Читать книгу Hans Nielsen Hauge - Jacob B. Bull - Страница 5

Sisällysluettelo

Tunen kirkossa laskettiin rippilapsia Herran ehtoolliselle.

Vanhat kirkonkellot soivat juhlallisen surumielisesti; syysaurinko paistoi kellastuneeseen maahan. Vilja oli kuhilailla: koivumetsän kullankeltaiset lehdet lepäsivät jo mättäillä ja kivikolla; haapa värisi tulipunertavana ja kellertävänä länsituulessa; pihlaja oli kuin veripunainen liekki lehtimetsän moninaisten muitten kalvenneitten puitten keskellä.

Kaikista taloista tuli juhlapukuista kansaa jalan tahi rattain. Vanhempaansa seuraamia rippilapsia uusissa puvuissaan; vanhempaa kansaa ontuen ja käyden, ukkoja keppi kädessä tahi kädet selän takana, vaimoja virsikirjat punaisiin nenäliinoihin käärittyinä.

Niels Mikkelsen Hauge seisoi pihalla kirkkopuvussaan ja odotteli.

Naisväki tuli myöhään valmiiksi; rippilapsi myöskin vielä viipyi.

Hän oli vielä kamarissaan, jossa sisar Anne auttoi häntä pukemisessa.

Mieluimmin olisi hän tapansa mukaan mennyt ilman mitään koristelemista ja laittelemista Herran huoneeseen. "Ei tule noudattaa maailman turhuutta tällaisena päivänä", oli hän sanonut; mutta sekä äiti että sisar olivat sanoneet että hänen tuli laittaa itsensä juhla-asuun; "täytyyhän kunnioittaa Jumalan huonetta ja ottaa sinne parhaimpansa", oli äiti sanonut — ja niin poikanen taipui.

Nyt seisoi hän kärsivällisesti kamarissa ja antoi Anne-sisaren hääriä ja laitella miten parhaaksi katsoi.

"No niin", sanoi sisar saatuaan hänet valmiiksi ja pannen hatun hänen päähänsä, joka oli kammattu ja laitettu ajan tavan mukaan. "Nyt olet hieno niinkuin pitääkin", sanoi hän.

Hans Nielsen huokasi.

"Kunhan vaan olisin sisällisesti niin hieno", sanoi hän itsekseen.

Sisar syleili häntä.

"Rakas Hans!" sanoi hän.

Hans katseli sisartaan rakkaasti.

"Ei tule olla kuin valkeaksi sivelty hauta", sanoi hän.

"Älä puhu sellaista", sanoi sisar.

Sitten he lähtivät hiljaisina alas portaita.

Ja kohta oli Niels Mikkelsen Hauge koko huonekuntansa kanssa kirkkomatkalla.

Nuoret kävelivät nopeammin, ja tapahtuikin niin että he puolitiessä saavuttivat joukon muita etelästä päin tulevia rippilapsia. Oli mukana muutakin nuorisoa.

Siinä sitten kauniisti tervehdittiin ja puheltiin.

Pojat kävelivät ja katselivat toisiaan; tytöt vilkasivat myös poikiin.

Sitten sanoi se, joka käveli Hans Nielsenin vieressä:

"Sinunkin tukkasi on tänään ylöspäin kammattu, Hans Nielsen."

Samallapa hän hymyili.

Hans Nielsen Hauge punastui. Kaikkien toverien oli tapana kiusotella häntä, kun hän tavallisesti sanoi että koreilu ja sen sellainen oli maailmallista.

Nyt kääntyi hän sen puoleen, joka oli puhunut, ja sanoi:

"Kun me tänään olemme somistaneet ruumiimme juhla-asuun, niin sopiipa toivoa, ettemme olisi unhottaneet kuolematonta sieluammekaan, vaan että olisimme muistaneet sitä suurta lupausta, minkä tänään tulemme tekemään, nimittäin jättämään perkeleen työt ja toimet, ja uskomaan Isään Jumalaan, Poikaan ja Pyhään Henkeen!"

Hän lausui tämän kuuluvasti ja vapaasti. Ja nytpä tulikin hänen ympärilleen hiljaisuus.

Mutta muutamat pojat hymyilivät ja katsahtivat toisiinsa.

"Hän on pyhimys — tuo Hans", kuiskasi muuan.

Sen enempää ei puhuttu.

Kun, joukkue oli saapunut kirkkoaidan luokse, jossa oli mustanaan kansaa, erosi Hans Nielsen muista ja meni sisarensa kanssa, joka oli seurannut häntä, odottamaan vanhempiaan ja muita.

Niels Mikkelsen ja hänen vaimonsa puhelivat monen kanssa ennenkuin menivät kirkkoon. Esipappi ja kappalainen eivät vielä olleet saapuneet; mutta kansa oli nähnyt hevosen valjastettuna kulkiessaan pappilan ohitse.

Vihdoinkin he tulivat. Esipappi Seeberg, jolla oli suuri käyrä nenä ja rohkeat siniset silmät, istui kieseissä oikealla puolella; kappalainen Hammer tummana ja kalpeana vasemmalla puolella.

Lakattiin soittamasta, kun papit tulivat kirkon kohdalle; vallitsi hiljaisuus; kansa nosti lakkiaan heidän ohi ajaessaan.

Hans Hauge, joka seisoi sisäänkäytävän lähellä, omaistensa keskellä, sai kappalaiselta osakseen ystävällisen päännyökkäyksen tämän astuessa alas kieseistä.

Nuoresta pojasta tuntui lämpöiseltä se, että pappi todella tervehti häntä; hän otti hatun päästään ja kumarsi syvään.

Sitten tulvi kirkkokansa sisälle ja kohta istui Hans isänsä ja veljiensä vieressä haugelaisten penkissä. Vähän sen jälkeen luki lukkari kirkkorukouksen ja virren veisuu alkoi.

Esipappi Seeberg saarnasi sinä päivänä. Hän puhui lämpimästi ja lempeästi jumalan suuresta rakkaudesta ja teroitti nuorten mieliin sitä syvää, totista kääntymystä, jossa ihminen kokonaan antautui Hänelle eikä tietänyt mitään muuta autuutta kuin Kristuksen kärsimisen ja kuoleman kautta saavutetun.

Hans Nielsenille tulivat kyyneleet silmiin hänen istuessaan siinä kädet ristissä ja pää kumarassa. Hän rukoili Jumalaa, että hänen sallittaisiin tulla oikeaksi Jumalan lapseksi; mutta samalla kertaa tunsi hän väristyksen ruumiissaan siitä, ettei hän ehkä ollutkaan siihen kelvollinen. Hän tunsi kyllä Jumalan sanaa, ehkäpä paremmin kuin useimmat muut hänen ikäisensä; mutta vapaana maallisista haluista ei hänen sydämensä ollut; sen oli hän aivan äsken surumielin kokenut. Sillä vaikka hän nyt istui täällä Jumalalle pyhitetyssä huoneessa ja kohta tulisi uudistamaan kasteensa liiton, niin suuntautuivat hänen ajatuksensa kuitenkin maallisiin asioihin.

Eikö hän ollutkin juuri silloin kun pappi Hammer meni sakaristoon ajatellut säilikköä ja sitä puoltatoista taalaria, minkä pappi hänelle antoi kahden sijasta? Ja eikö hän salavihkaa ollut vilkaissut naisten puolelle, jossa tytöt istuivat kauneina hohtavissa juhlapuvuissaan?

Ja Hans Nielsen kumartui yhä syvempään sekä rukoili Isämeidän-rukousta lakkaamatta, etteivät maailmalliset ajatukset olisi saaneet aikaa eikä tilaisuutta hiipiä häneen, myrkyttää hänen sieluaan.

Mutta kun hän lakkasi rukoilemasta, tulivat taasen joukottain ne ajatukset, jotka hän oli karkoittanut. Ne eivät tahtoneet väistyä, ne hämmensivät hänen mieltään, ja sitten hän ajatteli, että hän totisesti olikin pahan hengen lapsi, eikä kuulunutkaan niihin, jotka Jumala oli autuuteen valinnut; ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.

Silloin hän hädissään vilkasi äitiinsä, joka nyökkäsi hänelle kolmasti, hyvin lempeästi.

Häneltä pääsi itku — oli kuin olisi rinnassa jotakin irtaantunut; mutta hän kumartui vaan syvempään ja pidätti kyyneleet; olihan häpeä ison pojan itkeä.

Nyt alettiin uusi virsi; hän tunsi säveleen ja taisi sanat, mutta hän lauloi mukana tietämättä mitä lauloi.

Sitten alkoi kuulustelu.

Hans Nielsen tunsi itsensä varmaksi päästyään kirkon permannolle yhteen muitten kanssa. Ja kuulustelun jatkuessa nousi myös hänen rohkeutensa ja varmuutensa. Kolmeen kysymykseen hän jo oli vastannut ja vastannut oikein, sen hän tiesi; nyt seisahtui pappi Hammer neljännen kerran hänen eteensä ja kysyi taaskin, kerran ja sitten vieläkin, sai vastauksen ja kysyi jälleen.

Hän laski kätensä Hansin olkapäälle ja taasenkin saatuaan oikean vastauksen nyökkäsi hän ja katseli lähellä olevia aikaihmisiä, jotka kuuntelivat.

"Aivan niin, aivan oikein, poikaseni", sanoi hän.

Hans Nielsen Haugesta tuntui sanomattoman onnelliselta hänen siinä seisoessaan; mutta äkkiä tuli hän ajatelleeksi että tämä ehkä olikin ylpeyttä ja niin hän hiljaa ja kiireesti rukoili Jumalaa, että Hän antaisi hänelle nöyrän sydämen ja johtaisi hänen sydämensä ja ajatuksensa pois kaikesta katoovaisesta. Kunhan vaan en taasen tulisi ajatelleeksi sitä puoltatoista taalaria, tuumi hän — ja kylmä hiki nousi taaskin hänen otsalleen. "Aivan oikein, ihan oikein poikaseni", sanoi uudelleen pappi, joka huomasi hänen kalpeutensa; sitten taputti hän Hansia olalle ja meni edelleen.

Silloinpa kääntyivät Hansin silmät väkisinkin naisten penkkiin, jossa hänen äitinsä istui.

Äiti nyökkäsi ja näytti onnelliselta.

Ja Hans Nielsen veti syvän henkäyksen.

— — —

Kuulustelu oli lopussa; lupaus oli nyt tehtävä. Hiljaisesti ja silmät alasluotuina tulivat rippilapset alttaripöydän luo.

Kullekin vuorostaan tehtiin ratkaisevat kysymykset.

Yksi kerrallaan vastasi hiljaisesti.

Kun pappi Hammer tuli Hans Nielsenin kohdalle huomasi hän itkusta kosteat kasvot, ja kun kysymykset oli tehty ja myöntävä vastaus hiljaisesti annettu, katsoi Hans Nielsen pappia silmiin hätääntyneenä ja sellainen rukous silmissä, että papin sydän aivan lämpeni. Ja kun pappi tarttui lupauksen tekijän käteen lausuttuaan: "niin anna siis Jumalalle sydämesi ja minulle siitä todistukseksi kätesi", tunsi pappi, kättänsä niin puristettavan kuin ei olisi puristaja sitä tahtonutkaan heittää.

Pappi nyökkäsi ja meni seuraavan luo. Ja samalla äänellä tehdyt kysymykset ja vastaukset kaikuivat Hans Nielsenin korvien ohi hänen siinä seisoessaan tovereitaan huomaamatta ja itkiessään kädet silmien edessä.

Niin, totisesti! Hän tahtoi antaa sydämensä Jumalalle!

Kun loppuvirsi oli veisattu ja lähtökumaukset kolme kertaa kolme kirkonkelloista kaikuneet, seurasi Hans Nielsen hiljaisesti vanhempiaan. Ei siinä mitään puhuttu; he ottivat häntä vaan lujasti kädestä, kun oli tultu ulos kirkosta.

Mutta kun oli saavuttu Haugen tienhaaraan ja äiti kulki Hansin vieressä, sanoi äiti sävyisästi:

"Minusta näytti että kaikki meni hyvin!"

Hans Nielsen katsahti äitiinsä. Hänen silmänsä kirkastuivat ja suupieleen nousi hymy. "On niin paljoa vastaan taisteltava, äiti", sanoi hän.

* * * * *

Hans Nielsen Haugesta oli tullut aikamies.

Itsensä elättämisen velvollisuus alkoi hänessä nousta voimakkaana, ja luonnostaan lahjakkaana ja käytännöllisenä oli hänen helpompi kuin monen muun antautua aloille, joista hän sai varman taloudellisen toimeentulon.

Hän harjoitti sepän ja puusepän ammatteja, kuten poikanakin; hän vuokrasi maita, joita hän viljeli; hän harjoitti mehiläishoitoa ja pientä kauppaa, ja mihin ikänä hän ryhtyi, oli hänellä menestystä.

Siinä, minkä hän kasvavalla ijällä oli katsonut maailmallisiksi ajatuksiksi ja haluiksi, oli hän nyt velvollinen ja oikeutettu toimimaan; mutta olipa vaara että tämä hommailu kiinnitti kaiken hänen halunsa ja vei hänen aikansa; raamattu ja kristilliset kirjat tulivat toiselle sijalle ja moni seikka, joka oli polttanut hänen sieluaan poikaijässä, haalistui myöhemmin ja jäi pois mielestä.

Mutta tapahtuipa seikkoja, jotka taasen herättivät tämän rikkaan ja vastaanottavan mielen ajattelemaan ijäisiä asioita.

* * * * *

Vähän matkan päässä eteläänpäin Haugen talosta oli silloin suuri metsämaa, enimmäkseen mätäsmaista lehtimetsää. Tämä metsä, jossa maaperä oli lihavaa ja rehevää, oli täynnä purosia, jotka milloin maanalaisina, milloin sen päällisinä juoksivat suurempaa jokea kohti, joka virtasi Glommeniin päin ja laski siihen vähän etelämpänä.

Tähän metsämaahan olivat edelliset omistajat muinoin useamman kerran yrittäneet tehdä peltoa. Mutta he olivat taasen jättäneet yritykset sikseen, ja pientä metsää, enimmäkseen haapaa ja leppää, oli taasen päässyt juurtumaan väkevään maaperään, jossa puunrunkojen välissä kasvoi kyynäränkorkuista heinää.

Tästä metsämaasta oli Hans Nielsen Hauge huokealla hinnalla vuokrannut itselleen maakappaleen. Siellä hän nyt työskenteli ja teki uutta peltoa, poltti viidakkoa ja kylvi heinänsiementä; hänen tarkoituksensa oli, että "Haugen uutisviljelys", joksi hän sitä sisarusten kesken mielellään kutsui, muodostuisi kelpo niityksi ja antaisi hänelle vuosittain hyvät tulot.

Kun joku haasteli, että tuo ehkä oli turhaa työtä ja vaivaa, vastasi hän:

"Se, joka ei kynnä, ei saa koskaan kylvää, ja se, joka ei koskaan kylvä, ei se myöskään saa niittää."

Ja niin teki hän luottavasti edelleenkin työtä. Hänen verensä hehkui halua alkaa alusta, oman mielensä mukaan, ja kulkea omia teitään.

Isäkin toisinaan sai sanoneeksi, että hän voisi käyttää aikaansa paremmin kuin hukkaamalla sitä korvessa semmoiseen, josta ei tiennyt tulisiko se kannattamaan, ja äitikin lempeällä tavallaan kannatti isän mielipiteitä; mutta silloin Hans vastasi tavalla, joka lopetti kaikki vastaansanomiset:

"Korvessahan työtä parhaiten tarvitaan. Jos Jumala tekisi meille siten kuin te neuvotte minun menettelemään maaperän suhteen, silloinpa ei kukaan eksyksissä oleva ihminen pelastuisi ja moni hyvä sydämen pelto menisi hukkaan."

Olipa päivä jälleen syksyllä, lokakuussa, vuosi sen jälkeen kun Hans

Hauge oli päässyt Herran ehtoolliselle.

Kauimpana uutisviljelyksellään, aivan joen lähellä, joka nyt syysvesistä kirkkaana, vuolaana virtasi, oli Hans Nielsen raivaustyössä.

Oli keskipäivä. Hän oli tehnyt työtä aamusta varhain ja odotteli nyt Anne-sisartaan, joka tavallisesti toi hänelle ruokaa. Anne oli sisaruksista se, joka häntä parhaiten ymmärsi; hänen kanssaan Hans myös enimmin puhui sekä hengellisistä asioista että maallisista aikeistaan.

Hän oli nyt saanut uutismaan raivaustyön melkein loppuun suoritetuksi; ainoastaan pari suurta puuta oli jälellä joen rannalla; niitä hän nyt alkoi kaataa.

Puu vapisi ja natisi iskujen sattuessa; kellastuneita lehtiä putoili ja ne menivät yksittäin virran mukana, joka syvänä juoksi savikkorannan vieritse.

Nyt puu rupesi kaatumaan. Hän siirtyi pois alta, mutta liukastui märällä maalla; hän päästi kirveen käsistään tarttuakseen johonkin kiinni, mutta putosi päistikkaa jokeen puun tullessa suhisten jälestä.

Hän huudahti päästyään veden pinnalle; hän tarttui erääseen oksaan ja piti siitä kiinni, hän huomasi pohjaavansa, mutta havaitsi samalla, ettei hän voinut päästä ylös eikä eteenpäin.

Hän huusi taasen. Suuri hätä saavutti hänet. Nyt puhui Jumala hänelle jo toisen kerran.

Tuona ensimäisenä kertana Glommenissa kuului Jumalan varottava ääni; nyt oli jo kuolema tulossa.

Ja hänen elämänsä siitä ajasta lukien kierteli hänen ajatuksissaan tuskallisesti.

Oliko hän käyttänyt armon ajan oikein? Olivatko Jumalan sana ja

Jumalan tahto olleet hänelle kaikki kaikessa?

Eivätkö maalliset asiat ja maallinen voitonhimo olleet päässeet valtaan hänen sielussaan ja vieroittaneet häntä Jumalasta? Ja nyt oli hänen kuoltava täällä yksinäisyydessä, saamatta sanoa jäähyväisiä kenellekään omaisista! Hän taisteli kaikin voimin päästäkseen ylös virrasta, mutta kaadetun puun tiheät oksat estivät häntä kaikkialla ja hän vaipui lopen väsyneenä takaisin.

Joen syvä syysharmaa vesi ulottui hänelle kaulaan saakka; käsivarret pitivät kiinni oksista, mutta hän ymmärsi ettei sellainen voinut kauan kestää; virta oli liian vuolas eikä silloin ollut enää mitään pelastumismahdollisuutta.

Hän sulki silmänsä ja rukoili viimeisessä hädässään Jumalaa, että hän Kristuksen haavain tähden antaisi hänelle hänen syntinsä anteeksi ja pelastaisi hänet kuoleman vaarasta.

Silloin, viime hetkessä, juuri kun voimat olivat loppumassa, kuuli hän ikäänkuin joku olisi kaukana huutanut häntä.

Hän huusi takaisin äänensä koko voimalla. Ja taasen joku huusi hänen nimeään, tällä kertaa lähempänä. Hänen sisarensa Anne oli tullut.

Nyt seisoi sisar tuolla ylempänä ja huusi taasen, tähystellen.

Ja hän vastasi.

Kun sisar huomasi hänet, huusi hän ja löi kätensä yhteen. Sitten tuli hän juosten ja tarttui kirveeseen, joka oli rannalla.

"Pysyttele kiinni!" huusi hän.

Oksan toisensa perästä löi sisar irti ja ne menivät virran mukana;

Hans piti kiinni suu valjuna ja hampaat yhteen puristettuina.

"Kiiruhda", huusi Hans.

Silloin ojensi sisar kirveen ja kurottui ulospäin rannasta, pitäen vasemmalla kädellään lujasti eräästä haavan rungosta.

Hans Nielsen sai kiinni kirveestä molemmin käsin ja liukui virran mukana rantaa kohden.

Vähän ajan kuluttua makasi hän kalpeana ja huohottaen pensaitten keskellä. Sisar seisoi itkien hänen vieressään.

"Jumalan kiitos, että tulin!" huudahti hän, pani kätensä ristiin ja itki taasen.

Veli makasi kauan puhumattomana. Vihdoinkin yritti hän nousta ylös.

"Saammepa tosiaan kiittää Jumalaa", sanoi hän vapisevalla äänellä.

Silloin sisar kietoi kätensä hänen kaulaansa.

"Jumalan olkoon kiitos!" sanoi hän taas.

* * * * *

Vaikeasti sujui molempain matka kotiin. Hans oli kovin väsähtänyt; ilma oli kylmä ja läpimärät vaatteet painoivat.

Kun he vihdoin saapuivat kotiin ja isä, joka juuri istui pöydän ääressä kahvia juomassa, kuuli mitä oli tapahtunut, sanoi hän:

"Hullusti siis kävi kuitenkin!"

Hans ei vastannut. Hän astui vaan ylös portaita kamariin ja muutti yltään märät vaatteet; mutta kun hän sitten tuli alas syömään ja istuutui, oli hänellä sisällinen vilu.

— — —

Kaksi päivää tämän tapauksen jälkeen sairastui Hans Nielsen.

Yhtaikaa rupesi viluttamaan ja tuntumaan vaikeita pistoksia rinnassa; sen jälkeen tuli polttavan kuuma ja painosti hengitystä niin, ettei hän sellaista ollut koskaan ennen tuntenut. Sellaisena makasi hän kolme vuorokautta, ja niiden mielestä, jotka häntä hoitivat, näytti hän tulevan yhä huonommaksi.

Mutta Hans Nielsen Hauge arvelikin itse, että hänen täytyi nyt kuolla. Tämä oli Jumalan kolmas ja viimeinen kutsuminen.

Ja hänen maatessaan tuskissaan ja vaikeasti hengittäen, tuntui hänestä kuin tapahtuisi hänelle onni, jos nyt kaikki loppuisi. Ainoastaan yksi ainoa asia ahdisti häntä enemmän kuin kuoleman pelko, nimittäin se ajatus, ettei hän ehkä ollutkaan Jumalan lapsi ja että hän nyt ehkä siirtyisi tuskista täältä helvetin ikuiseen vaivaan.

Kolmannen päivän illalla oli hän kovin levoton.

"Minua niin peloittaa, Anne", sanoi hän tavan takoa sisarelleen. Sitten hän taasen vaipui horroksiin, lyhyesti hengittäen, unissa valittaen ja kovasti kuumeisena.

Kello kymmenen aikaan hän heräsi. Silloin istui äiti hänen vuoteensa ääressä.

Talikynttilä paloi, äiti istui ja luki postillaa.

Poika avasi sinisenharmaat, sameat silmänsä kuin unessa. Sitten hän nousi puolittain istumaan vuoteessa.

"Minäpä kuolen, äiti!" sanoi hän. Ääni vapisi kuumeesta; hengitys kuului raskaalta.

Silloin äiti purskahti itkuun ja itki kauan kirjan yli kumartuneena.

Poika makasi ja katsoi eteensä.

"Älä itke, äiti", sanoi hän.

Hän itki yhäti, nyyhkyttäen.

Vallitsi kauan hiljaisuus. Kuului vaan pienen seinäkellon naksutus.

Sitten poika taasen puhui hiljaisesti ja rasittuneesti:

"Kunhan vaan voisi päästä Jumalan luokse."

Äiti katsoi häneen.

"Kaikki on hyvin", sanoi hän ja tarttui poikansa käteen.

Hans hymyili ja katsoi äitiin.

"Luuletko, että Jumala huolii sellaisestakin kuin minä olen?" kysyi

Hans. Ja nyt hänen silmänsä kyyneltyivät.

"Huoliipa kyllä!", ja äiti silitteli hänen kättään.

Hans ravisti päätään.

"Olen tehnyt niin paljon tyhmyyksiä, äiti", sai hän sanoneeksi. Hän ponnisteli voidakseen hengittää.

"Niinhän me kaikki teemme!"

Äiti silitti taaskin hänen päätään.

"Minä olen työskennellyt vaan maallisissa asioissa." — Nyt purskahti hän katkeraan itkuun, joka keskeytyi kovaan yskään. Äiti huomasi, että hän kävi kasvoiltaan sinertäväksi.

"Meidän täytyy rukoilla Jumalalta anteeksi", kuiskasi äiti ja vaipui polvilleen vuoteen ääreen.

Ja molemmat rukoilivat. Äiti ääneensä, mutta poika kuiskien.

Hans Nielsenin siinä maatessa ja kuullessa hiljaisuuden keskeltä äidin lempeän äänen, saavutti hänet äkkiä vilpoisa väsymys ja samalla kertaa sydämen rauhakin.

Hän näytti saaneen vastauksen, ettei Jumala enää ollut vihoissaan hänelle; nyt saisi hän onnellisena lähteä täältä.

"Lue minulle virsi", kuiskasi hän, kun äiti oli lopettanut.

Äiti meni hyllyn luo, missä pojan kirjat olivat, ja löysi sieltä

Kingon virsikirjan.

Sitten luki hän vapisevin äänin:

Maailmassa kylmä on,

Valo sen on pimeyttä,

Mielemme on onneton,

Kaikki työmme särkynyttä.

Tomuun haihtuu mik' on maa,

Taivast' ei voi saavuttaa.

Hän katseli poikaansa. Pojan silmät olivat kiinni. Otsa oli hiessä; hengitys oli hiljaista ja vaikeata. Ja hän oli entistä kalpeampi.

Itkun puoleksi tukahuttamana luki äiti edelleen:

Pakene siis menoines,

Maailma sä sielun murha,

Huveines ja riemuines,

Tyhmäin lohdutus sä turha.

Mua Jeesus iloittaa,

Turvaa, holhoo, lohduttaa.

Äiti nousi ylös. Poika oli pannut kätensä ristiin. Silmät olivat kiinni kuten ennenkin. Kun äiti nojautui hänen ylitsensä, voi hän tuskin kuulla hengitystä.

Äitiä värisytti ja hän ajatteli: nyt tulee kuolema.

Sitten meni hän alas portaita hakemaan isää ja sisaruksia.

Kun vanhemmat hiljaa ja vakavina tulivat ylös ja menivät vuoteen ääreen, nukkui poika. Hän nukkui kasvot rauhallisina ja kädet ristissä.

Hengitys oli vapaata ja keveää; suuret, lämpöiset hikikarpalot päilyivät otsalla.

Äiti katsoi isään.

Isä seisoi vielä hetkisen, sanaakaan sanomatta. Sitten hän verkalleen käänsi päätään ja katsoi vaimoaan.

"Jumala on osottanut meille armonsa", sanoi hän. "Tämä ei ole kuolemaksi."

Ja hän puristi vaimonsa kättä, joka oli hiipiytynyt hänen käteensä.

— — —

Hans Nielsen oli kestänyt taudin. Neljätoista tuntia nukkui hän, nuoruuden ja lujan luonnon terveyttä tuottavaa unta. Ja kun hän vihdoinkin heräsi, makasi hän tuskista vapaana, valoisin kasvoin ja pieni hymyily kalpeilla poskillaan.

"Ei tullutkaan kuolema, äitiseni", sanoi hän.

Äiti, joka seisoi vuoteen vieressä tuomassa lämmintä juomaa, pani astian pois kädestään.

"Ei tullut", sanoi hän. "Jumala oli tälläkin kerralla armollinen. Näyttää kuin hän tahtoisi sinusta jotakin erikoista. On parasta totella Hänen kutsuaan."

Hans Nielsen Hauge ajatteli kauan tätä. Ja tästä hetkestä lähtien tuli hän entistä vakavammaksi.