Читать книгу Hans Nielsen Hauge - Jacob B. Bull - Страница 6

Sisällysluettelo

Niinä vuosina, jotka nyt seurasivat, sattui Hans Nielsen Haugen elämässä monta kertaa tapauksia, jotka näyttivät viittaavan siihen, että meidän Herrallamme oli, kuten äiti oli sanonut, jokin erikoinen tarkoitus häneen nähden.

Kaksi kertaa joutui hän vielä hengen vaaraan, molemmat kerrat Glommen-järvellä, ja kerta kerralta tunsi hän kasvavalla voimalla, että Jumala näillä muistutuksillaan kuolemasta tahtoi vetää hänet pois ja reväistä hänet irti liian suuresta maallisten asioiden harrastamisesta.

Näistä viettelyksistä päästäkseen ja osittain myöskin päästäkseen sotapalveluksesta, jota hän katsoi epäkristilliseksi, meni hän kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä veljensä Ole Nielsen Haugen apulaiseksi, kun sanottu veli oli tullut Tunen pitäjän nimismieheksi.

Mutta työ, minkä hän siellä sai tehdäkseen, ei häntä pitempää aikaa tyydyttänyt; kaikki se kovuus, jota hänen viran puolesta täytyi osottaa köyhiä kohtaan, oli hänestä vastenmielistä, eikä kauan kestänyt ennenkuin hän sanoi veljelleen aivan suoraan, ettei hän enää voinut olla hänen palveluksessaan.

Löytääkseen kuitenkin jotain, joka, samalla kun se ei yllyttäisi omanvoiton pyyntöön, kuitenkin tarjoisi hänen toiminta- ja tiedonhalulleen uuden ja rikkaamman liikkuma-alan, päätti hän lähteä kotoaan ja meni keväällä 1795 erään leskirouva Krusen palvelukseen, joka asui Fredrikstadissa ja harjoitti siellä kauppaliikettä.

* * * * *

Oli sunnuntai kesäkuussa.

Erään Fredrikstadin syrjäkadun varrella olevassa pienessä talossa oli iloa ja elämää.

Pöydän ääressä istui kolme, neljä miestä korttia lyömässä, pari miestä seisoi ja katseli.

"Lyöpä esiin nyt, Kristen", sanoi se, joka istui pöydän päässä; mies oli sotilaspukuun puettu, lakki takaraivolla.

Kristen Gleng löi esiin.

Pöytään lyömällä ja kiroillen jatkettiin peliä.

Kristen Gleng voitti ja löi viimeisen kortin pöytään voimakkaasti.

Sitten vetäsi hän kahden killingin ja kolmen killingin rahat itselleen ja hymyili.

Kääntyi sitten takanaan seisovan puoleen ja sanoi:

"Tulehan nyt mukaan, poika. Tässä voi ansaita rahaa!"

Hän ei saanut vastausta.

Takana seisoja ainoastaan hiljaisesti naurahteli.

"Rahoja ansaittavana" — toisti pari muuta ja he hymyilivät.

"Niinhän saa se, joka voittaa", sanoi muuan kolmas.

"Minä voitan vissisti", sanoi Kristen Gleng ja kokosi kortit.

"Tulehan nyt mukaan, poika; raha-ansio olisi sinulle tarpeen!"

Gleng kääntyi taasen seisojaan päin.

Tämä oli leveähartiainen, vankka mies, jolla oli ruskea tukka, siniset, melkein uneksivat silmät ja ääni, joka samalla kertaa oli sekä luja että lempeä.

"En — minä en pelaa korttia", vastasi hän.

Se oli Hans Hauge, joka puhui.

Silloin Kristen Gleng hymyili.

"Sinä et tule sillä autuaaksi", sanoi hän.

Hans Nielsen ei heti vastannut.

Otettiin taas kortit esille ja niitä jaettiin kullekin.

"Tuo Hans on pyhä", sanoi joku.

Hans Nielsen Hauge katsahti puhujaan.

"Eipä suinkaan, ei asianlaita niin hyvin ole", sanoi hän hiljaisesti.

"Et sinä rouva Krusen luona siksi pääse, vaikka kuinkakin lukisit!" sanoi Kristen Gleng.

"Lyö pöytään!"

Ja taas pelattiin.

Tällä kertaa ei Kristen Gleng voittanut. Hän löi kiroten kortit pöytään ja maksoi.

"Katsopas", sanoi Hans Nielsen Hauge hiljaisesti hänen tuolinsa takana. "Nythän paholainen vei kaikki."

Kristen Gleng kääntyi tuolillaan.

"Pidä kiinni kirottu kitasi", huusi hän.

Hans Nielsen Haugen kasvot karahtivat punaisiksi.

"Minä olen kyllä vaiti, kunhan sinä lakkaat kiroilemasta", vastasi hän.

Kristen Gleng löi uudelleen kortit pöytään.

"Minä teen niinkuin tahdon", vastasi hän.

Hans Nielsenin silmät välähtivät.

"Oletko varma siitä?" kysyi hän.

Kristen Gleng hymyili ja löi valtin pöytään.

"Olenpa, jumaliste niinkin", kiroili hän.

Hans Nielsen oli vähän aikaa vaiti. Mutta pian hän taas jatkoi.

"Voisihan sentään sattua, että lopuksi kaikki kävisi niin kuin Jumala tahtoo", sanoi hän.

Kristen Gleng kääntyi.

"Mitäpä Jumalalla on sen kanssa tekemistä"? kysyi hän äkkiä.

Hans Hauge katsoi häntä tiukasti silmiin.

"Sen saat varmasti kerran nähdä", vastasi hän rohkeasti.

Nyt lyötiin viimeinen kortti pöytään.

Kristen Gleng voitti.

Taaskin vetäsi hän killingit itselleen.

"Katsopas, paholainen toi taas kaikki takaisin!" ivaili hän.

Hans Nielsen Hauge kääntyi ja kääntyi poispäin.

"Kunhan se vaan ei lopuksi veisi kaikkea", sanoi hän.

"Sinun järkeäsi, — niin juuri", sanoi Kristen Gleng. "Sinä luet itsesi kohta hulluksi, Hans — sitä kaikki sanovat!"

Hans Nielsen Hauge hymyili.

"Eipä ole uskomista, että Jumalan sana tekisi ihmisen hulluksi, sana, joka vain pidättää ihmistä siinä, mikä hyvä on. Mieluimmin voi uskoa, että se tekee viisaaksi ja ymmärtäväiseksi, niin että siitä oppii sitä, mikä on todelliseksi hyväksi sekä täällä että myöhemminkin. Ei, Kristen Gleng; sinä pelaat ja juot järjen itseltäsi. Niin on käynyt monelle ennen sinua ja niin käy vastakin."

Kristen Gleng nauroi ääneensä.

"Mitäpä sinä siitä tiedät?" kysyi hän.

Kortit olivat jääneet pöydälle koskemattomina.

"Tiedänpä siitä paljonkin", vastasi Hans Nielsen Hauge. "Lue raamattua kuten minä, niin ehkäpä sinäkin saat jotain tietää!"

Hän sanoi tuon niin sävyisästi, että tuvassa syntyi hiljaisuus.

Kristen Gleng nousi ylös.

"Mitä enemmän ihminen lukee, sitä vähemmän hän ymmärtää — ja sen vuoksi on parasta jättää se tekemättä", vastasi hän.

"Moni on sellaisesta tullut vähän omituiseksi", tokasi siihen joku toinen.

Hans Nielsen Hauge seisoi ja katseli eteensä.

"Saattaa niin olla", sanoi hän. "Jumalan sana on kaksiteräinen miekka joko kuolemaksi tahi pelastukseksi."

"Silloinhan on parasta olla lukematta", sanoi Kristen Gleng.

"Jos lukee, niin joutuu vastuuseen siitä, mitä on lukenut — parempihan on olla sellaisena vaivaisena syntisenä kuin minä olen — joka en ole pyhä enkä kirjanoppinut — ja joka on vaan sellainen, miksi Jumala on hänet luonut."

Hän meni etemmäksi ja istui vuoteen reunalle.

"Eipä suinkaan niin, — ei kukaan saa Jumalaa syyttää", vastasi Hans

Nielsen Hauge.

"Ketä sitten syyttäisi?"

Kristen Gleng hymyili ja otti esille viulunsa muutamien huivien sisältä.

"Itseään, Kristen", sanoi Hans Nielsen vakavasti.

Kristen Gleng näpähytteli.

"Eihän kukaan ole itseään tehnyt", sanoi hän.

Hans Nielsen katsoi häneen pitkään.

"Paljon olemme perineet, mutta enimmänhän me kuitenkin olemme itse tehneet, Kristen — niinpä siitäkin, mikä pahaa on."

Hän puhui murheellisesti.

Kristen Gleng alkoi soittaa hurjaa tanssia, mutta keskeytti äkkiä.

"Ei ole syytä tehdä asiaa pahemmaksi kuin se on", vastasi hän.

Sitten jatkoi hän soittoaan.

Hans Nielsen seisoi hiljaa ja kuunteli. Muut löivät koroillaan tahtia permantoon.

Kristen Gleng keskeytti taaskin.

"Täällä ei ole yhtään tyttöä", huusi hän.

"Ei ole syytä tehdä asiaa pahemmaksi kuin se on", sanoi nyt Hans Hauge. "Olisi parempi yrittää tehdä sitä, mikä on hyvää. Mutta ensin täytyy katua."

"Pidä suusi kiinni, pyhä Hans!" sanoi Kristen Gleng.

Hän soitteli taaskin.

Hans Nielsen katseli muita.

He nauroivat.

Sitten sanoi hän niin kovalla äänellä, että se kuului soitosta huolimatta:

"Ajattele kuolemaa, Kristen Gleng!"

Kristen lopetti soiton.

"Miksikä niin?" kysyi hän.

"Siksi, että kuolema voi tulla."

Hans Nielsen Hauge puhui voimallisesti.

Kristen Gleng nauroi teeskennellystä

"Meidän kaikkien täytyy kuolla", vastasi hän.

Hans Nielsen seisoi ja katseli häntä.

"Tahtoisitko nyt kuolla?" kysyi hän.

Kristen Gleng ei vastannut.

"Minä olen ollut neljästi kuoleman kidassa", jatkoi Hans Nielsen

Hauge. "Minäpä siis tiedän mitä se on."

Vallitsi hiljaisuus.

"Ei sellaisia saa ajatella. Siitä menee pää sekasin", sanoi Kristen

Gleng.

"Mutta juuri sitä pitää ajatella — muuten käy hullusti", vastasi

Hans Nielsen Hauge.

"Voisithan, Kristen, tänä iltana kuolla — ajattelepa sitä. Voisihan silloin tapahtua, että sinä lukisit Jumalan sanaa kuten minä. Hyvää yötä!"

Hän kääntyi hitaasti ja lähti pois.

— — —

Iloisten miesten kesken syntyi hetkiseksi hiljaisuus.

Kristen Gleng istui ja heilutteli jalkojaan sekä näppäili hiljalleen viuluaan; muut istuivat kädet sylissä.

"Ei konsanaan hänen käy hyvin", sanoi Kristen Gleng vihdoin.

Muut katselivat eteensä.

"Ei tosiaan käy hyvin", sanoi joku.

"Onpa vahinko; — niin laatumies muuten", tokasi muuan.

"On piruvie tosiaankin laatumies", sanoi Kristen Gleng.

"Ja näppärä mies kuuluu olevan."

"Pirun näppärä onkin", vastasi Kristen Gleng taasen.

Kuului vielä viulun näppäilemistä, mutta soittoa ei enää tullut.

Muutamia sanoja lausuttiin, mutta kukaan ei nauranut.

Kaikki ajattelivat sitä, mitä Hans Nielsen Hauge oli sanonut kuolemasta ennenkuin hän lähti.

"Hm! Kuolla!" sanoi Kristen Gleng äkkiä ja nousi ylös.

"Kuolla meidän kaikkien täytyy!"

* * * * *

Oli kahdeksan päivää myöhemmin.

Fredrikstadin ehkä yksinkertaisimmassa ruokatarjoilussa istui hiljainen mies syömässä.

Hän söi yksinkertaisinta ruokaa, veteen keitettyä puuroa ja kuorittua maitoa.

Mies oli rouva Krusen palvelija, Hans Nielsen Hauge.

Hän oli ryhtynyt palvelukseen omassa muassaan ja olipa hänen useinkin vaikeata tulla ravituksi, kun hän ei siihen aikaan saanut kotoaan mitään.

Tähän ravintolaan tapasi kokoontua useita niistä alhaisoon kuuluvista ihmisistä, joiden kanssa Hauge seurusteli. Palvelusväkeä, linnoitusväkeä ja toisinaan kaikenlaisia kulkureita.

Siellä tuli useinkin puhetta Haugesta ja hänen "pyhyydestään"; saipa hän toisinaan kuulla härnäilyä ja pilkkaa, samoin näki hän siellä myös raakaa käytöstä ja sai kuulla jumalatonta puhetta.

Kun hän ei koskaan vetäytynyt sanomasta suoraan ajatustansa, sai hän monta vihamiestä, mutta oli myöskin joitakuita, jotka puolustivat häntä ja olivat hänen kanssaan yksimielisiä, vaikka eivät, kuten hän, lukeneet Jumalan sanaa eivätkä syvemmin harrastaneet hengellisiä asioita.

Haugen hengellisessä elämässä tapahtui näinä kuukausina suuri taistelu.

Hänen luonteensa, heräävine aisteineen, ja hänen suuri tiedonhalunsa olivat omansa vetämään hänet moneen sellaiseen asiaan, jotka hän tiesi vääriksi.

Ihmisten kanssa puheleminen tuotti hänelle elämän iloa; kaikkein vaikeimmalta tuntui hänestä yksinäisyys. Usein kun hän välttyäkseen kuulemasta kumppaniensa keveitä keskusteluja, meni kotiin omaan huoneeseensa, täytyi hänen pitkät hetket taistella mielikuvituksensa kanssa saadakseen maailmalliset viettelevät kuvat pois mielestään.

Aistit ja vietit rupesivat vaivaamaan niin että puistatti; hän voi tuon tuostakin tuntea suurta polttavaa halua oppia tuntemaan elämän maallisia iloja; hän tapasi itsensä toivomassa ettei hän tietäisi mitään Jumalasta, vaan että hän olisi syntisenä onnellisessa tietämättömyydessä kuten muutkin.

Unhottaa, unhottaa, eikä aina vaivautua ja kiduttautua omantunnon vaivoista ja Jumalan tuomion pelosta — sellaiset ajatukset liikkuivat usein hänessä.

Varsinkin koki hän tällaista ollessaan työttömänä ja yksin; sen vuoksi yöt muodostuivat hänelle vaivaksi ja unettomuus mursi hänen terveytensä. Tuo luja ja reipas talonpoikaisnuorukainen alkoi laihtua ja tulla kalpeaksi; silmiin oli tullut jotakin tylsää ja heikkoa, jota niissä ei ennen ollut.

"Juo poika, niin unhotat kaiken", sanoi muuan tovereista eräänä iltana hänelle, hänen istuessaan raittiina muiden keskellä, jotka ryypiskelivät.

Hans Hauge oli ainoastaan hymyillyt ja vastannut, että hän tahtoi pysyä täydessä järjessään; mutta salaisesti oli halu maistaa, unhottaa ja olla hetkisen täysin onnellinen tunkeutunut houkuttelevana hänen sieluunsa.

Tätä kaikkea hän nyt mietiskeli syödessään yksinkertaista illallistaan yksinään pienessä ravintolassa.

— — —

Tarjoilijatar istui ulkona portailla. Ovi oli auki ja tyttö keskusteli syöjän kanssa.

Neito oli nuori, meheväkasvuinen ja hymyili eriskummallisen salaperäisesti. Punaisiin, pyöreisiin poskiin muodostuivat hymykuopat kun hän nauroi; hänen naurunsa oli hillittyä ja varsin miellyttävää.

Hän oli saapunut tänne Fredrikstadiin Saanerista vuosi sitten; hän oli ainoastaan pari vuotta yli kahdenkymmenen. Nyt hän istui tuossa portailla ilta-auringossa, katseli tavan takaa alas pienelle kadulle tulisiko sieltä ketään ja puheli silloin tällöin sisällä istuvan kanssa.

"Etkö sinä koskaan käy tanssissa?" kysäsi tyttö äkkiä.

Hans Nielsen ravisti päätään ja katseli ulos. Sitten laski hän lusikan kädestään.

"En — ei minulla ole mitään halua sellaiseen", vastasi hän ja katsahti neitoon.

Tämä istui käsi poskella ja katseli Haugea.

"Vai niin", sanoi hän ja hymyili.

Hauge tarttui taas lusikkaan ja jatkoi syöntiään.

"Sepä on kummallista", sanoi tyttö taaskin. Hän korjaili vasemmalla kädellä hiuksiaan, jotka olivat irtautuneet.

Hetkisen vallitsi hiljaisuus.

"Mikä sinua oikeastaan miellyttää?" kysäsi tyttö hetkisen kuluttua.

Hans Hauge katseli alaspäin vastatessaan:

"Onhan sitä muutakin", sanoi hän sävyisästi.

Tyttö hymyili taaskin pyöreäposkisena.

"Mitä muuta?"

Haugessa tuntui omituinen värähdys.

"Sitä on vaikea tietää", vastasi hän ikäänkuin itsekseen.

Tyttö hymyili. Hänen kauniit, terveet hampaansa näkyivät.

"Kyllä sinä sen hyvinkin tiedät — olethan nuori mies", sanoi tyttö.

Toisen kerran tunsi Hauge saman hurjan värähdyksen, mutta samassa silmänräpäyksessä tuntui kuin hänessä olisi alkanut sisällinen verenvuoto.

"Nyt sinä horjut, Hans Hauge" — kuului kuin joku olisi niin sanonut.

Hän tunsi tulista kuumuutta rinnassaan.

"Se on Jumalan sana", sanoi hän sitten varmasti ja voimakkaasti, ja heti tunsi hän jonkunlaista vilpoista iloa.

Tarjoilijatar katsoi häneen — ihmetellen.

"Vai niin", sanoi hän.

Ja hetkisen kuluttua jatkoi hän, kun Hauge ei mitään vastannut:

"Niin, sunnuntaina", sanoi hän. "Mutta entäpä lauantai-iltana?"

Ja sitten hän hymyili taaskin.

"Joka ilta", vastasi Hans Nielsen Hauge.

Tyttö ei heti sanonut mitään. Istui vaan ja hymyili.

"Tuleepa sitten liikaa sitä lajia", sanoi tyttö.

Hauge pyyhkäsi lusikkansa ja laski sen pois kädestään.

"Ei hyvää ole milloinkaan liikaa", sanoi hän ja nousi seisomaan.

Tyttö istui yhä.

"Onhan muutakin, joka on hyvää", sanoi tyttö nuorekkaalla äänellään.

Hans Nielsen punastui.

"Voihan olla", sanoi hän, "mutta ei minua varten."

Tyttö istui ja mietti.

"Olet ehkä naimisissa?" sanoi hän.

Hauge seisoi ovella ja katseli häntä.

"En ole", vastasi Hauge sävyisästi.

Tyttö katsoi häneen.

"Voithan toki tanssia, olethan nuori."

Hauge kääntyi poispäin ettei näkisi häntä.

"Minusta se on syntiä", sanoi hän ja asteli lattiaa pitkin poispäin.

"Syntiä!" sanoi tyttö erikoisella äänenpainolla. "Kaikkihan on syntiä!"

Hans Nielsen kääntyi ja katseli nyt suoraan tyttöön.

"Niinpä onkin, luonnostamme", sanoi hän. "Mutta Jumalan sana voi kaikki muuttaa."

Tyttö hymyili taaskin.

"Sinäpä olet kummallinen", sanoi hän, korjaili tukkaansa ja nousi ylös, sillä nyt saapui ravintolaan muitakin.

Sitten meni hän kyökkiin aivan Haugen vieritse.

Hän katsahti Haugeen ja hymyili; nykäsipä vielä käsivarresta ohimennessään.

"Ei sinun pitäisi olla tuollainen", sanoi hän, ja Haugen valtasi taaskin tuo viekotteleva ja vaarallinen tunne.

Hän kääntyi pois pahastuneena ja meni ovea kohden lähteäkseen pois.

Siinäpä tulikin vastaan kolme miestä; he olivat nuoria ja kävivät siellä tavallisesti syömässä. Hauge tunsi heidät kaikki.

He seisahtuivat portaille, kun näkivät Haugen tulevan.

"Joko sinä lähdet pois, Hans?" kysäsi muuan heistä.

Hans Nielsen Hauge seisoi portailla, jota toiset tulivat ylös.

"Lähden kyllä, — olen jo suoriutunut menemään", vastasi hän.

Se, joka ensiksi oli tullut ylös ja puhutellut Haugea, otti häntä hartioista.

"Käännyppäs nyt takaisin", sanoi hän.

Se oli John Glende, kersantti. Hän pyöräytti Hans Nielsen Haugen aivan ympäri ja vei hänet mukanaan sisälle.

Hauge seurasi vastustellen.

Toiset kaksi, jotka olivat ehtineet myös ylös, työnsivät Haugea.

"Tänään on lauantai-ilta", sanoi muuan, jolla oli erityisen lempeä ääni.

"Silloin täytyy vähäsen iloita", sanoi kersantti John Glende.

Nuo kolme asettuivat pöydän ääreen, johon tyttö nyt toi heille ruokaa. Hans Nielsen jäi seisomaan, nojautuen oven suussa olevaan säilikköön ja katseli.

"Aina vaan puuroa", sanoi John Glende.

Tyttö hymyili.

"Kyllä se puolensa pitää", sanoi hän.

Kolmella lusikalla käytiin puurokuppiin käsiksi. Syödessä vallitsi hiljaisuus.

Sitten se lempeä-ääninen mies vähän ajan kuluttua sanoi:

"Tämä on liian kuivaa puuroa; se vaatii kostuttamista — vai mitä sinä Ingeborg arvelet."

Hän katseli neitoa, joka kulki edestakaisin.

Neito seisahtui ja katseli heitä vuoronperään.

"Onhan maito kosteata", sanoi hän.

"Onpa niinkin", sanoi tuo lempeä-ääninen. "Mutta se ei ole kyllin kosteata."

Hän katseli kysyvästi kolmatta miestä, joka ei vielä ollut mitään sanonut — se oli pieni mustanverinen mies, jolla oli kahvinruskeat silmät.

Tämä laski nyt lusikan kädestään, kaiveli takkinsa taskua ja veti verkalleen esiin "taskumatin". Hän vilkasi Hans Nielsen Haugeen, joka seisoi ja katseli; pani sitten pullon suulleen ja ryyppäsi.

"Jumala siunatkoon, Hans Nielsen", sanoi hän, pyyhkäsi suutaan kädellään ja ojensi pullon lempeä-ääniselle.

Tämäkin ryyppäsi.

"Jumala siunatkoon, Lasse Tater", sanoi hän, pyyhkäsi suutaan ja ojensi sitten pullon kersantti John Glendelle.

Tämäkin ryyppäsi.

"Jumala siunatkoon, Syver Fröland" — sanoi hän ja nyökäytti päätään lempeä-ääniselle miehelle.

"Sepä oli nappula puuron päälle", sanoi hän iloisesti. Sitten ojensi hän pullon Hans Nielsen Haugelle.

"Ryyppää, Hans", tokasi hän. "Sinä sitä tarvitset; taitaapa Krusen rouvan luona olla laihanlaista."

Hans Nielsen katseli pulloa, mutta ei ottanut sitä vastaan. Hän oli useastikin kovan työn jälkeen tuntenut halua väkeviin; hänen kielelleen oli vesi kihahtanut nähdessään muiden ryyppäävän; ja jonkun kerran oli hän maistanutkin ja huomannut tulisen virran käyvän läpi ruumiinsa; aina kun hän kieltäytyi oli hänessä sisällinen taistelu; halu asui mielessä varsin voimakkaana; hän ajatteli joka kerta Kaanaan häitä, joissa Vapahtaja itse hankki häävieraille viiniä juotavaksi. Eihän siinä siis itsessään ollut syntiä; oli vaan pidettävä huolta kohtuudessa pysymisestä. "Ryyppy tarpeeseen voi olla paikallaan", oli hän kerran kuullut pappi Seebergin sanovan. Ja nyt tuon laihan illallisen jälkeen muistuivat nämä sanat taaskin mieleen.

Hän katseli pulloa, jota Glende edelleenkin piti ojennettuna; sitten otti hän sen verkalleen käteensä, pani sen suulleen ja maisteli.

"No, juo vaan!" sanoi John Glende, kun Hauge tahtoi antaa hänelle pullon takaisin.

"Juo puuron päälle!"

Hans Nielsen Hauge hymyili ja pani taas pullon suulleen.

Hän tunsi kuin tulen ruumiissaan, ja se jäi kuin kuumana, vaarallisena hiilloksena rinnan alle.

Iloisesti antoi hän pullon takaisin John Glendelle, joka nyt ojensi sen pullon omistajalle, Lasse Taterille.

Ja nuo kolme rupesivat taas syömään, kunnes vati oli tyhjä.

Mutta John Glende katsahti Hans Nielsen Haugeen.

"Se on parempaa kuin lukeminen", sanoi hän.

Hans Nielsen Hauge punastui.

"Kukin asia paikallaan", sanoi hän.

Sitten asettui hän penkille istumaan muiden joukkoon.

Kun oli syöty, otettiin piiput esiin; puhuttiin kaupungin ja paikkakunnan kuulumiset, ja varsinkin Lasse Tater tiesi paljon kertoa.

Hän kuleksi ympäri kyliä ja myi pientä tavaraa; viimeksi hän nyt tuli Sannesundista; hän oli joku päivä sitten ollut Tunessa ja voi siis tuoda Hans Nielsen Haugelle tuoreita tietoja hänen kotoaan.

Hans Nielsen tupakoi muiden mukana; kyseli kodin asioita ja sai vastauksia. Viinapullo kierteli taaskin miehestä mieheen ja Hans Nielsen joi kuten muutkin.

"No, nyt sinä voit sanoa olevasi hyvässä turvassa", pilaili Lasse

Tater; "nyt sinä olet ainoa pappi koko Tunessa."

Hän katsahti Hans Nielseniin ja veteli aimo savuja piipustaan.

"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Hans Nielsen Hauge

Lasse Tater sylkäsi.

"No, nyt minä kerron miten asiat ovat Tunessa", jatkoi hän. "Seeberg on pidätetty virastaan ja saa nyt vastata kuninkaan edessä!"

Hans Nielsen hämmästyi.

"Pidätetty virastaan!" huudahti hän.

"Aivan niin!" — sitten Lasse Tater taas ryyppäsi.

"Niin, hänet pidätettiin virasta liian ankaruutensa takia. Hän kielsi ripillä käynnin pienimmästäkin, vaikkapa monet eivät olleet mitään pahaa tehneet. Mutta nyt ovat he valittaneet, ja nyt hän saa vastata ja on pidätetty virastaan."

Tater oli ryypännyt kulauksen ja lähetti pullon kiertämään.

Kaikki ryyppäsivät, paitsi Hans Nielsen.

"Juo nyt, jos tahdot olla mies", sanoi John Glende.

Hans Nielsen tunsi itsensä sekavaksi ja omituiseksi.

"Voinhan silti olla mies", vastasi hän ja työnsi pullon luotaan.

"Juo nyt, pyhä Hans", ivaili Lasse Tater. "Kestäthän sen kuin mekin."

Hans Nielsen myöntyi ja ryyppäsi vielä.

"Tämän ainoan kerran", sanoi hän. Ja hän tunsi taas omituisen kiehtovan palon rinnassaan. Hänessä tuntui pistos siitä, että hän nyt oli huonolla tiellä; hän tahtoi nousta, mutta se tuntui raskaalta ja hän jäi istumaan. Hän ajatteli Jumalan sanaa, mutta ei saanut siitä tukea; kaikki vilkahti ohitse kuin unessa.

Silloinpa lauleli Lasse Tater, neitosen istuessa avoimella ovella ja kuunnellessa:

"Sä kuule, tytön tyyppy, on Fiina nimesi; sä tule, ota ryyppy, niin olen omasi!"

Hän katseli tyttöä.

"Mitä siitä sanot, Ingeborg!" huudahti hän.

Sitten hän taas lauloi:

"Sä kuule, kaunis neito,

Oi, armas ystäväin,

On oloni niin outo,

Se käännä oikein päin!"

Kaikki he nauroivat. Hans Nielseniäkin nauratti; kaikki suhisi hänen ohitseen onnellisessa humussa. Sitten pullo taaskin kierteli. Hän joi koneellisesti kuten muutkin. Lopuksi tyttökin, Ingeborg, ryyppäsi.

Ja Lasse Tater yhä lauleli muiden avustamana. Mutta Hans Nielsen Haugesta oli kaikki kuin kummallista unta hänen siinä istuessaan sumuisin silmin; hänen päänsä oli kumarruksissa oikean käden varassa eikä hän puhunut mitään.

Hänestä tuntui kuin olisi lyijyn raskaus tunkeutunut hänen ruumiiseensa; hänestä tuntui kuin olisi kaikki hänen ympärillään kiikkunut ja humissut.

Sitten äkkiä hänen päänsä vaipui pöytään ja hän purskahti itkuun, itkuun, jonka hän itse kuuli kuin kaukaa, kummallisen hiljaisena ja heikkona.

Lasse Tater ja John Glende, jotka istuivat hänen vieressään, ottivat häntä hartioista.

"Hans Nielsen!"

He ravistelivat häntä.

Hän kohotti raskasta päätään ja hymyili.

"Täällä joku jossakin itkee", vastasi hän.

Ja kyyneleet vuotivat edelleenkin.

Ja sitten hän taas sanoi:

"Hans Nielsen vaan hiukan itkee."

Toiset nauroivat raakaa, puolihumalaisen naurua.

"Luehan nyt sinä Hans!" huudahti John Glende.

Sitten saapui tyttö, Ingeborg, hän käänteli Haugea, joka istui pää käsien nojassa.

"Mene nyt kotiin!" sanoi hän.

Hän katsoi tyttöön, ei sanonut sanaakaan, mutta nousi horjuen.

Hänen ympärillään rähistiin.

"Etkö sietänytkään puuronappulaa!" kysäsi Lasse Tater. "Et sinä sitten kelpaakaan papiksi!"

Mutta tyttö sai hänet ovelle.

"No, mene nyt", sanoi hän pehmeällä äänellään.

Hans Nielsen sai hatun päähänsä.

"Voi, miten hirveä synti!" sanoi hän; hoiperteli takaisin pöydän luo ja seisoi Lasse Taterin edessä.

"Voi, sellainen synti!" sanoi hän taaskin. "Sellainen helvettiin viepä synti!"

Sitten hän hoiperrellen kääntyi ja lähti.

Toiset katselivat hänen jälkeensä tirskuen, kasvot punaisina ja silmät verestävinä.

"Tuossa nyt meni se pyhä Hans!" naureskelivat he.

Mutta tyttö seisoi portailla ja katseli Haugen jälkeen, tämän luovaillessa katua alaspäin.

"Ei pitäisi juottaa tottumatonta", sanoi hän mennessään miesten ohitse keittiöön.

"Ingeborg!" huudahti John Glende.

Hän ei saanut vastausta. Ingeborg ei tullut.

"Tule mukaan tanssiin, Ingeborg!"

Mutta vastausta ei kuulunut.

John Glende nousi ja meni keittiöön. Siellä ei ollut ketään.

Hän hoippuili kamarin ovelle. Se oli lukittu.

Hän huudahti:

"Tule nyt mukaan, Ingeborg!"

"En tule!" vastattiin sisältä.

Hän seisoi vielä hetkisen, huudahdellen, mutta ei saanut vastausta.

Sitten hoiperteli hän muiden luo, jotka olivat nousseet istumasta.

"Ingeborg ei tahdo!" sanoi hän.

Silloin huusivat kaikki yhteen ääneen: "Ingeborg!"

Mutta he eivät saaneet vastausta.

"Perhanan tyttö!" sanoi Lasse Tater.

"No, onhan toisia!" sanoi John Glende, painaen lakin päähänsä.

"Tulkaa, niin lähdetään tanssiin!" sanoi hän.

Ja meluten ja huutaen nuo kolme puolijuopunutta miestä menivät ulos tuvasta ja portaita alas.

Sitten astelivat he pitkin katua kädet toistensa kaulassa, hoiperrellen ja laulaen.

Ja Lasse Tater alkoi laulaa:

"Sä kuule, pieni Fiina,

sä kaunis kukkasein!

Älähän naura siinä,

vaan saavu viulullein!

Sä kuule, pieni Fiina, kuin viulu humajaa, on tyttösillä piina jos sulhasta ei saa!"

Ihmiset seisahtuivat ja katselivat noita kolmea miestä, jotka laulaen ja meluten kulkivat tietä, mikä johti Gresvikiin, jossa nyt lauantai-iltana oli tanssit.

* * * * *

Joku tuli hoiperrellen portaita myöten pieneen ullakkokamariin rouva

Krusen talon piharakennuksessa. Se oli Hans Nielsen Hauge.

Hän piti lujasti kiinni kaidepuista portaita ylös kulkiessaan; vähän väliä kolahutteli hän saappaillaan porrasaskelmia ja seisahtui, jotta ei kaatuisi; sitten kuuluivat raskaat, laahustavat askeleet uudelleen.

Vihdoinkin seisoi hän huojuen ovella; suurella vaivalla löysi hän avaimen ja meni sisälle. Hän pääsi horjuvin askelin vuoteensa luo ja kaatui siihen suulleen, vaatteet yllä. Siihen hän jäi kauan liikkumattomana makaamaan.

Kaikki oli kummallisen vierasta ja hän itse välinpitämätön kaikesta. Hän tahtoi nauraa, mutta tuntui kuin hän ei olisi jaksanut; hän tunsi halua itkeä, mutta siitäkään ei tullut mitään. Hän tunsi koko ruumiinsakin herpautuneeksi, eikä hän olisi voinut vastustaa mitään koko maailmassa.

Syvimmällä hänen tietoisuudessaan tuntui jonkinlaista surua ja häpeää; mutta hän ei jaksanut päästä selville, mitä se oli; se aivan kuin liukui pois ja tuli ja tuli taas uudelleen, taas liukui pois ja tuli.

Hän tunsi olevansa päihtynyt, mutta ei muistanut miten hän siihen tilaan oli tullut.

"Sinä menet helvettiin, Hans Nielsen", puheli hän itsekseen aivan ääneensä, siinä maatessaan; mutta ei se hänestä miltään tuntunut. Hänestä oli tullut synnin lapsi, hänestä, kuten niin monesta muustakin, ja hänestä tuntui kuin olisi hän pyörinyt vilpoisessa virrassa, aivan kuin ensimäisen kerran ollessaan hukkumaisillaan Glommeniin.

Hän hätääntyi, hän halusi pyytää Jumalalta anteeksi kaiken syntinsä, mutta ei voinut; häntä niiskutti kuin itkuun, mutta samalla tuntui kuin olisi hän jossakin kaukana nauranut.

Sitten koetti hän panna kätensä ristiin siinä maatessaan suullaan vuoteessaan.

"Isä meidän" — alkoi hän, mutta siihen se jäi ja aivan kuin kuoleutui pois; ajatukset ja lauseet jäivät sikseen; yhä syvempi väsymys sai vallan; kaikki vaipui unholaan — Hans Nielsen Hauge nukkui juopuneen raskasta, lamauttavaa unta.

— — —

Fredrikstadin kirkonkellot soivat jumalanpalvelukseen; pyhävaatteisiin pukeutunutta kansaa tulvi kaduilla; auringon paiste tunkeutui kirkkaana sisälle ikkunoista ja valaisi pientä kaupunkia, korkealla olevine linnoituksineen.

Polvillaan vuoteensa ääressä oli Hans Nielsen Hauge ja rukoili. Hän tunsi sanomatonta surun ja häpeän tunnetta siitä, mitä oli tapahtunut; hänessä oli kaamea vastenmielisyys kaikkeen, missä hän eilen oli ollut mukana, ja hän rukoili palavasti Jumalalta anteeksi. Ei hän voinut tänään mennä kirkkoonkaan, sillä hän tunsi itsensä niin tahraiseksi ja alennustilassa olevaksi.

Hän kuuli kirkonkellojen äänen ulkoa. Oli kuin olisi hänet suljettu pois Jumalasta ja Hänen valtakunnastaan ikiajoiksi.

Hans Nielsen Hauge rukoili. Rukoili, että Jumala vielä tämän ainoan kerran tahtoisi armahtaa häntä ja ottaa hänet vastaan. Silloinpa tahtoisi hän ainiaaksi kääntää selkänsä maailmalle ja sen viettelyksille sekä palvella Jumalaa ja yksinomaan Häntä.

"Mene ja tee tehtäväsi!" — sanottiin hänelle selvästi.

Ja taaskin soivat kirkonkellot tuolla ulkona, mutta nyt lohduttaen. Hän nousi hitaasti ylös, riisui arkivaatteensa, peseytyi ja puki yllensä parhaat vaatteensa. "Samoin kuin riisun likaantuneet vaatteeni"— sanoi hän itsekseen — "samoin riisun pois synnin ja tulen uudeksi ihmiseksi kiireestä kantapäähän."

Sitten hän istuutui lukemaan raamattuaan.