Читать книгу Jääkärin muistelmia - Jalmari Kara - Страница 6

Monesti olin jo palannut yliopistosta lomalle alakuloisin mielin ja omatunto rauhattomana, mutta en vielä koskaan niin masentuneena ja itseeni tyytymättömänä kuin joulukuun puolivälissä v. 1915. Huolimatta niistä lujista päätöksistä, joita syksyllä olin itsekseni tehnyt, täytyi minun tunnustaa, että neljännen lukuvuoteni ensimäinen lukukausi oli kulunut aivan yhtä turhaan kuin kaikki edellisetkin. Oli kyllä totta, ettei valitsemani ala minua kiinnittänyt, mutta en myöskään kyennyt sitä vaihtamaan; yhä enemmän ja enemmän ja omituisella katkeruudella aloin tulla vakuutetuksi siitä, ettei elämällä minua varten ollut tarjota mitään erikoista tehtävää. Seitsemän lukukautta olin viettänyt yhtämittaisessa hapuilussa, saamatta valmiiksi muuta, kuin erinäisiä alustavia töitä. — Isäni oli jo vuosia sitten kuollut, ja vaikka äitini asema olikin jotakuinkin turvattu, olisi hän ja etenkin kahdeksan-vuotias pikku-siskoni tarvinnut apuani, mutta minä olin toimettomuudessa tuhlannut oman osani, vieläpä joutunut velkoihin.

Tämän lisäksi oli nyt tullut Anna, tullut suhde, jonka olin niin keveästi ja leikitellen alottanut, mutta joka kuitenkin kasvoi ja suureni ja ahdisti kuin raskas paino rintaani. Ei ole mitään tuskallisempaa, kuin omistaa toisen täysi luottamus silloin kuin tuntee, ettei sitä ansaitse. Tämä seikka selvisi minulle entistä paremmin maalle tultuani, missä äitini ja siskoni ympäröivät minut rajattomalla hellyydellä.

* * * * *

Vähän joulun jälkeen sain kirjeen, joka oli leimattu Tukholmassa, mutta jonka siitä huolimatta tiesin tulevan etempää, aina Saksasta saakka. Se kuului seuraavasti: