poikaa, Mikkel ja Ole.

Taaskin vallitsi hiljaisuus; renki oli ottanut esiin puukkonsa ja vuoleskeli löytämäänsä honkatikkua. Pojat istuivat kädet sylissä. Rakennusten välistä voi ikkunasta nähdä isän leveän haahmon; hän istui ja luki tuolla sisällä. Ja ovi oli edelleenkin auki.

Nyt tuli koira hitaasti ja väsyneesti ulos, seisoi rakennusten välissä, vainueli ja tuli hiljaa jolkutellen näitä kolmea kohden. Sen selkää siliteltiin, se meni vuoroonsa kunkin luokse ja sitten hitaasti edelleen portin luo, johon se asettui vahtimaan.

Renkipoika istui hiljalleen hyräillen ja vuoli lastuja honkatikusta. Heittipä jonkun lastun poikain päälle ja hymyili samalla. He heittivät takaisin ja hymyilivät myöskin, mutta eivät puhuneet mitään.

Vähän ajan kuluttua pani renkipoika puukon tuppeen, antoi honkatikun pudota ja istui kädet sylissä.

"Aholla on tänä yönä tanssit", sanoi hän.

Pojat katsoivat häneen.

"Niinkö?" sanoivat he molemmat yht'aikaa.

Ja sitten vallitsi täydellinen hiljaisuus.

Vihdoinkin puheli nuorempi, Mikkel, hän, joka oli neljäntoista vuotias:

"Menetkö sinä sinne?" kysyi hän matalalla äänellä. Ja hän vilkaisi ikkunaan, jonka sisäpuolella isä edelleenkin leveänä istui ja luki.

Renkipoika hymyili.

"Lähdetkö sinäkin ehkä mukaan?" kysyi hän.

Poika oli kauan vaiti, silmäili vanhempaa veljeään ja oli edelleen vaiti.

"En — sitäpä en tee", sanoi hän vihdoin.

Renkipoika hymyili taaskin.

"Sinäpä et tohdi", sanoi hän. "Sinäpä et saa isältäsi lupaa siihen."

Mikkel ei heti vastannut. Hän istui ja tuijotti eteensä.

"Se on synti", sai hän vihdoin hiljaa ja vitkalleen sanoneeksi.

Renkipoika vihelsi ja katseli sormiaan.

"Niinhän pappikin sanoo", vastasi hän.

Ja taas oltiin kauan hiljaa.

Vähän ajan kuluttua puhui renkipoika taaskin:

"Niinpä niin — sinähän oletkin vielä pieni mennäksesi tanssiin, sinä", sanoi hän.

Tähän ei vastattu.

Renkipoika nousi ja meni navettaan päin; molemmat pojat istuivat hetkisen; sitten hekin nousivat ja seurasivat.

Renkipoika seisoi navetan ovella ja katseli sisälle. Palvelustyttö lypsi siellä.

"Menetkö tanssiin tänä iltana?" kysyi hän.

"En tiedä", vastasi tyttö sisältä.

"Sinne tulee paljon. Kristen Gleng tulee soittamaan."

Renkipoika solui sisälle navettaan ja jäi sinne seisomaan puolipimeään.

"Sittenpä tulee hauskaa", kuului palvelustytön ääni tuolta sisältä.

Molemmat pojat, jotka seisoivat ulkopuolella, kuulivat että hän nauroi samalla kertaa.

Mikkel meni sisälle ja seisoi nyt navetan ovella; Ole seisoi ulkopuolella.

Silloin tuli renkipoika taas takaisin puolipimeästä ja seisoi ovella

Mikkelin luona. Palvelustyttö tuolla sisällä istuutui taasen ja lypsi.

"Mihin Hans on joutunut?" kysyi renkipoika.

Mikkel vetäytyi ulos navetan ovelta.

"Hän lukee", vastasi hän laimeasti.

Renkipoika hymyili.

"Hän lukee lujasti", sanoi hän.

Pojat olivat vaiti.

"Hänestä tulee kyllä pappi — aikanaan!" — Tämän sanoi palvelustyttö tuolla sisällä.

"Niin arvelee pappi Seeberg myös", vastasi renkipoika.

"Hän oikein kehui poikaa viime kuulusteluissa."

Palvelustyttö tuli esiin.

"Niinpä niin — se poika osaa kyllä Jumalan sanaa", sanoi hän. Sitten kaatoi hän maidon saaviin niin että se vaahtosi, ja meni seuraavan lehmän luo.

"Kunhan hän vaan ei lue itseään kuoliaaksi" — arveli renkipoika.

"Sitäkin lajia voi tulla liikaa."

Ei kukaan sanonut siihen mitään.

"Kun ei edes saa tanssiakaan", sanoi renkipoika.

"Sepä onkin pahinta", sanoi palvelustyttö.

He kaikki tulivat hämilleen; sillä juuri nyt tuli itse isäntä Niels Mikkelsen suoraan navettaan. Hän seisoi ovella leveänä ja lempeänä, ennenkuin kukaan tiesi siitä mitään.

Tuli hiljaisuus. Renkipoika painautui ulos; pojat seisoivat hämillään.

Niels Mikkelsen oli kyllä kuullut sen, mitä viimeiseksi oli sanottu. Hän seisoi hetkisen ja katseli ympärilleen; sitten sanoi hän varsin hiljaisesti:

"Meneekö joku täältä tanssiin illalla?"

Ei kuulunut vastausta.

Hän katseli renkipoikaa, joka seisoi ja kopeloi rakennuksen nurkkaa.

"Jos sinä, joka olet rukoillut iltarukouksessasi Jumalaa, voit mennä tanssiin syntiä tekemättä — niin mene. Mutta ota Jumala kanssasi", sanoi hän varsin lempeästi ja hiljaisesti.

Sitten hän kääntyi ja lähti sisälle.

* * * * *

Kamarissa tuvan yläpuolella istui poika ja luki ikkunan ääressä valoisana kesäiltana. Hänen hiuksensa olivat vaalean ruskeat ja hänen silmänsä lempeät, harmaan siniset. Kuinka olikaan, tuijotti hän miettiväisenä eteensä ikkunasta, oikeastaan mitään varsinaisesti katselematta; sitten lian taasen luki.

Ikkunalaudalla oleva kirja oli suuri, nahkaan sidottu kirja, vanha ja kulunut. Se oli Haugen väen vanha perheraamattu.

Kirjan alkuun, sen ryppyiselle sisäsivulle oli kirjoitettuna kellastuneella musteella: "Ole Hansen Hauge, Anno Kristuksen syntymän jälkeen 1721" ja sanat: "Jumala on minun voimani, ei minulta mitään puutu." Alempana seisoi tummemmalla musteella: "Maria Olsdatter Hauge 1766."

Poika, joka luki, pysähtyi vähän väliä, nojasi päänsä käsiinsä ja istui siten kauan; toisinaan henkäsi hän vavahtaen kuten lapsi itkun jälkeen, silmien tuijottaessa sinertävään kaukaisuuteen. Suun ympärillä oli surun piirre, mutta sanomattoman lempeä; sitten hän taasen kävi kirjaan käsiksi innokkaammin kuin ennen, itsekseen jotakin supisten.

Se oli Niels Mikkelsen Haugen ja Maria Olantytär Haugen nuorin poika

Hans.

Joku tuli ylös portaita, raskain aika-ihmisen askelin. Lukija käänsi päätään, mutta luki kohta edelleen.

Se oli äiti.

Hän tuli suoraan pojan luo, silitteli hiljaisesti hänen päätään ja seisahtui hetkiseksi.

"Saatpa lopettaa nyt — täksi päiväksi", sanoi hän.

Hans kääntyi tuolilla ja katsahti äitiin.

"Kyllä, pian", vastasi hän.

Äiti seisoi ja hymyili vähän.

"Nyt on jo myöhä", sanoi hän. "Sinun täytyy nousta huomenna aikaisin ylös."

Poika ei vastannut mitään, nousi hitaasti kirjan äärestä ja pani sen kiinni.

Äiti seisahtui hetkiseksi.

"Missä muut ovat?" kysyi hän.

Hän katsoi ikkunaan. "En tiedä", vastasi Hans hiljaisesti. Äiti meni portaita kohden.

"Mene kutsumaan heidät sisälle — käymme illalliselle. Isäsi on jo mennyt levolle."

Sitten meni hän hitaasti portaita alas.

* * * * *

Oli kesäyö. Valon sarastus oli talojen yllä; oli kuin ei pimeys olisi saanut mitään valtaa. Kaukana pellolla kuului ruisrääkän räikeä ääni, joka milloin lakkasi, milloin kuului mistäkin kohdasta laihosta. Yölepakko liiteli vinhassa kulussa hyttysiä pyytelemässä talon ympäriltä ja puitten välistä; koira makasi nukkuneena keskellä pihaa.

Ylhäällä kamarissa tuvan yläpuolella Haugen talossa oli hiljaista. Nuo kolme poikaa siellä makasivat. Hans ja Ole samassa sängyssä, vanhin, Mikkel, yksinään.

Ovi alas tupaan oli auki; isän raskas kuorsaaminen kuului selvästi sieltä alhaalta.

Raamattu oli tuolilla ikkunan edessä; poikain kengät olivat vuoteen vieressä, kolme paria rivissä.

Nyt löi kello yksitoista tuolla alhaalla. Pitkiä, raskaita, sointuvia lyöntejä.

Toisesta vuoteesta pistäytyi esiin hereillä oleva pää, kuunteli ja paneutui taas alas.

Se oli Mikkel, vanhin pojista.

Hetkisen kuluttua nousi valveutunut pojan pää taasen ylös, kuunteli kauan ja katosi jälleen; sitten poika nousi istumaan vuoteessa ja pysyi siinä asennossa.

Salavihkaa katseli hän sänkyä, missä toiset kaksi nukkuivat, hiipi sängystä ja istui sen reunalle.

Hän istui vielä hetkisen, vilkasi salavihkaa uudelleen noihin kahteen, mutta ei kuullut muuta kuin heidän tasaisen hengityksensä ja vuoroon isän kovan kuorsaamisen alhaalta.

Sitten pukeutui hän hitaasti, pannen ylleen vaatekappaleen toisensa jälkeen, sai käsiinsä lakkinsa, otti kengät käteensä ja pujahti sukkasillaan portaita kohden.

Silloin nousi poika toisessa sängyssä äkkiä — se oli Hans — ja sanoi kuiskaten:

"Mihin sinä menet?"

Mikkel seisahtui äkkiä eikä vastannut heti.

"Pistäyn vaan alhaalla", sai hän vihdoin sanotuksi.

Hän ei katsonut veljeensä, mutta hiipi edelleen portaita alas.

Veli, joka makasi sängyssä ja tuijotti hänen jälkeensä, asettui uudelleen levolle. Mutta hetkisen kuluttua nousi hän ylös, tuli ikkunan luo hiipien ja katseli ulos.

Ulkona oli valoisa kesäyö. Kauempana ladon luona seisoivat renkipoika ja palvelustyttö, jonka esiliina loisti hämyssä.

Koira juosta jolkutteli heidän luokseen ja sitä taputeltiin; he seisoivat hetkisen niinkuin olisivat puhuneet keskenään, sitten he menivät navetan ohi ja niityn yli aholle päin. Nyt näki hän Mikkelin menevän hiipien samaa tietä, mutta etäällä näistä toisista. Hans tunsi tärähdyksen kiireestä kantapäähän. Ne aikoivat tanssiin kaikki kolme!

Hän näki rengin tavottavan palvelustyttöä, heidän mennessään korkean, mehevän heinän läpi aidan vierustaa pitkin; hän näki tytön juoksevan pohjoiseen päin ja rengin heti jälessä; sitten tyttö seisahtui, renkipoika sai kätensä hänen vyötäisilleen ja niin menivät he edelleen. Mutta heidän jäljissään pohjoiseen päin näki hän veljensä heitä seuraavan, seisahtuvan ja taas seuraavan koko ajan.

Nousipa äkkiä omituinen surun ilme pojan pienille kasvoille, noine lempeine, suurine silmineen. Hän pani kätensä ristiin ja polvistui tuolin eteen.

Poika rukoili.

Hän rukoili veljensä puolesta, että Jumala tahtoisi varjella häntä vaaralliselta tieltä.

Oli kauan hiljaista. Kuului ainoastaan kuorsaamista tuolta alhaalta ja kolmannen veljen kevyttä hengittämistä sängystä. Mutta pieni poika polvillaan, pää raamatulla ja ristissä olevat kädet pään ympärillä, vapisi, kun hän siinä taisteli veljensä puolesta. Kylmä hiki oli hänen otsallaan; huulet liikkuivat hiljaa, mutta kyyneleet eivät vuotaneet.

Äkkiä nosti hän päänsä ja kuunteli. Hänestä tuntui kuin olisi hän kuullut jonkun tulevan. Joku tulikin portaita ylös. Se oli hänen veljensä Mikkel.

Hän tuli hiipien ja hengästyneenä, nyt, kuten alas mennessäänkin, kengät kädessä.

Silloin häneltä, joka rukoili, pääsi äkkiä itku ja hän nyyhkytteli hiljaa.

"Jumalan kiitos!" kuiskasi hän.

Sitten hiipi hän sellaisena kuin oli ja kietoi molemmat käsivartensa veljensä kaulaan.

Tämä seisoi hämmentyneenä eikä tietänyt mitä tehdä.

"Sinäpä olet niin ihmeellinen", kuiskasi hän ja irrottautui lempeästi.

Sen enempää ei näiden kahden kesken puhuttu. Kumpikin hiipi hiljaa vuoteeseensa ja painautui sinne. Sitten oli aivan hiljaista.

Mutta kun Mikkel seuraavana aamuna herätti veljensä, makasi Hans kädet ristissä, kasvoissa itkun juovat, onnellisena ja rauhallisena.

* * * * *

Oli kirkas aurinkoinen päivä.

Haugen väki oli lopettanut heinän korjuun kotona ja hankkiutui nyt Glommenjärven Rolförsalmen poikki tuomaan kotiin heiniä toisella puolella olevilta niityiltä. Heillä oli kyllä lato toisellakin puolella, mutta heinää oli kasvanut lujasti sinä vuonna eikä latoon tällä kertaa mahtunutkaan kaikkea.

Kahdeksan aikaan aamusella he lähtivät matkaan, itse Niels Mikkelsen, renkipoika ja poika Hans. Viimemainitun oli määrä pitää veneestä huolta, noiden kahden kantaessa ja lastatessa.

Glommenjärvi lainehti voimakkaana ja virtavana salmessa; virta oli vielä väkevä, vaikka oli kesäkuun loppupuoli; oli paljon satanut sekä toukokuussa että kesäkuussa ensi puoliskolla. Sen vuoksi oli kasvullisuus niin kehittynyt kestävien poutien aikana juhannuksen tienoilla.

Isä itse irroitti veneen ja kaikki kolme astuivat siihen. Renkipoika souti; Hans istui hiljaa perässä, isä leveänä ja vahvana keskilaudalla.

Renkipoika, joka vasta viiden aikaan oli tullut tanssista, souti veltosti ja melkein kuin unissaan; ei puhuttu mitään salmen yli mentäessä.

Mutta kun vene oli tullut rantaan toiselle puolelle ja molemmat aikamiehet olivat vetäneet sen ylös, sanoi Niels Mikkelsen äkkiä rengille:

"Sinäpä olet vaan puoli miestä tänään, sinä Petter."

Petter Thoresen vilkasi sivumennen isäntäänsä.

"Vai niin", vastasi hän kuin ihmetellen.

He menivät ylös latoa kohden haravat olalla, nuo kaksi aikamiestä edellä ja Hans heidän takanaan.

Hetkisen kuluttua seisahtui Niels Mikkelsen taaskin.

"Olitko sinä tanssissa yöllä?" kysyi hän sitten, mutta varsin hiljaisesti.

Renki Petter Thoresen käänsi tupakkamälliä ja sylkäsi.

"En ollut siellä", vastasi hän.

Poika, joka oli heidän takanaan, punastui — aivan kuin hän itse olisi siellä ollut; mutta sitä eivät nuo toiset nähneet.

"Kiitos Jumalalle siitä", sanoi sitten Niels Mikkelsen. "Pelkäsin sitä, kun olet niin väsynyt", lisäsi hän matalalla äänellä.

"Voihan sitä silti olla väsynyt", vastasi Petter Thoresen; hän sylkäsi kouraansa ja alkoi haravoida.

"Voipa niinkin", vastasi Niels Mikkelsen ja teki samoin; "mutta jos

Jumala on kanssamme, niin onnistuu kaikki työmme."

Toinen vaikeni; he haravoivat kumpikin, tekivät kekoja ja kantoivat veneeseen.

Mutta pojasta, joka oli mukana, tuntui kuin hän ei olisi voinut itkultaan niellä kulkiessaan haravoimassa sitä, mikä toisilta oli varissut. Hänestä tuntui vaikealta kestää auringon paahdetta; oli kuin hänen rintaansa olisi painanut ja hänen oli vaikeata hengittää. Ja kun renki toisen kerran tuli ylös isän kanssa, katsoi hän koko ajan alaspäin aivan kuin hän olisi jotakin pahaa tehnyt. Sellaisiako ihmiset olivatkin!

Hans yritti hiljaa lukea Isämeidän, mutta ei voinut.

Hänen oma laitansa oli tuskin parempi! Eikö ollut hänkin tuntenut omituista halua illalla, kun hän näki toisten juoksevan viljelysten halki pohjoista kohden?

Siinäpä taitaakin piillä synti, tuo vaarallinen synti!

Ja hän mietti mitä vanhassa raamatussa oli sanottu synnin luonnosta ja hänet valtasi äkkiä suuri tuska. Ehkäpä hänkään ei kuulunut niiden joukkoon, jotka tulevat autuaiksi! Ehkäpä hänkin joutuisi helvetin ikuiseen vaivaan!

Hän ei itsekään huomannut, että hän seisoi aivan virran reunalla, ja hän säikähti, kun isä huusi:

"Oletko sinä joutilaana?"

Silloin pääsi hän heti tuskastaan ja hän rukoili Jumalaa sielunsa puolesta. Eikö hän kerran, kun isä oli rangaissut häntä vitsalla siitä että hän luvatta oli poistunut kotoa, ollut aikonut mennä jokeen hukuttaakseen itsensä?! Sittenpä saisivat surra, kun hän oli kuollut! — Hän meni nopeasti ylös toisia vastaan.

"Anna minulle anteeksi, Herra Jumala! Anna anteeksi, Herra Jumala!" — rukoili hän koko ajan sisimmässään.

"Saatpa pitää huolta itsestäsi", sanoi isä lempeästi. Hän otti viimeisen heinäkeon ja kantoi sen alas.

Poika ei vastannut mitään, vaan seurasi silmät maahan luotuina. Hänen sivullaan kulki renki ja hän tunsi jonkunlaista salaista kauhua siitä.

Ehkäpä he molemmat tulisivat menemään helvettiin eivätkä saisi koskaan ijankaikkisuudessa olla yhdessä isän, äidin eikä muidenkaan kanssa, jotka tulevat autuaiksi. Ja häntä rupesi itkettämään.

Mutta nyt he seisoivat veneen luona, joka keinui rantaa vastaan salmen vesipyörteissä ja oli täynnä heiniä.

Kaikki kolme menivät veneeseen; Hans istui perässä; muut soutivat, sillä nyt tarvittiin kahden miehen voima virran voittamiseksi. Toisella puolella näkivät he Mikkelin seisovan hevosen ja heinärattaiden kera valmiina vastaanottamaan heinät, kunhan ne oli saatu ylitse.

Lähinnä rantaa toisella puolella oli virta kovin ja joki matalin.

"Nytpä saat kiskoa lujasti", sanoi Niels Mikkelsen rengille.

Tämä sylkäsi kouraansa, mutta hellitti samalla kertaa airon, joka luisui veteen. Hän hyppäsi ylös sitä tavottaakseen, mutta pökerryksissä yön valvonnasta putosi hän päistikkaa laidan yli virtaan.

Isän ja kahden pojan huuto kaikui hiljaisuudessa.

Silloin renki nousi pinnalle aivan veneen vieressä. Kasvot olivat siniset; häneltä pääsi peljästyksen huudahdus ja hän alkoi taas vajota.

Niels Mikkelsen kumartui yli laidan ja iski kiinni häneen.

Silloin kuului uusi huudahdus; renki oli saanut kiinni veneen laidasta ja riippui siinä koko painollaan. Vene meni kumoon; nuo kaksi aikamiestä katosivat, mutta he tulivat taas pinnalle ja pääsivät käsiksi heiniin, joissa pysyivät kiinni virran viedessä venettä.

Mikkel poika jätti kalman kalpeana hevosen ja juoksi alas harava kädessä veteen joutuneita pelastamaan; vene ajautui rantaa kohden ulkovirran painosta.

"Oi, me hukumme! Herra Jumala, me hukumme" kuului huuto. Renki se oli, joka huusi, kalman kalpeana, sinertävänä ja äänessä kuoleman hätä. Sillä välin kuului kuin valituksena Niels Mikkelsenin voimakas, lempeä ääni:

"Auta, Herra Jumala! Auta, Herra Jumala!"

Mutta Hans poikaa ei kukaan nähnyt.

Alhaalla niemekkeessä pohjasivat nuo kaksi miestä ja vähän sen jälkeen saapui Mikkel haravoineen. Vene tuli hiedalle saakka ja molemmat kahlasivat pökertyneinä maalle.

"Jumalalle olkoon ylistys ja kiitos!"

Niels Mikkelsen seisoi kädet ristissä läpimärjissä vaatteissaan ja renki vieressä kalpeana ja hämmentyneenä.

Nyt katsoi isä ympärilleen.

"Hans!" huusi hän ja kalpeni.

"Jumala armahtakoon meitä!"

Hän ja Mikkel juoksivat alaspäin rantaa pitkin.

"Oi, Jumala meitä armahtakoon! Jumala meitä armahtakoon!" huusi isä.

Ja he juoksivat tähystellen.

Mutta renki kaatui äkkiä maahan ja itki kuuluvasti. "Minä olen syypää! Minä olen syypää!" valitti hän. Tuollapa vieri hengetön pojan ruumis hietapohjaisessa virrassa; se pysähteli pohjaan ja vieri taasen ulommas; sitten vei virta sen suuressa kaaressa pieneen rantapyörteeseen, johon se jäi vaatteista tarttuneena vanhaan, hietaan uponneeseen puunrunkoon. Se oli Hans, Niels Mikkelsen Haugen poika. Tuolla tuli joku juosten ja aivan kalpeana, etsien, harava kädessä. Se oli Mikkel veli.

Hän hengitti huohottaen; kylmä hiki valui hänen otsaltaan; silmät tuijottivat valjuina.

Äkkiä hän seisahtuu, kääntyy ja huutaa toiselle, joka tulee raskaasti juosten.

"Täällä!" huutaa hän niin että kuuluu kauaksi. Sitten juoksee hän rantavirtaan niin että vesi pärskyy.

Minuuttia myöhemmin makaa pieni pojan ruumis tukka pörröisenä ja vettä valuvana hiedalla päivänpaisteessa.

Isä seisoo kumartuneena hänen ylitsensä, kädet ristissä.

"Kuollut", sanoo hän synkästi ja murtuneesti. "Jumalan tahto tapahtukoon!"

"Ei, ei!" huutaa veli. Hän vääntelee käsiään.

"Ei, ei!"

Hän kumartuu ja nostelee maassa makaavaa.

Vettä tuli suusta, — hiljainen ynähdys kuului.

Veli laski hänet alas peljästyneenä.

Silloin isä hätkähti.

Hän kumartui pojan ylitse.

"Hänessä on henki!" huusi hän. "Oi armollinen Jumala!"

Nyt hän kävi käsiksi. Käänteli ja nosteli saadakseen veden tulemaan ulos.

Taas kuului ynähdys samalla kun pulpahtavaa vaahtoa tuli suusta.

Sitten seurasi niiskuttava hengähdys.

"Juokse hakemaan ihmisiä ja vaatteita", käski isä; hän yritti yhä.

Veli juoksi.

Silloinpa seisoi renki siinä.

"Käy käsiksi tähän!" huusi isä. "Hänessä on henki!"

Ja nuo kaksi miestä puuhasivat niin että hiki juoksi pyörittäessään ja kääntäessään hukkunutta poikaa.

Äkkiä isä kohoutuu ja kuuntelee.

"Nyt tuli hän henkiin", sanoi hän. "Jumalalle, Herrallemme olkoon kiitos!"

Ja hän pani kätensä ristiin heidän molempain tuijottaessa pieniä valkeita kasvoja puoliavoimille suineen, josta huomattavasti nyt kävi hengitys edestakaisin.

Silloin renki äkkiä rupesi kovasti itkemään ja nojautui raskaasti

Niels Mikkelseniin.

"Minä olin yöllä tanssissa", puhkesi hän sanomaan.

Niels Mikkelsen ei vastannut ja hiljaisuus vallitsi.

Tulipa kuin huokaus pojasta, joka makasi tuossa; suu vetäytyi itkuun; hän avasi puoliksi sammuneet silmänsä, mutta sulki ne heti.

Sitten alkoi säännöllinen hengitys kuin unessa.

"Riisu häneltä vaatteet", sanoi Niels Mikkelsen, "ja pysyttele nyt meidän Herramme luona, sinä Petter", kehoitti hän. "Hän on ollut armollinen tänään."

Ja molemmat miehet ryhtyivät puuhaan uudestaan läpimärkinä päiväpaisteessa seisoessaan.

Silloin tuli poika Mikkel, äiti ja moni muu heidän kansaan.

Puolikuollut poika pantiin nahkapeittoon ja ajettiin verkalleen kotiin. Isä ja renki kävelivät sivulla.

Mutta kun Niels Mikkelsen oli saanut pojan, joka nyt makasi väsähtäneenä ja silmät suurina, käsi äidin kädessä, hyvin sänkyyn, meni hän hiljaisesti pöydän luo ja istahti lukemaan äänekkäästi:

"Lohdutusta niille, jotka kuoleman hädässä ovat."

Ja hänen lempeä äänensä kaikui kuin kaukainen kohina pojan korvissa, kunnes tämä vihdoin nukahti ja tuli tiedottomaksi kaikesta. Mutta äiti istui koko ajan pojan käsi omassaan.

* * * * *

Oli kulunut useita tunteja. Poika oli herännyt, oli saanut lämmintä juomaa ja nukkunut uudelleen. Nyt seisoivat isä ja veli sängyn vieressä, missä äiti istui kuten ennenkin; he katselivat makaavaa; he puhelivat keskenään kuiskaten.

Heidän siinä seisoessa aukaisi Hans silmänsä.

Hän katseli ihmetellen heitä, jotka vakavina seisoivat ympärillä, kohottautui kyynärpäiden varaan ja tuijotti; hän ei ymmärtänyt mistä hän oli tullut sinne ja mitä siellä oli tekeillä.

Isä tuli lähemmäksi.

"Jumalan kiitos, että saimme pitää sinut", sanoi hän hiljaisella äänellä.

Silloin muisti poika samalla kertaa kaikki. Hän asettui takaisin vuoteeseen ja makasi hetkisen silmät ummessa.

Sitten hän hymyili.

"Minäpä hukuin, minä", sanoi hän.

Äidille tuli vedet silmiin.

"Jumala oli armollinen", vastasi hän; hän silitteli ja silitteli pojan paljasta kättä.

Vähän aikaa oltiin vaiti.

"Kun et sinä huutanut", sanoi vihdoin veli.

Hans katseli eteensä; silmät sinertivät kirkkaammin.

"Minä huusin sinua, äiti", sanoi hän; sitten hän hymyili.

Äiti silitteli yhä.

"Oma poikaseni", sanoi hän.

"Mutta sitten minä jouduin veden alle ja kaikki tuntui niin kummalliselta."

Hän makasi ja tuijotti eteensä.

"Olin kuin olisin ollut kuollut — ja sinä seisoit ja itkit, äiti!"

Äiti puristi hänen kättään.

"Rukoilitko sinä Jumalaa?" kysyi hän hiljaisesti.

"Rukoilin — mutta sitten tuli sellainen kylmyys ja niin pimeätä äkkiä ja silloin minä ajattelin että —." Poika vaikeni ja käänsi pois päänsä. Äiti näki että hän oli itkuun purskahtamassa.

"Mitä sinä ajattelit?" kysyi hän ja kumartui pojan ylitse.

Pojan suupielet vavahtelivat.

"Minä ajattelin että — minä ehkä en — tulisi autuaaksi" sai hän sanoneeksi ja purskahti itkuun.

Oli painostavan hiljaista. Isä kääntyi puolittain poispäin; veli katseli alaspäin. Kuului ainoastaan itkevän nyyhkytystä.

Silloin katsahti äiti isään.

"Sellaista emme saa uskoa", sanoi hän.

"Kun vaan pysyttelee Jumalassa", lisäsi isä; hän huokasi syvään ja meni. Mikkel poika seurasi.

Kun äiti ja Hans olivat jääneet kahden, vallitsi kauan hiljaisuus.

Vihdoin sanoi poika päätään kääntämättä:

"Kunhan vaan voisi oikein uskoa" — hän melkein kuiskasi. "Sanotaan olevan niin monenlaista uskoa." Sen sanoi hän vielä hiljaisemmin.

Silloin äiti nousi. "On myös monenlaisia ihmisiä", sanoi hän hiljaa.

"Pysy vaan Jumalan sanassa sinä, Hans, niin kyllä kaikki on oikein."

Hän seisoi ja katseli poikaa.

Poika oli kauan vaiti.

"Onko se sitten varmaa?" kysyi hän vihdoin.

"On, se on varmaa."

Äiti pani kätensä ristiin.

Poika käänsi päätään; hänen kasvoilleen oli noussut voimakas puna.

"Minä koetan", sanoi hän.

"Ja teet ainoastaan mitä Hän tahtoo."

"Niin" — vastasi poika sangen hiljaa.

Vähään aikaan ei sitten puhuttu mitään. Äiti käveli vähän aikaa edestakaisin; poika makasi ja katsoi eteensä kirkkain silmin.

Äiti seisahtui.

"Etkö mitään muuta ajatellut?" kysyi hän.

Poika katseli häntä.

"En. — Kyllä sentään ajattelin vaatteitanikin." Hän hymyili. "Sitä — etten saisi niitä enää pitää."

Silloin hymyili äitikin.

"Semmoistahan se on", sanoi hän ja meni jatkamaan toimiaan.

Poika makasi vähän aikaa mietteissään.

Mutta kun äiti toisen kerran tuli sängyn luo, katsahti poika häneen.

"Annahan minulle tuo kirja tuolta, äiti", pyysi hän.

Äiti meni pöydän päähän ja otti suuren raamatun, joka oli ikkunalaudalla.

"Jaksatkohan sinä nyt?" sanoi hän ja antoi sen pojalle.

"Saanpa koettaa."

Ja hän alkoi selailla vanhaa kirjaa.

Kun isä vähän ajan päästä taas tuli katsomaan poikaa, istui äiti ikkunan ääressä ja kutoi sukkaa.

"Hs", sanoi äiti kuiskien ja katsoi sänkyyn päin.

Isä seisahtui ja teki samoin.

Siellä makasi poika nukahtaneena, poski tuota vanhaa kirjaa vastaan.

Silloin he molemmat hymyilivät.

Sitten meni isä aivan hiljaa istumaan äidin viereen rahille.

"Olipa ihmeellistä, että saimme hänet vielä pitää", kuiskasi hän.

Äiti katsoi työstään.

"Siinä asiassa piilee kaiketi joku tarkoitus", vastasi hän puoliääneen.

Kesäaurinko paistoi suoraan sisälle; kärpäset surisivat juhannuslehväin alla kattoparrujen välissä; — Haugen talon tuvassa vallitsi rauha.