Читать книгу Hans Nielsen Hauge - Jacob B. Bull - Страница 4

Sisällysluettelo

Oli syyskuun päivä vuonna 1787.

Haugen talossa oli kaikki vilja kuhilailla ja rakennusten lähellä oleva oli jo ajettu taloon. Karja kävi syömässä äpärettä vainiolla, Anne, talon tytär, istui kivellä pellon aitauksen edessä ja kutoi sukkaa. Muuta väkeä ei ollut näkyvissä; nyt oli päivällislevon aika.

Aurinko paistoi lämpimästi siniseltä taivaalta; ilmassa tuntui hiljainen länsituulen leyhäys.

Kivellä istuva tyttö hyräili hiljalleen siinä istuessaan ja kutoessaan; hän katsoi tuon tuostakin karjaan päin ja hyräili taasen. Hän oli ehkä noin seitsemäntoista vuotias.

Aitan yliseltä, jonka ovi oli auki, kuului höylän sihahtavaa ääntä. Siellä joku työskenteli ahkerasti. Toisinaan työ seisahtui, mutta sitten kuuluivat sihahtelevat äänet taasen päivällishetken hiljaisuudessa.

Kivellä istuva tyttö tähysteli tuonne ylös nähdäkseen jonkun; mutta sisälläolija jatkoi työtään uutterasti eikä ketään näkynyt ylisen ovella.

Työntekijä tuolla ylisellä oli Hans, Annen nuorin veli, joka valmisteli pappi Hammerin tilaamaa säilikköä. Sen piti olla valmis kahdeksan päivän kuluessa eilisestä lukien ja poika teki vankasti työtä kaikkina joutoaikoina.

Hans Nielsen oli kohta aikuinen mies ja kävi kuuttatoista; kuukauden lopulla oli hänen määrä päästä ripille.

Hän ja sisar olivat paljon yhdessä ja keskustelivat usein kaikenlaatuisista asioista, sillä toveriensa parissa ei Hans Nielsen Hauge oikein viihtynyt eikä häntä liioin haluttanut yhtyä heidän vallattomiin kepposiinsa. Häntä kutsuttiinkin "lukijaksi", mutta hän ei ryhtynyt vastaamaan eikä puolustautumaan muulla tavoin kuin että hän tuon tuostakin saattoi sanoa: "ellet tee pahempaa kuin luet, niin pääset kyllä eteenpäin."

Silloin pojat naureskelivat ja heidän mielestään hän oli kummallinen. "Sinähän luet kohta järjen päästäsi", sanoivat he silloin useinkin; mutta koskaan eivät he häntä lyöneet, sillä hänellä oli sellaiset kummalliset, lempeät silmät, eikä hän koskaan lyönyt takaisin. Sen lisäksi hänellä oli rahoja, joita hän oli erilaisilla hommillaan ansainnut. Sillä Hans Nielsen osasi käyttää sekä veistä että kirvestä; tarpeen sattuessa teki hän sepän työtäkin.

— — —

Jopa loppui höylääminen tuolla ylisellä. Nuorukainen astui sieltä ulos, seisahtui ylisen portaille ja vilkasi ympärilleen.

Sitten astui hän hiljalleen alas ja astui sisartaan kohti.

Tulija oli Hans.

Hän seisahtui sisarensa eteen kädet selän takana ja katseli häntä. Hans käveli aina kädet selän takana, kuten isoisä Ole Hansen Hauge oli tehnyt, aina lapsesta saakka.

Sisar katseli häntä jatkaen kutomistaan.

"Saatko valmiiksi?" kysyi hän.

Hans hymyili.

"Niinpä luulen", vastasi hän. "Muuten täytyy käyttää öitä lisäksi."

Sisar hymyili, hänkin.

"Niinpä niin, Hans rakas", sanoi hän ja vilkasi samalla karjaan päin.

"Täytyy pitää, minkä on luvannut", sanoi Hans kuin itsekseen.

"Aivan niin, silloin kun se on oikein", vastasi sisar. Hans seisoi ja mietti hetkisen. "Onko siinä jotakin hullusti?" kysyi hän äkkiä. Sisar loi silmänsä alas.

"Sinun sopisi ehkä lahjoittaa se säilikkö papille", sanoi hän — aivan kuin kokeeksi.

Hans seisoi siinä hetken aikaa. Hänen viisaat silmänsä sinertivät ja välähtivät.

"Työmies on palkkansa ansainnut", sanoi hän vihdoin.

Sisar Anne oli kauan vaiti.

"Ehkäpä asianlaita on niin", vastasi hän, katseli käsiinsä ja kutoi edelleen.

"Ei sinun pidä riihtä puivan härän suuta kiinni sitoa" — sanoi taasen Hans.

Silloin purskahti Anne iloiseen nauruun.

"Oletko sinä härkä, sinä Hans?" kysäsi hän.

Hans meni suoraan häntä kohden, otti häntä kaulasta ja ravisteli vähäisen.

Sisar hymyili.

Sitten istahti Hans hänen viereensä.

"Sinä et ymmärrä kauppaa", sanoi hän ja sylkäsi.

Sisar ei vastannut; hän kutoi vaan edelleen sukkaa, mutta tuo ystävällinen hymyily pysyi suupielessä.

"Sinusta, Hans, tuleekin ehkä kauppias?" sanoi hän hetkisen kuluttua.

Hans istui ja hypisteli heinän kortta.

"Ei ihmisen sovi kaivaa leiviskäänsä maahan", vastasi hän sitten.

Sisar mietiskeli.

"Paljonko saat säiliköstä?" kysyi hän katsahtamatta ylös. "Kaksi taaleria." Vallitsi hiljaisuus.

"Papilla on varoja kyllin", ilmoitti Hans. Silloin katsahti sisar häneen.

"Sekö sitten on sitä, mitä sanotaan kaupaksi?" sanoi hän. Nyt oli

Hansin vuoro olla vaiti, ja hän vaikenikin kauan. Vihdoin hän nousi.

"Kuule, Anne", sanoi hän vaimentuneena. "Ehkäpä minä lopetan tuon säilikön teon." Anne hymyili.

"Älä lopeta, sinä olet sen luvannut", sanoi hän. "Ja kyllä sinun on se saatava valmiiksi."

Hans Nielsen Hauge seisoi tuokion. Sitten meni verkalleen takaisin latoon ja ylös yliselle.

* * * * *

Haugen pohjoispuolista tietä tuli muuan mies käyden. Takki oli repaleinen; hänellä oli tumman ruskea, kulunut hattu päässään ja kankaaseen käärittyä viulua kantoi hän selässään. Mies oli nuori — hän oli ehkä viiden, kuudenkolmatta vuotias; silmät olivat tummat kuin mustalaisella. Tukka oli pörröinen ja mustanruskea.

Saavuttuaan aitauksen luo, missä Haugen karja oli laitumella, seisahtui hän, istuutui tien vieressä olevalle kivelle, otti viulumytyn selästään, otti esille vähän leipää ja voirasian ja rupesi syömään.

Mies oli Kristen Gleng, kylä-soittaja, joka oli matkalla kylän kautta.

Kristen Gleng oli kuuluisa Tunessa ja muissakin pikkupitäjissä. Milloin oli hän Sannesundissa, milloin Glemmingessä, ja kaikkialle, mihin hän saapui, tuli iloa ja elämää. Sillä tästä Kristenistä mainittiin, että hän oli yhtä sukkela soittamaan suutaan kuin viuluaankin; sitä paitsi piti hän myös kaupan kaikenlaatuisia pikkutavaroita, kuten veitsiä, esiliinoja, solkia, nappia y.m. nuoren kansan koristuksia ja tarpeita.

Kristen Gleng istui kauan rauhassa ja söi. Anne Hauge, joka nyt seisoi keskellä vainiota karjan luona, oli nähnyt hänen tulevan ja ihmetellyt; nyt hän yhtä mittaa tähysteli sinnepäin.

Oli vielä päivällislevon aika eikä mitään muuta ääntä kuulunut kuin höyläämistä yliseltä, jossa Hans rakenteli säilikköä.

Anne Hauge sovitti siten, että hän siirtyi karjan mukana, yhä enemmän aitaa kohden.

Hän tahtoi vihdoinkin tietää, mikä kummallinen mies tuo oli, joka asettui tuohon tien viereen eikä lähtenyt edelleen.

Kulkihan tuota tietä ihmisiä, mutta ne tulivat mielellään sisälle pyytämään ruokaa tahi sitten jatkoivat matkaansa, mutta tämä jäi tuohon istumaan.

Nyt nousi mies ylös ja silloin Anne tunsi hänet; sehän olikin Kristen

Gleng — soittoniekka. Nyt hän taas istuutui.

Anne kääntyi hiljalleen ja asteli verkalleen vainiolla karjan keskelle.

— — —

Keskellä lämmintä syksyisen puolipäivän hiljaisuutta kaikui yksinäinen sävel. Ensin muutamia salaperäisiä näppäyksiä — sitten kummallisen raju sävel.

Kristen soittoniekka oli ruvennut soittamaan.

Lehmät nostivat päitään ja kuuntelivat; Anne Hauge kääntyi ja seisoi aivan liikkumatta.

Koskena kaikuivat säveleet ilman halki; ne sulautuivat päivänpaisteen ja vapaan sinisen taivaan kanssa yhdeksi; ne kaikuivat syksyn hienohenkäyksisen pohjatuulen lävitse ja kantautuivat salaperäisinä etäisyyteen.

Kypsyvästä viljasta ja äpäreheinästä lähtevä vilpoisa tuoksu tuntui sävelten lomassa melkein voimakkaammalta. Tuossa seisoessaan Anne Haugea rupesi kuin itkettämään ja kuitenkin niin omituisesti soitto kiinnitti hänen mieltään. Se oli synnin himoa; se oli paholaisen kiusausta maailmalliseen mieleen ja menoon!

Rajummin ja yhä rajummin kaikuivat säveleet tuolta aitauksen vierestä. Soittajan silmät tummenivat; säveleet nousivat kuin maasta.

Silloin seisoi veli Hans ylisen sillalla. Hänellä oli kädet selän takana ja hän katseli vakavana tielle päin.

Sitten tuli hän hitaasti kävellen alas yliseltä vainion lävitse sinne, missä sisar seisoi.

"Mikä mies se tuo on?" kysyi hän.

Sisar loi silmänsä alas.

"No, sehän on Kristen Gleng" vastasi hän hiljaisesti.

Hans Nielsen seisoi ja kuunteli. Hän vilkaisi tavan takaa mieheen ja kääntyi sitten sisareensa päin.

"On muutamia tuollaisiakin", sanoi hän.

Sisar pudisti päätään.

"Onpa niitä paljonkin", sanoi hän.

Soitto lakkasi. Kristen Gleng nousi ylös, näki nuo molemmat ja seisoi nojautuneena aitaa vastaan.

"Hoi!" huusi hän heihin päin.

Anne Hauge kääntyi ja meni verkalleen loitommaksi vainiolle.

Hans jäi seisomaan ja katsomaan. "Hoi!" huudettiin taaskin.

Sitten Gleng istuutui aidan taakse. Hetkisen kuluttua alkoi kuulua vilkasta tanssisoittoa.

Välähtipä Hans Nielsenin silmissä kuin vihan kipinä. Hän näki karjan seisovan ja kääntävän päitään viulun soittoa kohden; Annekin oli kääntynyt tuolla kauempana vainiolla.

Hans meni kädet selän takana hitaasti soittajaa kohden ja seisahtui varsin lähelle aitaa.

Kristen Gleng ei kohottanut katsettaan. Hän istui viulu leuan alla, pää vinossa ja vasen kyynärpää polveen nojautuneena. Hän soitti silmät ummessa niin että humisi ja raikui. Ruskettuneissa, ahavoituneissa kasvoissa näkyivät soiton vivahdukset; suupielissä näkyi pieni vavahdus aina kun viulun käyrä sattui kieliin.

Äkkiä hän siinä istuessaan kääntyi.

"Tanssippa nyt, Hans", huusi hän yhä soitellen.

Hans Hauge tuli suoraan hänen luokseen.

"Saatpa lopettaa soittosi", sanoi hän päättävästi. "On parhaillaan ruokalevon aika."

Kristen Gleng laski alas viulunsa.

"Olethan sinä jalkeilla ja sisaresi myös", vastasi hän.

Hans Hauge seisoi vakavana.

"Me olemme hiljaa", sanoi hän.

Kristen Gleng oli vaiti ja näppäili viulun kieliä.

"Sinäpä et ehkä kärsi viulua?" kysyi hän ja vilkasi sivuttain Hansiin.

Hans ei vastannut.

"Sinäpä et taida tanssiakaan?"

"En, sitä en tee."

Silloin Kristen Gleng nauroi.

"Vasikkakin tanssii. Voi peeveli kuinka vasikka sentään tanssiikin", sanoi hän viuluaan näppäillen.

Hans Hauge seisoi siinä suuttuneena.

"Enhän minä ole elukka", sanoi hän.

"Helkkarin varmasti sinä olet vasikka", vastasi Kristen Gleng. Sitten hän taaskin nauroi.

Hans Hauge vaikeni hetkiseksi.

"Sinä olet paha kiroilemaan", sanoi hän sitten. "Onko se sinusta oikein?"

Kristen Gleng nauraa hohotti.

"Minä olen paha kaikkeen", sanoi hän. Sitten kääräsi hän riepuja viulun ympäri ja syleili sitä.

"Tässä on minun heilani", sanoi hän.

Hans Nielsen kääntyi lähteäkseen pois.

Silloin nousi Kristen Gleng seisomaan.

"Älähän hätäile!" huudahti hän. "Teehän kauppaa kanssani ensin."

Hans Nielsen seisahtui ja epäröi.

Hän katseli laukkua, jonka soittoniekka nyt nosti aidalle ja aukaisi.

Siellä oli veitsiä, esiliinoja ja solkia, jotka auringossa välähtelivät.

Hans Hauge meni lähelle. Ehkäpä hän ostaisi jotakin — ja möisi sen sitten sopivassa tilaisuudessa, jos hän nyt saisi hyvällä kaupalla.

Hän kyseli hintoja.

Kristen Gleng ilmoitteli hinnat. Silloin Hans Hauge kääntyi ja teki lähtöä.

"Älähän nyt; odotappas vähän!" huudahti Kristen Gleng taasen. "Kaksitoista veitsestä, neljä soljesta ja kahdeksantoista esiliinasta morsiamellesi — jos ostat ne kaikki", sanoi hän.

Hans Hauge kääntyi ja kääntyi taas menemään. Hän katseli tarkasti noita kolmea esinettä.

"Taalari kaikesta", sanoi hän.

"Hyi helvettiä", sanoi Kristen soittoniekka.

Hans Hangen silmät kävivät vakaviksi.

"Jos sinä kiroilet, niin minä en osta", sanoi hän sävyisästi.

Kristen soittoniekka pyyhki suutaan.

"Sinun ei pidä kiroilla", sanoi hän.

Hans Hauge seisoi hetkisen.

"Tahdotko taalarin?" kysyi hän.

Kristen Gleng hymyili.

"Mielelläni kaksikin", vastasi hän. Hänen tummanruskeista silmistään loisti veitikkamaisuus.

Hans Nielsen ei vastannut, hän ei edes hymyillyt; sivelipä vaan takkinsa taskua ja otti esille vanhan nahkakukkaron. Hän kaiveli varovasti rahoja ja sai vihdoin esiin taalarin.

"Täsmällinen raha", sanoi hän. Kristen Gleng sylkäsi.

"No olkoon menneeksi", sanoi hän. "Mutta minun täytyy saada kaupantekijäisiä."

Hans Hauge otti veitsen, soljen ja esiliinan ja antoi Kristenille taalarin.

Sitten pisti hän tavarat taskuunsa.

"Saat maitoa", sanoi hän.

Silloin Kristen Gleng hymyili.

"Maitoa — enhän minä ole vasikka", vastasi hän.

Hans Hauge nauroi.

"No vettä sitten", sanoi hän.

"Vettä — enhän minä lehmäkään ole!" sanoi Kristen Gleng. "Viinaa minä tahdon."

Hän pyyhki suutaan.

"Viinaa", vastasi Hans Hauge. "Ethän sinä sikakaan ole."

Kristen Gleng hymyili ja pisti taalarin taskuunsa.

"Sinäpä Hans olet kummallinen", sanoi hän. Hän veti laukun hihnat kiinni, sitoi viulun laukun kylkeen ja asetti koko kantamuksen sitten selkäänsä.

Hans Hauge seisoi ja katseli.

"Mihinkä sinä nyt lähdet?" kysyi hän.

Kristen Gleng niisti itsensä.

"Huutokauppaan Glemmingiin", vastasi hän. "Siellä teen kauppoja — on tyttöjä — saan viinaa — on tanssit!"

Hän sovitteli laukun paremmin hartioilleen ja lähti.

Hans katseli hänen jälkeensä, kääntyi sitten ja meni talon rakennuksia kohden.

Kun hän saapui aitan luo, oli isä pihalla.

"Mikä otus se oli?" sanoi hän.

Poika loi katseensa alas.

"Se oli Kristen Gleng", vastasi hän hiljaisesti.

Isä seisoi vakavana.

"Mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä?"

Hans nosti katseensa; hän punastui.

"Ostin yhtä ja toista", sanoi hän masentuneena.

Isä vaikeni.

"Tein hyvän kaupan", lisäsi Hans.

Isä vaikeni edelleen.

"Sinä valmistut Herran ehtoolliselle kahden viikon kuluttua", sanoi hän kummallisen lempeällä äänellä.

Poika ei vastannut; kumpikin lähti omalle taholleen.

Mutta kun Hans Hauge oli saapunut yliselle ja tiesi olevansa yksin, otti hän ostamansa tavarat esille ja pani ne höyläpenkin alla olevaan työkalulaatikkoon aivan alimmaisiksi. Tuntui siltä kuin hän ei enää olisi tahtonut olla niiden kanssa missään tekemisissä. Ja myöhemmin illalla makasi hän kynttilä sytytettynä ja luki ja tutki.

Ehkäpä ostaminen ja myyminen onkin paholaisen juonia. Ehkäpä se onkin koron kiskomista veljeltään, ja ehkäpä se, joka niin tekee, ei perikään Jumalan valtakuntaa?

* * * * *

Tietä myöten, joka johti Tunen pappilaan, missä pitäjän esipappi Seeberg asui päärakennuksessa ja kappalainen Hammer puutarhan toisella puolella olevassa rakennuksessa, tuli joku rattailla ajaen. Hevonen oli ruskea, sen häntä oli sidottu solmuun; puolikasvuinen poika siinä ajeli.

Se oli Hans Hauge, Niels Mikkelsenin poika, joka kuljetti papin säilikköä.

Molemmat papit astelivat edestakaisin puutarhassa piippujaan poltellen ajomiehen seisahtuessa portille.

Vieno tupakan tuoksu levisi syysilmaan; kahleissa oleva koira haukahteli varovaisesti kopissaan. Muutamat kellertävän ruskeat kanat ja kullanpunertava kukko kuljeskelivat marjapensaitten ja omenia täynnä olevien puitten välissä.

Esipappi Seeberg vilkasi tulijaan.

"Onhan tosin niinkin, rakas veliseni", sanoi hän keskustelua jatkaen, "mutta hyvät työt eivät kuitenkaan tee autuaaksi, vaan usko yksin."

Kappalainen Hammer otti piipun imukkeen hetkiseksi suustaan.

"Verbaliter dictu on teidän kunnia-arvoisuutenne oikeassa", sanoi hän; "mutta realiter on kuitenkin usko ilman töitä kuollut."

Hän seisahtui nyt katselemaan tulijaa.

Molemmat papit jäivät seisomaan.

"Mitä haluatte?" huusi esipappi Seeberg, kun Hans Nielsen aukaisi portin ajaakseen sisälle. "No, jopa näen, sehän on ystäväni Hans Nielsen, joka tuo säilikköämme."

Molemmat papit menivät lähemmäksi.

Hans Nielsen Hauge tervehti ja ajoi kartanolle. Sitten veti hän portin kiinni.

"Sepä kävi nopeasti, poikaseni", sanoi Hammer. "Olet jo saanut valmiiksi!"

Kaikki kolme seisoivat ja katselivat säilikköä.

Esipappi Seeberg meni lähemmäksi. Hän katseli esinettä tarkasti ja kääntyi sitten kappalaisen puoleen.

"Totisesti on pieni koululaiseni myöskin puuseppä", sanoi hän. "Ja minä kun odotin hänestä pappia."

Kappalainen hymyili.

"Tämäpä osaa kirjansa", sanoi hän ja taputteli poikasta olalle.

Sitten meni hän lähemmäksi ja koetteli tuon valkoisen honkaisen säilikön lukkoja ja vetimiä.

"Kuka nämät on takonut?" kysyi hän.

Hans Nielsen vilkasi pappiin.

"Minä", vastasi hän hiljaisesti.

Molemmat papit vetelivät oivalliset savut piipuistaan.

"Katsopas!" huudahti Seeberg; "sinähän olet seppäkin."

Hans Nielsen naurahti.

"Vieläkö mitä", sanoi hän.

Esipappi Seeberg kääntyi vielä katselemaan säilikköä. Hän poltteli piippuaan kiihkeästi ja meni taasen lähemmäksi.

"Jopa jotakin", sanoi hän. "Sinullapa totisesti on taipumusta käsitöihin!"

Kappalainen kääntyi Hans Haugen puoleen, joka seisoi ohjakset kädessä.

"Hyvin tehty", sanoi hän. Sitten otti hän piipun suustaan.

"Mitä tämä koreus nyt maksaa?" kysyi hän. Hans Nielsen katsahti kysyjään. "Kaksi taalaria", vastasi hän. Silloinpa esipappi Seeberg hymyili. "Sinäpä olet lisäksi kauppamieskin", sanoi hän. Hans Nielsen punastui.

"Kaksi taalaahan oli puhe", vastasi hän hiljaisesti. Kappalainen

Hammer poltteli, nosteli piippuaan ja poltteli taaskin.

"Niinkö minä sanoin?" virkkoi hän hymyillen. "Puolitoista riittänee, ystäväiseni", sanoi nyt esipappi Seeberg.

"Ei pidä vaatia liikaa."

Hans Hauge katseli alaspäin.

"Pastori antakoon mitä tahtoo", sanoi hän.

Esipappi Seeberg iski silmää virkatoverilleen.

"Taalari olisi kylläksi", sanoi hän; "mutta kun hän on niin kätevä sekä puusepän että sepän töissä, niin tulee hänen saada puolitoista."

Kappalainen Hammer nyökäytti päätään tyytyväisenä. "Ajahan säilikkö asunnolleni ja kanna se sisälle", sanoi hän, "ja tule sitten tänne saamaan rahasi."

Hans Nielsen teki kuten käskettiin ja molemmat papit jatkoivat keskeytymättä kävelyään puutarhassa.

"Kuten teidän korkea-arvoisuudellenne jo huomautin", sanoi Hammer ja pani tupakkaa piippuun nahkakukkarosta, "niin on realiter usko ilman töitä kuollut. Tosin on niin, ettei ilman uskoa voida vastaan ottaa lunastusta; mutta usko on kuitenkin ainoastaan se käsi, jolla me vastaan otamme Kaitselmuksen armon; siinä eläminen ja siitä onnen saavuttaminen, se riippuu ihmisestä itsestään."

Esipappi Seeberg puhalteli savuja ahkerasti.

"Siinä te totisesti suuresti erehdytte", vastasi hän kiihtyneesti; "totinen onni riippuu yksinomaan uskon antautumisesta Jumalalle ja siitä kasvavasta ilosta. Ilman uskoa eivät parhaatkaan työmme merkitse mitään."

"Aivan niin", sanoi Hammer, "mutta —"

Samalla palasi Hans Hauge rattaineen takaisin ja seisoi nyt odotellen.

"Aivan niin" — Hammer katseli poikasta ja otti verkalleen esiin rahapussinsa.

"Niinpä niin, mutta — tulehan nyt tänne!" Hän viittasi Hans

Nielsenille, joka heitti ohjakset ja lähestyi verkalleen.

"No, niin" — jatkoi Hammer piippu hampaissa. — "Yksi taalari kaksitoista killinkiä — tee hyvin poikaseni."

Hän nyökäytti päätään. Hans Hauge tarttui hattuunsa.

"Monet kiitokset pastorille", sanoi hän.

"Eipä kestä kiittää." Kappalainen puristi kättä, esipappi Seeberg samoin. Sitten ajoi Hans Nielsen verkalleen ulos pappilan portista ja sulki varovasti portin.

"Aivan niin", jatkoi nyt kappalainen, "mutta sanoohan Kristus itse vuorisaarnassaan ettei kukaan tule taivaan valtakuntaan, ellei hän täytä jokaista lain kirjainta — item —"

"Seeberg!" huusi esipapin rouva, joka seisoi portailla. — "Ruoka on valmista. Eikö herra kappalainenkin haluaisi tänään syödä kanssamme; meillä on pieni lampaan paisti ja tuoreita kurkkuja!"

"Kiitos — kunnioittava kiitos!" vastasi kappalainen. Molemmat papit ottivat piiput suustaan ja astuivat sisälle.

"Item", jatkoi Hammer portailla — "item näyttää olevan terveen järjen mukaista, että —"

"Järkemme on luonnostaan sumentunut", keskeytti esipappi Seeberg; "ainoastaan se valo, minkä me sanasta saamme — —" nyt ovi sulkeutui heidän jälessään.

Ja pappilan kullanpunertava kukko marssi, kanat ympärillään, vakavana portaitten ohitse, löysi jyvän ja kutsui kotkottain kanat ympärilleen. Sitten se lauloi.

Lampaan paistin ääressä siirtyi keskustelu siihen oliko Kingon virsikirjaa pidettävä evankeelista virsikirjaa parempana.

Mutta kun Hans Nielsen Hauge oli ehtinyt kotiin, möi hän seuraavana päivänä veitsen ja soljen, minkä hän oli Kristen Glengiltä ostanut, kahdesta taalarista muutamalle naapuritalon miehelle; hänestä tuntui kuin olisi hän ollut oikeutettu voittamaan heiltä sen, mitä hän oli pappiin nähden hävinnyt.