Читать книгу Jääkärin muistelmia - Jalmari Kara - Страница 8

Kun junanlähtöön oli enää muutama tunti, tapasin kadulla, käydessäni kaupungilla asioillani, hyvän ystäväni ylioppilas L:n, jonka kanssa meillä jo ennemmin oli ollut puhetta Saksaan lähdöstä. Kysyessäni, miten hänen aikeensa edistyi, vastasi hän olevansa juuri menossa ottamaan asioista tarkempaa selvää. Kun sanoin matkustavani siinä ja siinä junassa, venähti hänen naamansa pitkäksi, ja kotvan aikaa mietittyään, ilmoitti hän tulevansa mukaan. Siekailematon nuorimies! Samana iltana olimme jo Mikkelissä. Almanakka osotti silloin 25.1.1916.

Mitään ulkomaanpasseja ei meillä tietenkään ollut, olipahan vain lupatodistukset, jotka oikeuttivat oleskelemaan Suomen kaupungeissa ja maaseudulla "työn ansiota varten." Senvuoksi ei ollut ihme, jos mielikuvitus, joka yleensäkin on perin kärkäs tämänlaatuisilla retkillä, loihti esiin kaikenkaltaisia vaaroja ja vastuksia. Jokaista vähänkin epäilyttävän näköistä henkilöä me luulimme santarmi-urkkijaksi, ja pidimme tarkasti silmällä kaikkia junassa-olijoita. Tästä vakoilustamme oli seurauksena se, että keksimme pari nuorukaista, polyteekkaria muuten, joiden varustuksistaan päättäen arvelimme pyrkivän samaan päämaaliin kuin mekin — seikka, joka myöhemmin osottausikin oikeaksi.

Kajaanissa kohtasi meitä ensimäinen vastoinkäyminen: ylioppilas R. ei ollutkaan kotona, hän oli matkustanut Helsinkiin. Puhelimessa selitti kuitenkin hänen isänsä olevansa perillä poikansa hommista ja teki sen niin huomiotaherättävällä tavalla, että menimme vihdoin hänen puheilleen, ilmaisten suoraan asiamme. Hän neuvoikin meille miehen, toimittaja N:n, joka antoi meille matka-ohjeita, mutta kovin selviä ne eivät olleet, eivätkä voineetkaan olla. Meidän piti lähteä ensin Puolangalle, jossa oli varma mies neuvonantajana, sieltä Pudasjärvelle, Ranualle, Rovaniemeen, sitten yhä pohjoisempaan Kittilän tietä, ja vihdoin suoraan länttä kohti, metsätaipaleen poikki Pellon kirkonkylään. Matkaa kertyi siis noin 500 km, eikä sitä vielä kukaan ollut kulkenut. Tosin oli joku päivä sitten lähetetty pari miestä tietä viitoittamaan, "tekemään" varmoja henkilöitä sinne tänne, joiden puoleen saattaisi kääntyä, ja mahdollisesti järjestämään jonkinlaisen pysyvän porokyydin. Sitäpaitsi oli ennen meitä jo lähtenyt taipaleelle neljä nuorukaista, juuri nuo äskenmainitut polyteekkarit, sekä päivää aikaisemmin Jussi V. ja ylioppilas R—r [Samaisista nuorukaisista on Kyösti Vilkuna kertonut kirjassaan "Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa." Tekijän huom.], hekin aivan oman onnensa nojaan.

Kun olimme ostaneet villapaidat, paulakengät ja selkäreput, sekä kartan, jota ei tahtonut mitenkään saada, istuimme rekeen, ja niin alkoi varsinainen matka. Puolangalle asti sujui se helposti kievarikyydillä, mutta Pudasjärvelle kulki vain koukeroinen, umpeennietostunut metsätie ja meitä kehoitettiin taivaltamaan se hiihtäen. Ostimme siis sivakat, tosin kyllä haikein mielin luopuen rahoistamme, joita meillä yhteensäkään ei ollut kuin viitisensataa markkaa, ja aloimme lykkiä lylyä. Matka oli kuitenkin pitkä, ja vaikka varhaisimmassa nuoruudessani olinkin ollut urheilija, oli epäsäännöllinen elämä syönyt voimani ja varsinkin kestävyyteni siinä määrin, että jo Asikanmäessä, parin peninkulman päässä sijaitsevassa talossa, piti lepäillä monta tuntia. Kovasti me valitimme vaivojamme ja ihmettelimme, miksi meidät oli pantu rämpimään näitä korpia, vaikka hyvin olisimme voineet ajaa junalla Rovaniemeen asti, vapaat miehet… Emme silloin vielä aavistaneet, mitä oli tuleva, emmekä tienneet mitään niistä poloisista, jotka saivat hiihtää yli Merenkurkun Holmön saarelle, viipyen meren tuulisella ja eksyttävällä aavalla vuorokausimääriä; heistä jäi toisia matkalle, paleltumaan ulapan pakkaseen, toisia tuli mielipuoliksi ja jokainen pääsi perille enemmän kuolleena kuin elävänä, nälän ja väsymyksen tunnottomaksi tekemänä…

Päästyämme vihdoinkin Pudasjärven komeaan ja varakkaalta näyttävään kirkonkylään ja lepäiltyämme kylliksemme oivassa majatalossa, lähdimme jälleen hevoskyydillä eteenpäin. Nyt, kun oli jo vähän nähnyt vaivaa, tuntuikin paljoa mukavammalta istua reessä, lämpimien nahkojen peitossa, sukset vierellä. Hämärissä metsissä, missä kuului vain tikan yksitoikkoinen koputus, tai oksalta putoavan lumimöykyn hupsahdus, kiiti reki majatalosta majataloon, revontulten loimutessa taivaalla. Pohjoisen, valtavan talven hiljaisuudessa raukeni mieli uneksivaksi; tuskin muisti mistä tuli, mihin aikoi, unohtui vain karun luonnon sinertävään kauneuteen ja hyiseen henkäilyyn…

Muutamassa majatalossa vähää ennen Ranuaa saavutimme edeltäjämme. Kaikki neljä olivat jo aikaisemmin tavanneet toisensa, jossakin Pudasjärven seutuvilla. Oli jo ilta, nuorukaiset olivat makuulla. Kyytipojalta olimme matkan varrella kyselleet heistä ja tiesimme siis vallan hyvin, keitä nukkujat olivat. Astuimme ääneti sisään ja laskimme tavaramme nurkkaan. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Pöydällä näkyi illallisen jätteitä, pari miestä makasi sängyssä, arvattavasti olivat toiset kaksi viereisessä huoneessa. Hämärässäkin saattoi eroittaa sen nuorukaisen pään, joka oli asettunut laitimmaiseksi leveään vuoteeseen, kasvot olivat tumman parransängen ympäröimät ja niissä oli miltei ulkomaalainen leima; takimmainen oli kääriytynyt huppuun ja tietenkin vaani jostakin salarakosesta. Sillä etteivät he nukkuneet, sen huomasi heti. Ilmeisesti he olivat meidän suhteemme levottomia.

Yhtäkkiä sanoin matalalla ja karkealla äänellä.

— No nyt ovat pojat sitten kiikissä. Turhaa yrittääkään vastarintaa.

Ei kuulunut ääntäkään. Tummapartaisen miehen suuret silmät tuijottivat tuskallisina ja terävinä. Vihdoin alkoi outo hiljaisuus minua jollakin lailla kammottaa. Purskahdin nauruun ja selitin, että olemme samalla retkellä kuin hekin ja seuranneet heidän jälkiään. Syntyipä silloin melua ja liikettä. Peitteen alta ilmaantui kaksi revolveria pitelevää kättä, viereisen huoneen ovi avautui ja sieltä tulla tupsahti kaksi miestä aivan paitasillaan, niinikään tuliluikut kädessä. Meille vakuutettiin, että olin nauranut aivan yhdennellätoista hetkellä, sillä jos vielä olisin leikkiäni jatkanut, olisi piankin alkanut paukkua. Tapahtui esittely. Molemmat polyteekkarit olimme jo junassa nähneet, samoin hekin meidät, tummapartaisen miehen, ylioppilas R:n kasvoihin olin ehtinyt tutustua katsellessani vuoteelle, mutta nyt vääntyi nahkasten alta mies pieni ja tanakka, pyöreäkasvoinen, kirkassilmäinen ja ihmeen rauhoittavasti hymyilevä: Jussi V. Tämä viimeksimainittu oli jo ollut Saksassa, mutta lähetetty sieltä kotimaahan asioille; nyt hän teki paluuta. Hän oli siis sangen vaarallinen otus, joten poikien levottomuus ei ollut syyttä suotta syntynyt; sitäpaitsi oli myöskin ylioppilas R. määrätty vangittavaksi ja peräänkuulutettu.

Selvää oli, että me katselimme Saksan-poikaa suurella kunnioituksella ja utelimme häneltä tietoja minkä kerkesimme. Mutta eipä tämä nuorimies, joka muuten oli erittäin vilkas ja reipas, kovinkaan halunnut hellittää kielensä kantimia. Hän näytti meille kyllä saksalaista paraatimarssia, teki ruostuneilla luodikoilla kivääritemppuja, mutta vastaili kysymyksiimme yksikantaan: "Mitäpä minä tässä nyt kaikkia niin juurtajaksain selittelemään. Malttakaahan nyt, kyllä saatte nähdä. Eihän koko meiningillä ole minkäänlaista uutuuden viehätystä, jos se on teille jo edeltäkäsin tuttua." — Myöhemmin me kovasti ihmettelimme hänen ankaraa ruokahaluaan, mutta kun yritimme pistellä, hymyili hän leveää, rauhoittavaa hymyään ja suu täynnä muonaa mutisi: hmmm! Kumma mies! Varmaankin luonteelleen väkivaltaa tehden, pysyi hän vaiteliaana ja enimmäkseen vain kuunteli meidän juttujamme. Ja kun hän suunsa avasi, sai olla varma, että milloin ei sieltä pyörähtänyt vitsi, niin kuuluivat sanat: "Pojat, eiköhän sitä väliin taas haukattaisi." Ja sitten ei muuta kuin hmmm. — Luulin häntä sympaattiseksi suursyömäriksi, mutta nyt tiedän, mitä hän jo silloin tiesi, ja ymmärrän sen siunaavan hellyyden, millä hän käsitteli karun pohjolan ohrakakkuja.

Matkaa jatkettiin yhdessä. Yleensä näyttivät ihmiset aavistelevan, mitä miehiä me olimme; niinpä eräänkin talon isäntä sanoa jurahutti suoraan: "Taidatte olla niitä Saksaan pyrkijöitä." Toiset meitä pelkäsivät ja epäröivät antaessaan ruokaa, toiset kohtelivat meitä ilmeisellä myötätunnolla. Tietysti me heille syötimme jos jonkinkaltaisia valheita, metsäyhtiöistä, koskentarkastuksista j.n.e. — Niin päästiin vihdoin Rovaniemen lähettyville. Viimeistä taivalta tehdessä olin minä toverini kanssa joutunut erään väkäleukaisen maitomuijan rekeen, joka pelkäsi käänteissä ja pienenkin heilahduksen sattuessa huusi Herraa Jeesusta. Reki oli tavallinen puulaatikko, ja kun muija kietoi ainoan ryijyn ympärilleen, saimme me kapealla laudalla istuen ja kesäpalttoissa (hiihdon varalta ei paksuja vaatteita voinut ottaa mukaan) värjöttää ankarassa pakkasessa; toiset veikot vain vetelivät sauhuja lämpimien nahkasten alle hautautuneina. Poikkesimme erääseen taloon, missä kuuleman mukaan piti olla meikäläis-mielisiä, kysymään, miten selviäisimme kaupungin läpi. Mutta osuimmekin pelkurin pakinoille. Vaikka isäntä oli aivan nuori mies, hätääntyi hän pahasti, kävi kirjavaksi kasvoiltaan ja vapisi. Ryssistä hän meille jotakin sammalsi ja oli kiitollinen, kun sai meidät ovesta ulos. Toiset nousivat nyt suksilleen, lähtien kaupunkia kiertämään, mutta toverini ja minä olimme niin ärtyisinä ja kankeina kylmästä, että istahdimme hiihtomiehiä kyydinneen pojan rekeen ja ajoimme suoraan Rovaniemen majataloon.

Siellä isäntä meitä ankarasti tutki, tarkasteli kiireestä kantapäähän ja luki matkatodistuksemme alusta loppuun.

— Merkillisellä tavalla sitä nuorta väkeä nyt pakkaa pohjaan päin, sanoi hän epäröiden.

— Olisi vähän kiire. Ehkä isäntä käskee heti valjastamaan hevosen.

— Tiedä häntä… Ei teillä ole kunnon papereitakaan. Voi joutua syyhyn.

— Mitä helkkarin papereita te sitten täällä napamailla oikein tahdotte? Kyllä näillä ainakin etelässä pärjää.

— Löysivät tässä taannoinkin kaksi saksalaista pakoonpyrkijää asemalta. Rekeen oli piilotettu…

— Meillä on kiire tosiaankin.

Isäntä raapi epäröiden korvallistaan, mutta ei enää sanonut mitään, astuihan vaan ulos, ja ennen pitkää oli hevonen valjaissa. Hyvä juoksija olikin ja reima kyytimies.

Seuraavassa kievarissa oli meidän määrä odottaa toisia, mutta kohtasimmekin kauhuksemme kaksi asestettua venäläistä sotilasta. Pamppailevin sydämin astuimme sisään, tilasimme kupin kuumaa ja hankkiuduimme nopeasti matkalle, välittämättä jälkeen jääneistä; ryssät katselivat rauhallisina lähtöämme.

Jälleen kievarista kievariin! Jälleen unia lämpimäin nahkasten peitossa, reenjalasten naristessa, pakkasen puristaessa hengityksen huuruksi. Etäiset vaarain laet hohtivat talvipäivän kelmeässä kuulteessa, tai revontulten jumalaisessa loimussa. Väinö Katajan kiveliöitä, nukkuneita metsiä, hukkuneita teitä, poroja pulkkineen, suksineen! Erämaan kylmä, synkkä ihanuus ympärillä. —

* * * * *

Olimme taas jo pitkän matkan taivaltaneet yhdessä, kaikki kuusi, kun eräänä iltapäivänä saavuimme metsätaloon, josta Pellon kylään oli enää runsas peninkulma; tänne jäimme odottelemaan yötä. Ilma oli suotuisa, lunta satoi hiljalleen ja pakkanen oli laskenut. Mutta jännitys vaivasi, tehden ajan sietämättömän pitkäksi.

Kello kuuden tienoissa lähdimme ajamaan, kolmella hevosella, kaksi miestä kussakin reessä. Äänettömyys. Vain metsän hiljainen humu ja lumihiutaleitten perhostanssi. Ei keskusteltu, eikä laulettu kuten tavallisesti. Savukkeiden päät vain hehkuivat pimeässä, kun hermostuneet huulet kiihkeästi imivät… Joku silloin tällöin kysäsi, oliko vielä pitkälti matkaa… Mutta jokainen hautoi mielessään, miten paraiten selviäisimme kyytimiehistä, miten voisimme selittää sen seikan, että kesken matkaa aioimme nousta suksille ja pyörtää hevoset takaisin — puhumattakaan ryssistä, joita kylässä kuului olevan kymmenkunta.

Jo alkoi laitakylän talojen tulia vilkkua. Jännitys ja levottomuus ahdistivat entistä enemmän. Kunnes Saksan-poika, joka R:n kanssa istui viimeisessä reessä, yhtäkkiä kiljaisi kyyditsijälle:

— Poika perhana, mitenkä tästä paraiten pääsee Ruotsin puolelle?

Poika ällistyi, hätääntyi, seisautti hevosen, yritti kankeasti nauraa ja vastasi.

— No joen poikki suoraan:

Syntyipä äkkiä kuumeista touhua. Kaikki kyytimiehet pyörsivät nopeasti hevosensa, heittivät suksemme ja tavaramme kiireimmän kaupalla reestä, malttoivat tuskin odottaa maksua, ja sen saatuaan laskettivat aika luikua kotia kohti. Me nakkasimme reput selkään, hyppäsimme suksille ja lähdimme hiljalleen kylään päin, Jussi V. johtajana. Alkujaan oli meillä suunnitelmana mennä rantatietä pohjoisempaan, pois kylän alueelta, ja joltakin yksinäiseltä, metsäiseltä kohdalta yli. Mutta eipäs! Ihan keskelle kylää me painuimme ja peräkanaa laskimme rantatörmältä alas joelle. Muuan tyttö katseli akkunasta nenä ruutuun litistettynä, kädet varjostaen kulmilla. Mitä lienee neitonen kuudesta hurjannäköisestä reppuniekasta arvellut?

Oli muuten onni, että me teimme yrityksemme kylän kohdalta. Sillä mikäli Jussi V. myöhemmin Suomessa käydessään sai kuulla, oli meitä ajettu takaa, ja samaisena yönä olivat nämä etsiskelijät väijyksissä juuri tuolla rantatiellä, jota meidän alkuperäisen suunnitelman mukaan oikeastaan piti kulkea. Häikäilemättömyys oli tässä kuten yleensäkin vaaran paikoissa menestykseksi. —

Ranta-äyräs oli korkea ja jyrkkä, ja kun toinen polyteekkari satutti johonkin hangesta esiinpistävään puuhun jalkansa, kaatui hän päistikkaa keskelle mäkeä. Me odottelimme häntä joen jäällä, kyyristyneinä liikkumattomiksi suksillemme ja tuskallisella tarkkuudella vaanien ympärillemme. Ainakin minun sydämeni pamppaili ihan kuuluvasti. Kun hän oli meidät saavuttanut, jatkoimme kiiruusti matkaa. Joki oli kuitenkin niin haarainen ja täynnä saarekkeita — joka tapauksessa meistä siltä näytti — että emme ollenkaan tienneet, olimmeko jo sivuuttaneet rajan, vai olimmeko yhä Suomen puolella. Muuan asunto sijaitsi rannalla ja Saksan-poika päätti käydä kyselemässä — hänet otti vastaan tullimies, suuri revolveri kädessä ja melko lailla ihmeissään. Ruotsin puolella kuitenkin oltiin, sen hän meille ilmoitti, vaikka ei voinutkaan tarjota yösijaa, jota Jussi V. häneltä kylmäverisesti anoi.

Osoittautui sangen vaikeaksi saada yöksi kattoa päänsä päälle, sillä oli jo myöhä. Pääsimme kuitenkin erään kalastajaparin majaan, missä söimme tyhjäksi suuren viili-kehlon ja kunnioitettavan kasan ohraleipää; sen jälkeen paneusimme pitkäkseen, mikä vuoteelle, mikä lattialle luudaksien päälle, joita tupaan oli tuotu melkoinen röykkiö.

Seuraavana aamuna alkoi kievarikyyti pitkin Tornionjoen länsirantaa etelään päin. Ruotsin Ylitorniossa meitä kestittiin — sattui juuri olemaan Runebergin päivä. Siinä hotellissa, jonne menimme yöksi, osui nimittäin istumaan muutamia herrasmiehiä lasien ääressä, ja kuultuaan outojen tulokkaiden olevan suomalaisia, kutsuivat he meidät pöytään. He tuntuivat olevan sangen selvillä matkastamme ja utelivat kiihkeästi, mutta kun me kohteliaasti selitimme, että me periaatteen kannalta olimme päättäneet vaieta, mukautuivat he siihen ymmärtävästi hymyillen.

Haaparannalla, joka sivumennen sanoen on epämiellyttävin kaupunki, minkä olen nähnyt, otti meidät vastaan "alhaalta" komennettu etappimies. Hän oli lyhyenläntä, huono-ihoinen ja teräväsilmäinen nuorukainen, jonka hikiset kasvot ja herkät, ahnaasti piippua-imevät huulet säilyvät ilmi-elävinä muistossani. Hänessä huomasin myöskin ensikerran sen omituisen tyyneyden ja salaperäisen liikkumattomuuden, joka sittemmin niin usein on pistänyt silmiini suomalaisia jääkäreitä katsellessani… Saimme ruokaa ja yösijan majakodissa, jonka epäsiisteys meitä inhotti, etenkin kun sattui sellainen hirveä onnettomuus, että jokunen lude tuli meitä nukkuessamme tervehtimään. Kun tästä pidimme mökää, väreili etappimiehen piippua-imevillä huulilla tuskin huomattava hymy. — Täällä tapahtui myöskin muuan seikka, jolle en silloin osannut antaa suurtakaan arvoa, mutta jonka merkityksen vasta myöhemmin, onnettomuuksien sattuessa, täysin oivalsin. Meiltä nimittäin kysyttiin, olimmeko selvillä matkamme tarkoituksesta ja yleensä siitä, mihin asemaan Saksassa joutuisimme. Ei pälkähtänyt päähänkään vastata muuten kuin myöntävästi — seikka, jota moni on saanut katua, ei kuitenkaan meistä kuudesta kukaan.

Jussi V:lle jätimme hyvästit Haaparannassa, hänet käännettiin suoraa päätä takaisin Suomeen, uusille asioille. Seuraamme liittyi sensijaan kolme meille tuntematonta miestä, joista kaksi oli aito sälliä, kolmas omituinen ja näppärän näköinen veitikka, joka itsetietoisena veteli sauhuja, komeat riukuvarret jaloissa. Kun kysäsin hänen ammattiaan, vastasi hän päätään keikauttaen: "Työtä en tee, enkä varasta; arvatkaas millä elän?" Hänen kädessään oleva tatuoitu naisenkuva todisti merimatkoista, hän puhui sujuvasti ruotsia, osoitti myöhemmin olevansa kyvykäs kymmenniekka ja on hyvin tunnettu "kapteenin" nimellä, mutta ei häntä pidä sekoittaa kuuluisaan ja verrattomaan kapteeni Maxiin.

Saatuamme matkarahat, saatettiin meidät junalle — toveriltani L:ltä ja minulta olivatkin rahat pitkällä matkalla niin tyystin huvenneet, että olimme pakoitetut myömään revolverimmekin. Kuten muinaisilta munkeilta, otettiin meiltä vaiteliaisuuden ja kuuliaisuuden lupaus — köyhyys oli selvää itsestään — ja meitä kehoitettiin pitämään silmällä äskenmainittuja sällismiehiä. Oli nimittäin sellaistakin sattunut, että joku oli ottanut runsaat matkarahat, ajanut pari asemaväliä ja lähtenyt omille teilleen.

Sitten alkoi yhtämittainen körötys junassa Malmöhön saakka. Täällä meidät johti erikoinen vastaanottaja yömajaan, missä me pianoa soitellen ja hienottaria tanssittaen saimme hauskasti illan kulumaan. Seuraavana päivänä tultiin Trelleborgiin, missä etappi-mies kuljetti meidät ilman tarkastusta tullin läpi lautalle; tullimiehet vain ymmärtävästi naurahtivat, kun menimme ohi. Yhtä helposti tuntui Sassnitzin "vastaanottaja" selviävän saksalaisista tarkastajista. Ja niin olimme siis tulleet Saksanmaahan.

Yhä enemmän ja enemmän alettiin meitä pitää valvonnan alla ja kohdella kuin vankeja. Se tuntui sitäkin ihmeellisemmältä, kun se meidän mielestämme oli täällä, vieraassa maassa, tuiki tarpeetonta. Emme siitä kuitenkaan suurin piitanneet, paljon enemmän meitä, kiinnitti ihmisten uteliaisuus, kun he ällistelivät meidän pukujamme ja kamppeitamme. Ja olihan todellakin vähän omituista, kun esim. Hampurissa, missä sää silloin oli suunnilleen sellainen kuin Helsingissä lokakuulla, vaelteli villinnäköinen nuorukaisjoukko paulakengät punaisine tupsunauhoineen jaloissa ja pontevat karvalakit päässä. Ainoastaan parilla meistä oli nimittäin ollut kylliksi rahaa tavallisten kenkäin ostoon.

Hampurissa vietimme viimeisen vapaan yön; seuraavana päivänä, 10 p:nä helmikuuta saavuimme määrän päähän, L.L:ään, Lockstedter Lageriin.