Читать книгу Vitsataipaleen kulta - Jorma Rotko - Страница 4

Erik Strand opiskelee Sorbonneksi kutsutussa Pariisin yliopistossa juridiikkaa ja taloustiedettä syksystä 1908 alkaen. Pikkuruisessa Helsingin kaupungissa kasvaneelle maalaispojalle tekee hyvää nähdä maailman menoa. Maanmiehiä liikkuu Pariisissa paljon, taitelijoita ja taivaanrannan maalareita. Heitä opiskelee myös yliopistossa, mutta yksikään ei osu käymään samoilla luennoilla hänen kanssaan. Niinpä hän ystävystyy Girš Jankelevitš Brilliantin kanssa. Girš on intelligentti juutalaisnuorukainen Pietarista. Hän on tosin kaksitoista vuotta Erikiä vanhempi, mutta se ei ystävyyttä haittaa. Erik tulee yliopistoon suoraan koulunpenkiltä, mutta Giršin nuoruus on kulunut vuoden 1905 itsevaltiuden vastaisessa kapinoinnissa ja sitä seuranneessa vilkkaassa politikoinnissa. Opiskelemaan hän lähtee vasta iässä, jossa normaalisti huhkitaan jo työelämässä. He molemmat liittyvät saksalaiseen osakuntaan. Venäjän keisarikunnan alamaisilla, joihin Erik ja Vähä-Venäjällä eli Ukrainassa syntynyt Girš kuuluvat, ei omaa osakuntaa ole.

He liikkuvat paljon yhdessä ja tentin tullen auttelevat toisiaan, jos pystyvät. Pariisin kadut ja kujat ovat tulvillaan nuoria naisia, joita Erik ja Girš yhdessä saalistavat. Kun Girš syystä tai toisesta – luultavasti vuokravelan takia - menettää ullakkoasuntonsa, neuvottelee Erik vuokraemäntänsä kanssa hänelle luvan muuttaa Erikin kanssa yhteen. Erikin tilavaan huoneeseen mahtuu vallan mainiosti toinenkin sänky.

Girš näyttää viettävän opiskelun ohessa jotain toista, salattua elämää. Erik arvelee, että hän saattaa olla edelleen vallankumouksellinen tai sitten esittää sellaista vaikuttaakseen kiinnostavalta. Vuoden 1905 ja 1907 lakkojen ja mellakointien jälkeen Pariisissa kuhisee Venäjältä paennutta väkeä, jolle kotimaassa on annettu karkotustuomio tai linnareissu poliittisista syistä. Aika ajoin Girš katoaa joksikin ajaksi silmistä ja viikonloppuisin häntä ei yleensäkään näy.

Kerran he viettävät aikaansa katukahvilassa, kun Girš sanoo hiljaisella äänellä:

“Vilkaisepa tuota huopahattuista veikkosta, jolla on kellertävä pitkä takki. Huopahattu näin lämpimällä ilmalla. Olen nähnyt tuon tyypin ennenkin. Taatusti on Rue de Grenelleltä”.

Pariisin hienostokaupunginosassa kulkevalla Grenelle-kadulla sijaitsee Venäjän keisarikunnan konsulaatti, mutta sinne on asettunut Venäjän ja Ranskan välisellä sopimuksella myös tsaarin ohrana, salainen poliisi. Girš väittää, että Pariisi on Venäjän nuuskijoita täynnänsä. Lisäksi heitä auttelevat pientä korvausta vastaan eläkkeellä olevat ranskalaiset Sureté Nationalen etsivät. Ihmekös tuo. Pariisissa arvellaan asuvan enemmän venäläisiä kapinoitsijoita kuin konsanaan Pietarissa.

Girš tulee keskiluokkaisesta kauppiaskodista, mutta hän ei koskaan mainitse, että kotoa olisi tullut rahalähetys. Erikille niitä kuitenkin tulee, sillä hänen isänsä on varakas korkea virkamies, joka kaiken lisäksi aikoinaan nai rahaa ottaessaan puolisokseen Erikin äidin. Erik on kerran esittänyt, että saisi koko lukuvuoden rahantarpeensa kerralla mukaansa, näin säästyisivät postiosoituskulut. Isä vain nauroi. Kai hän ajatteli, että Erik tuhlaa vuoden varat muutamassa kuukaudessa ja ruinaa sitten lisää.

Aina rahalähetyksen tullessa he kuitenkin pitävät Giršin kanssa pienet juhlat. Jos he eivät saa naisia asuntoonsa, niin he menevät mieluusti Folies Bergeres-varieteehen yrittäen mielessään herättää henkiin viidenkymmenen vuoden takaisia aikoja, joista de Maupassant on niin vetävästi kirjoittanut. Sinne ajetaan tietysti omnibussilla, kaksikerroksisella vaunulla, jota vetää hevospari. Nuoret herrat nousevat aina pitkin tikkaita toiseen, kattamattomaan kerrokseen. Sieltä näkee kauaksi ja on myös itse näkyvissä. On Pariisissa toki itä-länsisuunnassa kaupungin lävistävä “Chemin de fer Métropolitain”, mutta kuka sitä nyt maan alla matkustaisi. Jäisi katuelämä näkemättä.

Matkalla Montparnasselta Montmartrelle ylittää omnibus Pariisin suuret bulevardit. Puiden varjossa on paljon telttoja, joissa myydään kaikenlaista sälää. Joskus Erik käy bulevardeilla myös niissä teltoissa, joissa pelataan mielenkiintoista uhkapeliä nimeltä roulette.

Ensiksi nautitaan varieteen ravintolan puolella šampanjaillallinen, jonka aikana on mukava seurata, kuinka Pariisin pikkuporvaristo iloittelee. Illallisen jälkeen noustaan rappuja teatterisaliin. Ohjelma on yleensä erinomainen ja siinä on paljon muutakin kuin paljaita takapuolia ja can-cania, joka tietysti on saliin kokoontuneen miesväen suosikkinumero.

Erik kokee Pariisissa myös pienen rakkausseikkailun. Hän tapaa moskovalaistytön Marinan. Marinan ulkonäössä ei ole mitään erikoista paitsi hänen silmänsä. Harmaanvihreät silmät loistavat epätavallisen suurina ja kirkkaina. Usein niissä tosin esiintyy poissaoleva katse, joka johtuu siitä, että Marina ajattelee runojaan. Hän kuuntelee Sorbonnessa kirjallisuushistorian luentoja ja haaveilee runoilijanurasta.

Marina on nuori, vasta 17-vuotias, mutta Erik kadehtii häntä silti vähän, sillä neitonen on ennättänyt nähdä maailmaa jo paljon. Marina oli vasta kymmenvuotias, kun hänen äitinsä sairastui tuberkuloosiin ja koko perhe muutti Nerviin Italian rannikolle. Arveltiin, vaikkakin turhaan, että meri-ilmasto pystyy parantamaan äidin tuberkuloosin. Marina tuoksuu nuorelta, pähkinöiltä ja vaniljalta.

Marina kävi koulua Sveitsissä, Lausannessa ja muutti isän ja sisarten kanssa takaisin Moskovaan vasta sitten, kun hänen äitinsä kuoli. Runoilijaksi ei tietenkään opita, vaan synnytään, mutta Marina arvelee, että luennot Pariisin yliopistossa auttavat häntä tiellä runojen maailmaan.

Romanssi on kiihkeä, mutta lyhyt. Se ei kestä puolta vuottakaan, sillä Marinan pitää palata Venäjälle.

Neljän vuoden huvitteluun sisältyy sen verran opiskelua, että Erikillä on baccalaureuksen diplomi salkussaan, kun hän nousee Berliiniin menevään junaan hankkiutuakseen kotimaahan. Suomessa hän voisi esiintyä herra oikeustieteiden kanditaattina. Girš jää vielä jatkamaan opiskelua. Erikille selviää lopulta, että Giršillä on voimassa kapinoinnista annettu karkotustuomio Siperiaan eikä siis mitään haluja palata Venäjälle. Jäähyväiset ovat haikeat. He eivät kumpikaan usko enää koskaan tapaavansa. He melkein vetistelevät ja Girš lohduttaa Erikiä:

“Älä välitä, mitäs tämä nyt on. Meneehän niitä pohjaan isoja laivojakin”.

Girš on itse sitä tietämättään aivan oikeassa. Seuraavana päivänä leviää maailman lehdistössä tieto Titanicin uppoamisesta neitsytmatkallaan.

Erik matkustaa pikajunalla Pariisista Berliiniin. Siellä hän vaihtaa Ostbahnille junaan, joka on menossa Itä-Preussin pääkaupunkiin Königsbergiin. Hän jää pois Danzigin suuressa satamakaupungissa, josta on hyvä laivayhteys Riian ja Revalin kautta Helsinkiin.

Laivan lähtöä odotellessaan hän kävelee Danzigin keskustassa, joka on täynnä vanhoja, kauniita taloja, monet peräisin Hansan loistoajoilta. Useinkaan vanhoilla taloilla ei ole numeroita, vaan seinällä on eläinkuvio, jonka mukaan talo tunnetaan. Breitgassen varrella on talo, jonka oven päällä roikkuu lohen kuva. Siinä on ravintola “Zum Lachs” ja Erik pistäytyy syömään. Yhdellä hyllyllä on huvittava litrainen likööripullo. Sen nimi on “Danziger Goldwasser”. Liköörin seassa leijailee kullankeltaisia hiutaleita, jotka pulloa ravisteltaessa näyttävät keltaiselta lumikuurolta.

Tarjoilija selittää, että kultaa hitaleet ovatkin, ohuesta lehtikullasta tehtyjä. Likööri on valmistettu siinä samassa talossa, pullottamossa nimeltä “Der Lachs zu Danzig”. Erik arvelee, että kullan juominen saattaa haitata ruuansulatusta, mutta tarjoilija on toista mieltä:

“Monet lääkärit uskovat kullan auttavan reumaan ja muihinkin tauteihin.”

Erik ostaa 40-volttista likööriä sisältävän putelin. Hänellä ei ole aikomustakaan juoda moista kultapirtua, mutta onhan se kiinnostava matkamuisto piirongin päällä.

Erikin isä työskentelee merkittävässä asemassa senaatin talousosastolla. Kamarineuvos Edvard Mikael Strandille ei tuota pienintäkään vaikeutta järjestää poikaansa töihin Suomen Pankkiin, aluksi tietysti alimpaan mahdolliseen palkkaluokkaan, mutta kuitenkin. “Ora et labora, kyllä se ura siitä urkenee”, vakuuttaa kamarineuvos pojalleen. Rouva Marie-Helene Strand alkaa saman tien puhua avioliitosta jonkun siveän säätyläisneidon kanssa sekä sen hänelle avaamasta mahdollisuudesta tulla isoäidiksi – “nyt kun sinulla on työpaikka ja varmaan pian oma asuntokin”. Pankin nuorimman konttorirotan palkalla ei tietenkään omaa asuntoa hankita, mutta rouva Marie-Helene on keskustellut asiasta miehensä kanssa. Kamarineuvos Strand omistaa Helsingissä useita kiinteistöjä ja Erik on sentään ainoa poika.

Työ pankissa on tylsää eikä millään tavoin vaativaa. Sitä enemmän jää aikaa hullutteluun, joskaan Helsinki ei valitettavasti vastaa sellaisten mahdollisuuksien puolesta Pariisia sitten mitenkään. Hengenheimolaisen Erik löytää Paavali Pietikäisestä, joka työskentelee hänen toverinaan pankissa. Paavali on pesunkestävä savolainen, vaikka yrittää peittää murteensa. Erik puhuu kotikielenään ruotsia, joskin hän kävi suomenkielisen oppikoulun. Sitä paitsi hän oppi kotona jonkin verran viroa, sillä hänen äitinsä tulee rääveliläisen suolakauppiaan Wachtmeisterin perheestä. Siitä rouva Marie-Helene kuitenkin vaikenee visusti, sillä hänen mielestään virolainen syntyperä ei ole oikein hieno. Jos kukaan ei ryhdy erityisesti kyselemään, hän antaa ymmärtää olevansa suomenruotsalainen. Viroa Erikille opettaa isoäiti, joka muuttaa heille suolakauppias Wachtmeisterin kuoltua.

Paavali on hauskaa seuraa, kertoo mielellään vitsejä ja murjaisee tilanteen sattuessa parin rivin runon ihan tuosta vain lonkalta. Tosin Erikin mielestä Paavalin Pegasoksen takajalka ontuu pahanlaisesti. Nuoret miehet tottuvat hummailemaan yhdessä. Tuona kesänä siihen on syytäkin. Pidetään olympialaiset kisat Ruotsissa, Tukholmassa. Hannes Kolehmainen juoksee hymyillen itselleen kolme kultamitalia ja yhden hopean ja mitalisaalis on muutenkin mahtava. Sitä paitsi suomalaisten joukkue tekee demonstroivasti pesäeron Venäjän keisarikuntaan. Kannetaan omaa kylttiä, jossa lukee Finland ja avajaismarssilla jättäydytään muusta joukkueesta sen verran jälkeen, että katsojat ymmärtävät kyseessä olevan ihan eri porukka kuin venäläiset. Erikin isä on siitä pahalla päällä:

“Mielenosoituksilla ei saavuteta mitään. Kaikki hyvä mitä suomalaisilla on olemassa, on saatu hillitysti neuvotellen ja suuriruhtinasta kunnioittaen”. Kamarineuvos Strand on vaivaisessa seitsemässä vuodessa unohtanut, että yleinen äänioikeus, eduskuntalaitos ja Suomeen kohdistuneiden venäläistämistoimien peruuttaminen on saatu aikaan juuri mielenosoituksilla eli suurlakolla.

Kun Erikin isä antaa pojalleen asunnoksi neljän huoneen ja keittiön kortterin Kruununhaasta ottaa Erik Paavalin luokseen asumaan, jotta tämä pääsisi eroon pienestä ja epämukavasta alivuokralaisasunnostaan. Erikin äiti tietysti motkottaa, kun asuntoon muuttaa ihminen, joka edustaa toista sukupuolta kuin mummokuumeeseen sairastunut rouva Marie-Helene on toivonut, mutta Erik lohduttaa, että järjestely on väliaikainen. Ja siinä hän todella on oikeassa.

Pankin konttorissa työskentelee muuan neiti Tekla Wallenius. Hän on saavuttanut jo 29 vuoden merkittävän iän, mutta avioliiton paljon kehuttuun satamaan hänen ei ole onnistunut vielä seilata. Sitä ei sovi ihmetellä naisen ulkonäköä ajatellen. Romuluista Teklaa ei voi mitenkään kutsua kaunottareksi, mutta onhan hänellä muita avuja. Hän on opiskellut keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa, jossa tuohon aikaan ei naisopiskelijoita paljon näkynyt. Suurlakon aikana hän herätti huomiota riehumalla Helsingin kaduilla ja vaatimalla naisille äänioikeutta.

Talvi on kulunut pankissa nyhertäessä kaikenlaisten tyhjänpäiväisten paperien parissa. On toukokuu ja nuorukaisilla kevättä rinnassa. Helsingin ilma helottaa raikkaana, jäät ovat jo lähteneet. Lokit kirkuvat kauppatorilla kiimaansa ja Esplanadin lehmuksiin puskee kauniita kellanvihreitä hiirenkorvia. Kun nuoret miehet työviikon lopettajaisiksi päättävät lähteä oluelle he puolipiloillaan kutsuvat Teklaa mukaan. Yllättäen Tekla suostuu, kun tarjolla on kerran kaksi kavaljeeriakin. Tavallisesti ei näy ensimmäistäkään. Sitä paitsi hän kannattaa edelleen vankasti naisasiaa. Jos kerran miehet voivat lähteä töiden loputtua kaljalle, niin miksi muka naiset eivät voisi?

Muutamien oluiden jälkeen kaikki tulevat hilpeälle tuulelle, mutta sitten havaitaan, ettei kenelläkään ole enää rahaa. Se tapahtuu pahalla hetkellä, sillä he ovat iloisen nousuhumalan alkuvaiheessa, juuri siinä hetkessä, jolloin viina olisi erityisesti maullansa. Ei näy edes tuttavia, joilta voisi vipata.

“Eikä kämpilläkään ole yhtään mitään”, murehtii Paavali ja silloin Erikillä välähtää:

“Onpa kyllä, Danziger Goldwasser!”

He alkavat astella kohti Kruununhakaa. Myös Tekla lähtee mukaan. Jos kerran liköörin juominen sopii miehille, niin miksei se muka naisille sopisi? Ikävä kyllä heidän Kruununhakaan suuntautuva kävelyreittinsä ohittaa kuvanveistäjä Ville Vallgrenin muotoileman ylieroottisen patsaan Havis Amanda, joka viitenä vuotenaan Helsingin kauppatorilla on aiheuttanut paljon pahennusta ja saa nuorukaisten järjen siirtymään metrin aivojen alapuolelle.

Niin siinä sitten käy, että joskus aamuyöstä nuoret tokkuraiset miehet astuvat vuoron perään Teklan kanssa lihalliseen yhteyteen. Huomen valkenee tietysti surkeana ja moraalinen krapula on hirveä. Kun masentunut ja kiukkuinen Tekla kokoaa hameensa ja poistuu, yrittää Paavali lohduttaa ystäväänsä:

“Kun aikansa kultavettä käyttää

alkaa Teklakin söötiltä näyttää”.

Pahaksi onneksi asia ei jää pelkäksi käyttörunoudeksi. Kahden kuukauden päästä ottaa Tekla pojat puhutteluun ja ilmoittaa olevansa raskaana. Aborttipuoskarista hän ei halua kuulla puhuttavankaan. Nyt jommankumman pitää ottaa vastuu ja naida hänet. Päättäkää itse!

Tätä pitää pohtia kupin ääressä, vaikka eihän siinä paljon pohtimista ole. Erik sanoo mieluummin ampuvansa kuulan kalloonsa kuin naivansa noin ruman suffragettinaisen.

“Niin että sinun se on naitava, veli Paavali.”

“Vaan kun nyt sattuu olemaan niin, että minulla on jo Kuopiossa eukko ja lapsikin. En välittänyt sinullekaan asiasta puhua, kun olen kaikille väittänyt olevani poikamies.”

Kun muuta ei keksitä, rustataan yhdessä Teklalle kirje:

“Arvoisa neiti Tekla Wallenius!

Olemme huolella harkinneet ystävällistä avioliittotarjoustanne, mutta joutuneet toteamaan, ettei meillä nykyoloissa ole mahdollisuutta mennä kanssanne naimisiin.

Kunnioittavasti

Erik Strand ja Paavali Pietikäinen”.

Tekla marssii kirjeen kanssa osastonjohtajan puheille ja vaatii saada oikeutta. Selittää samalla tarkoin mitä Erikin ja Paavalin asunnolla tapahtui. Osastonjohtaja pyytää nuoret miehet puheilleen:

“Minä en halua puuttua teidän yksityisasioihinne. Voitte naida neiti Walleniuksen tai olla naimatta. Hän on kuitenkin vanhaa ja kunnioitettua sukua, joka tunnetaan hyvin tässä kaupungissa. Asiasta syntyy ilman muuta suuri skandaali. Meidän tehtävämme täällä pankissa on varjella rakkaan markkamme luotettavuutta. Tehtävä edellyttää disipliiniä ja arvokkuutta. Rahalaitos ei voi antaa itsestään uskottavaa kuvaa, jos sen virkailijat käyttäytyvät kuin…kuin…kuin te kaksi. Hyvät herrat, tämä on kunniallinen valtion laitos eikä mikään ilotalo. Voitte katsoa itsenne tällä päivämäärällä erotetuiksi.”

Suomen Pankissa ei tapahdu mitään mikä senaatin talousosastolla ei heti tulisi tietoon. Erikin asunnolle höyrynnyt kamarineuvos Strand suhtautuu tapahtuneeseen vaikeasti:

“Sinä saatanan mulkku! Minä koulutan sinut suurella rahalla ulkomailla ja näin sinä sen palkitset. Saat muuttaa tästä asunnosta heti niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Hyvä etten tehnyt tästä läävästä sinulle vielä papereita. Panen heti myyntiin, vaikka tiedä häntä ostaako kukaan, kun täällä lemuaakin kuin bordellissa.”

Kamarineuvos marssii matkoihinsa ennen kuin Erik ehtii kysyä mistä isä tietää, miltä bordellissa lemuaa.

Pietikäinen lähtee Savon puoleen.

“On minulla vähäinen tila Suonenjoella. Entinen torppa.

Nyt on jalkojen alla ankara palo,

odottaa minua Savonmaan salo.”

Erik puolestaan ostaa junalipun Viipuriin. Juuri ennen potkujen saamista hän kuuli Suomen Pankissa juttua, että joku pieni viipurilainen pankki etsii pätevää virkailijaa. Pitäisi ennättää Viipuriin nopeammin, kuin sinne ehtii makea juoru neiti Walleniuksen naimapuuhista.