Читать книгу Jääkärin muistelmia - Jalmari Kara - Страница 7

Parhaat terveiseni. Täällä sitä nyt oleillaan alituisessa touhussa ja hyörinässä. Enpä olisi uskonut silloin kuin yhdessä mittailimme Helsingin katuja, että elämä niin yhtäkkiä voi tällaiseksi muuttua. Työtä on paljon, eikä se ole niin helppoakaan, mutta iloisin mielin ja toivo sydämessä sitä tekee. Ihmettelen vain, missä sinä viivyt. Sinun minä luulin olevan kaikkein ensimäisiä jälkiäni seuraamaan.

Tervehdä äitiäsi, ja kerro vanhemmilleni, että poika voi hyvin. Jos satut Helmin seuraan, niin sano hänellekin terveiseni. Olen kyllä itsekin kirjoittanut, mutta ehkei ole mennyt perille, koska ei vastausta kuulu. Voi väkevästi!

Antti.

Kirje oli päivätty lokakuun 26 p. ja sen alareunaan oli merkitty osoite Tukholmaan. Vai niin. Antti, joka oli jo lähtenyt viime helmikuussa, siis melkein vuosi sitten, muisti minua ja odotti sinne. Nähtävästi hän oli tarkoittanut kirjeensä läpäisemään ankariakin tarkastuksia, koska sen sisältö oli näin suppea ja jokapäiväistä laatua.

Tämä lyhyt viesti entiseltä hyvältä toverilta siirsi ajatusteni polttopisteeseen Saksaan menneet suomalaiset. Tietysti minäkin olin heistä kuullut, paljonkin, mutta minä olin suhtautunut heidän puuhiinsa verrattain innottomasti ja seurannut niitä jotakuinkin syrjästä. Helsingin kuumeisessa elämässä, missä tuhansia uutisia vilisi korvissa, olikin helppoa pysyä kylmänä ja antaa asioiden mennä menoaan. Toista oli täällä maalla, yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Väkisinkin, yhä uudestaan ja uudestaan johduin heitä ajattelemaan, ja myöntää täytyy, että mitä enemmän sitä tein, sitä rauhattomammaksi tulin ja sitä voimakkaampana kohosi itse-syytösten tulva. Mitä miehiä sitten oikeastaan olivat nämä rohkeat nuoret?

Olin kuullut muutamien vanhoillisten, jotka riippuivat kynsin hampain lain kirjaimessa — varsinkin silloin kuin tämä laki tuki heidän omia etujaan — leimaavan nämä nuoret melkeinpä suorastaan maankavaltajiksi. Saksalaisten agenttien viekoituksista ja suurista rahasummista olivat he muka myöneet kunniansa, alentuneet vieraan vallan kätyreiksi, tuottaen maalleen häpeää ja pilaten kansalaistensa rehellisen maineen. Olivathan he tehneet hallitsijalle uskollisuuden valan, joskaan eivät henkilökohtaisesti, niin ainakin edustajiensa kautta; mikä oikeutti heidät sen rikkomaan, ja rikkomaan kansan nimessä, joka ei ollenkaan ollut antanut heille valtuuksiaan? Näin voitiin sanoa, huolimatta siitä, että tsaari yhä räikeämmällä ja räikeämmällä tavalla osoitti, missä arvossa hän puolestaan piti lupauksiaan! Luojan kiitos, ettei nykyinen oikeustajunta enää hyväksy yksipuolisia sitoumuksia; niiden aika on ollut ja mennyt. Tällä käsityskannalla olevia henkilöitä ei ollut monta, paljoa useammin kuuli Saksaan menijöitä mainittavan huimapäiksi, seikkailijoiksi, jotka olivat kotimaassa viettäneet huonoa elämää, ja nyt, kaikkensa menetettyään, lähtivät onnenonkijoina Saksaan keinotellakseen itselleen upseerin univormun ja nimelleen sankarihohteen — puhumattakaan rahoista. Tätä mielipidettä oli omiaan tukemaan se seikka, että moni poika oli ennen lähtöään elänyt kuohuvia nuoruuden päiviä ja senvuoksi kenties osoittanut jonkinlaista leväperäisyyttä opinnoissaan tai muissa tehtävissään. En tahdo heitä puolustaa, mutta en myöskään malta olla viittaamatta siihen voivotteluun ja siunailuun, minkä miltei jokaisen suurmiehen nuoruus on kahvipöytäin rouvissa ja tädeissä kaikkina aikoina synnyttänyt — silti ollenkaan haluamatta tehdä nuorukaisistamme suurmiehiä. Sitäpaitsi, kysymyksenalainen teko, lähtö, edellytti uljuutta ja rohkeutta, ja tunnettuahan on, että juuri mainitunlaatuisissa "hurjimuksissa" tätä ainesta kaikkein runsaimmin tavataan. Juuri tuollaisissa elämänhaluisissa pojissa sykkii monasti suuri ja jalo sydän. Myönnettäköön kernaasti, että heissä oli seikkailunhalua, mutta eikö se ollut oikeutettua silloin, kuin sen pohjana oli ylevin sana, jaloin aate, minkä ihmiskunta tuntee: isänmaa?

Eikä lähimainkaan kaikkia voitu seikkailijoiksi edes olettaa. Omasta tuttavapiiristäni tiesin lähteneeksi monta vakavamielistä nuorukaista, joilla oli mitä valoisin tulevaisuus edessään ja kunnioitettava työ takanaan. He olivat niitä, joita olin tottunut pitämään miesten miehinä, lujia, jyrkkäpäisiä, suoria poikia, urheilun ja säännöllisen työn karaisemia, terveitä sielultaan ja ruumiiltaan. He olivat niitä, jotka ennemmin taittuivat kuin taipuivat ja joiden poskipäille isien alistuvaisuus nosti kuumat veret. Tällaisilla miehillä täytyi olla vankat perusteet, selvät syyt lähtöönsä, sillä varmaa oli, etteivät he kevytmielisesti olleet luopuneet koko entisestä elämästään. Miten olivat he siis ajatelleet, mitä matkansa tulokseksi toivoneet? Nämä kysymykset alkoivat nyt lakkaamatta kyteä mielessäni. En erikoisesti ollut selvillä politiikasta, mutta kaikkeen kuulemaani nojaten päättelin seuraavasti.

1:o. Kieltämättä Saksa haluaa Itämeren herruutta. Kieltämättä se silloin myöskin toivoo, että Venäjän Europan-puoleinen raja siirtyisi niin kauas itään kuin mahdollista. Jos siis Suomesta tulisi itsenäinen valtakunta, rajamaa, väli-valtio, joka ehkäisisi Venäjän laajentumispyrkimyksiä Atlantia kohti, olisi se Saksan intressien kanssa sopusoinnussa. Mutta samalla on se suomalaisten salaisin ja rohkein toive, — joten siis tämän maan edut liittyvät Saksan etuihin. — Mutta eikö silloin ole turhaa lähteä, sillä jos saksalaiset voittavat, niin ajavat he tahtonsa läpi ilman meidän apuamme? Ei. Sillä ensinnäkin, jos Suomi lähettää tähän vieraaseen valtakuntaan vapaaehtoisen joukon, joka taistelee silloin kuin Suomesta on kysymys, kiinnittää tämä ennenkuulumaton teko sekä Saksan, että koko maailman huomion aivan erikoisella tavalla asiaamme. Toiseksi voi Saksa rauhanneuvotteluissa todistaa, ettei se suinkaan menettele omavaltaisesti, vaan päinvastoin toteuttaa Suomen kansan syvimmät toiveet, jotka ovat olleet niin valtavat, että tämä sorrettu maa on ennemmin antanut poikainsa veren vuotaa, kuin kauemmin alistunut entiseen asemaansa. Sitäpaitsi emme silloin ota vapauttamme lahjana kenenkään kädestä, vaan olemme itsekin sille jotakin uhranneet.

2:o. Niin kauan kuin historia tietää kertoa, on ryssä ollut suomalaisen verivihollinen. Toista sataa vuotta sitten joutui tämä maa väkivaltaisesti Venäjän yhteyteen, ja toista sataa vuotta on se nyt kärsinyt idän barbaarien sortoa ja painostusta, kärsinyt sitä kumarin niskoin. Onhan se ruikuttanut. Se on lähetellyt papereita ja adresseja, milloin tsaarityrannille, milloin suurvalloille, joilta se on saanut imelää sääliä osakseen. Mutta sillävälin on se nöyrästi antanut pois aseensa, katsellut hiljaisena ja alistuvana kuinka sen parhaita miehiä on raastettu Siperiaan nääntymään, taikka teljetty vankilan komeroihin; se on jakanut leipänsä ryssän sotilaille, jotka rehennellen levittävät maahan myrkkyään ja turmelustaan; sen vanhat ja viisaat ovat tukkineet suun jokaiselta taisteluun-yllyttäjältä ja laulaneet tuutulauluja, joiden unettaviin säveliin ollaan nukkumaisillaan ja ainiaaksi. Ei, nyt on aika herätä! Nyt on yhdestoista hetki, kenties viimeinen tilaisuus, mikä koskaan enää tarjoutuu. Nyt on nuoren, pystypäisen joukon noustava, näytettävä koko maailmalle, että tämän kansan itsenäisyyden kaipuu ja vapauden jano on suuri ja uhrauksiin valmis, että osataan antaa sydänveri silloin kuin sanat eivät kuulu ja että ennen kaadumme kuin kauemmin alistumme sortoon. Siis Saksaan! Kotimaassa on kaikki mahdotonta, täällä tukahduttavat santarmikätyrit jokaisen yrityksen alkuunsa.

3:o. Sotaa käydessään saattaa Saksa yrittää katkaista Venäjän yhteyden liittolaismaiden kanssa. Siinä tapauksessa voivat he vallata Suomen, päästäkseen käsiksi tärkeään Muurmanin rataan. Suomessa tulisi silloin hallitsemaan saksalainen sotaväki. Kuinka onnellista, jos sitä edustaisivat omat miehet, jotka Saksassa saadun kouluutuksen perusteella olisivat siihen kykeneviä, mutta toiselta puolen kuitenkin olisivat Suomen maan, Suomen kansan poikia, jotka ymmärtäisivät kotoisia oloja.

4:o. Useasti on kulkenut huhuja, että ryssällä olisi aikomus nostaa Suomesta sotaväkeä. Jos siis meitä menee suuri joukko vihollisen puolelle, niin eivät venäläiset uskalla aikeitaan toteuttaa. He epäilevät meitä vakoojiksi, kätyreiksi ja kiihoittajiksi, joita ei ole hyvä päästää ilmankin kuohuksissa olevan venäläisen sotaväen keskuuteen. He antavat meidän olla rauhassa; ja yksistään jo tämänkin seikan vuoksi kannattaa lähteä.

Tällaisia kiihkeitä ja äkillisiä mielijohteita mainittu kirje minussa synnytti. Sitäpaitsi tiesin, että viisaat ja kokeneet valtiomiehetkin, vaikka näitä tosin oli kovin vähän, olivat antaneet kannatuksensa nuorukaisten yritykselle. Mutta toiselta puolen heräsi myöskin epäilyä. Eiköhän kaikki lopultakin ollut vain nuorten intoilua, jolla ei mitään saavutettu, mutta voitiin paljon menettää? Entäs jos Saksa häviäisi sodassa? Lukuunottamatta vapaaehtoisten omaa kohtaloa, tuottaisivat he silloin isänmaalleen koston, joka varmaankin tulisi olemaan kauhea. Nyt jo heidän vanhempiaan ja sukulaisiaan ahdisteltiin, kuletettiin vankiloihin… Monta kyyneltä oli jo vierähtänyt heidän tähtensä.

Tulin levottomaksi. Vietin monta päivää lakkaamatta pohtien näitä kysymyksiä, kävellen rauhattomana edestakaisin huoneessani ja vahvasti tupakoiden. Yhä hiljaisemmaksi kävi epäilyksen ääni rinnassani, ehkäpä siksi, etten tahtonut epäillä, että tiesin tämän ainaisen varovaisuuden ja vitkastelun johtaneen koko Suomen kansan jo melkein perikatoon. Mutta en kuitenkaan tahtonut saada lujaa päätöstä tehdyksi. Joulu ei joululta tuntunut, ja myönnän monesti koettaneeni jättää silleen koko asian, mutta sitäkään en voinut. Johtui mieleeni, että millä oikeudella minä vietin tyhjäntoimittajan päiviä, kun näin suuret asiat olivat kyseessä. Enkö juuri minä ollut suorastaan velvollinen lähtemään? Kummallista, ajattelin äitiäni, hänen ikäväänsä, vaikka en hänelle juuri muuta ollut tuottanutkaan kuin ikävyyksiä; ja sitten Annaa. Mikä turva minä olin Annalle?

Aivan vähäpätöinen seikka ratkaisi kaiken, tuollainen mitätön tapaus, joka usein aiheuttaa valtavia käänteitä elämämme kulussa ja jossa senvuoksi monet näkevät Jumalan sormen, toiset kohtalon tai sallimuksen, toiset sattuman. Kävelin yliskamarissani sankan tupakansauhun ympäröimänä taaskin lähtöäni pohtien. Silloin tuli pikku-sisko ovesta.

— Mitä ihmettä sinä iso-veikko aina ajattelet? Sinä kävelet lattialla ja poltat tupakkaa ihan niinkuin kauppias-setä, ennenkuin hän lähtee matkalle.

Jäin tuijottamaan pikku-siskon suuriin sini-silmiin. Kului hetki, tyttö seisoi totisena ja liikkumattomana. Ja silloin syntyi päätökseni. Tempasin lapsosen syliini, nostin hänet korkealle, suutelin pyöreätä poskea ja sanoin.

— Iso-veikkokin lähtee matkalle.

— Hui, pane maahan iso-veikko! Äiti käski kahville.

* * * * *

Vielä samana päivänä pakkasin tärkeimmät tavarat matkalaukkuun ja seuraavana aamuna ajoin asemalle. En saattanut selittää äidille lähtöni todellista tarkoitusta, mutta olin päättänyt myöhemmin kirjoittaa. Hyvästellessäni en vain voinut katsoa-häntä avoimesti silmiin, ehkei kätenikään ollut ihan vakava; minusta tuntui, että hän aavisteli, että sanaton kysymys levisi hänen kasvoilleen.

Helsinkiin päästyäni riensin tietysti kiireimmän kaupalla "tietomiehen" luokse, saadakseni matkaohjeita. Vanhat kulkureitit olivat tukossa. Oli tapahtunut paljastuksia, vangitsemisia, eikä Kemin kautta enää päässyt. Vakuutettiin kuitenkin, että tavallinen mies kyllä tiensä löytäisi, ja minut neuvottiin Kajaaniin ylioppilas R:n luo, jonka piti antaa lähempiä ohjeita. Tavaraa oli otettava mahdollisimman vähän mukaan, vain pari alusvaate-kertaa ja sukkia, eikä rahaakaan sanottu erikoisemmin tarvittavan, sillä matkakulut korvattiin "järjestön" puolelta ja perille päästyä alkoi saada palkkaa. — Muista asioista ei tarkempaa selvyyttä tullut. Kun esimerkiksi huomautin, että kenties olin liian heikko ja ruumiillisiin ponnistuksiin tottumaton menestyäkseni aivan tavallisena sotilaana, vastattiin siihen, että alustava, kuuden tai kahdeksan viikon nahkapoikakurssi oli kyllä välttämätön, mutta senjälkeen "saksalaiset kyllä tietävät, mitä he miehestä tekevät." Ja niin olin matkalle evästetty.

Oli vielä jäljellä Anna, ainoa henkilö muuten, jolle suoraan ilmoitin, minne lähdin. Hyvästijättö oli vaikea ja vaikeata on siitä kertoa, ehkä tarpeetontakin. Taisi tulla puhuttua liian kauniita ja liian pehmeitä sanoja. Vuoti kyyneliä. Kenties kumpikin liioittelimme. Omituisesti pisti rintaani se seikka, ettei hän tuntunut minua täysin ymmärtävän. Jos hän todellakin oli se jalo tyttö, jona olin häntä pitänyt, niin miksei hän minua rohkaissut, siunannut, vaan sensijaan syytteli. Muistin vanhaa kansan viisautta: "poissa silmistä, poissa sydämestä." — Kun painoin hänen huoneensa oven kiinni, jäi hän sohvalle istumaan, kokoonkyyristyneenä ja katkerasti itkien.

Mutta kun vähän ehdin rauhoittua, tuli minun hyvä ja keveä olla ja pitkästä aikaa olin tyytyväinen itseeni. Tosin ei unta tullut silmiini, mutta yksinäisyys viihdytti. Ajattelin tähänastista elämääni, ja ehkä jonkunverran katkerana, mutta varmasti enemmän vapautuneena lausuilin itsekseni:

Niin, virkki Sven, min täällä teen, se mäntyyn kaikki vie. Ehk' eest' ei maan ja kuninkaan niin konsti kuolla lie.

2.