Читать книгу Vitsataipaleen kulta - Jorma Rotko - Страница 3

PROLOGI, 1940

Оглавление

Kello viittä vaille yksitoista a.p. eli vähän ennen puoltapäivää Moskovan ajan mukaan kajahtaa venäläisten tykkien yhteislaukaus koko rintaman leveydeltä. Sen jälkeen hetki papatusta, kun konekiväärit ampuvat vyönsä tyhjiksi. Sitten ihmeellinen hiljaisuus.

50-vuotias nostomies Gustaf Erik Strand ei voi pidättää kyyneleitä. Sota on juuri hävitty ja rauha tehty. Varhain aamulla hän on vielä vienyt hevosella saikkaa ja näkkileipää Patterinmäelle, jossa väsyneet miehet ovat estäneet venäläisten pääsyn Viipuriin keskikaupunkiin. Nyt kuitenkin vetäydytään kaupungista ja koko Laatokan Karjalasta.

Strand palaa kasarmille Papulaan. Kulkeminen kaduilla on aikamoista liukastelua. Kaupunkia on pommitettu ankarasti, romua ja tiiliskiviä lojuu joka paikassa ja tulipalojen sammuttamiseen käytetty vesi on jäätynyt kaduille. Linnan tornissa liehuu vielä suuri Suomen lippu, mutta jokin rakennus tornin juurella palaa ankarasti savuten. Strand tulee kasarmille juuri oikeaan aikaan kuullakseen puhetta, jota pitää ulkoministeri Väinö Tanner kasarmin ikkunalle nostetussa radiossa:

“Huolimatta puolustuksemme suuresta menestyksestä emme yksinämme voi viedä tätä taistelua voittoisaan loppuun saakka. Kun apua ei tule on taistelun lopputulos selvä. Sodan jatkuessa voidaan maamme valloittaa ja sen väestö joutua epätoivoiseen asemaan.”

Strand itkee edelleen. Kannakselainen korpraali Väinö Muje yrittää lohduttaa:

“Elä sie itke, män miultai muatila enkä silti vetistele”.

“Vaan kun minulta meni kahdenkymmenen maatilan hinta”, nyyhkii Strand ja Muje menee oudon näköiseksi. Lienee mies saanut ryssän kranaatin liian lähelle ja mennyt paukusta sekaisin, miettii hän mielessään. Sellaista tapahtuu sodassa.

Nostomies näyttää perin nuhjaantuneelta, mutta jokin panee Mujeen arvelemaan, että veikkonen on joskus nähnyt parempiakin päiviä. Miehethän eivät osaa toisen miehen ulkonäköä kunnolla arvioida, mutta Mujeen mielestä itkupilli muistuttaa suunnilleen sitä tyyppiä, josta naiset sanovat, että pitkä, tumma ja komea. Ja sitten antavat, perkele.

Patterinmäeltä Strand olisi melkein nähnyt Vitsataipaleelle siihen paikkaan, joka häntä kiinnosti. Päätä ei kuitenkaan auttanut paljon kohotella, sillä marsalkka Semjon Timošenkon käskyläiset paukuttivat kuin viimeistä päivää. Ja olikin sen sodan viimeinen päivä.

Raahustaessaan muiden joukossa pois Viipurista Strand arvelee, että näkee kaupungin viimeistä kertaa, missä hän osuu oikeaan. Aikaisemmin hän oli sitä toki katsellut vaikka kuinka, sillä hän asui Viipurissa vuodesta 1913 aina vuoteen 1918.

Vitsataipaleen kulta

Подняться наверх