Читать книгу Vitsataipaleen kulta - Jorma Rotko - Страница 5

Erik on käynyt Viipurissa ennenkin, mutta vain ohikulkumatkalla. Kouluaikana hän joskus pääsi mukaan, kun isä toimitteli työasioitaan Pietarissa. Näillä matkoilla isä valistaa häntä periaatteistaan:

“Venäjän kieli pitää opiskella kunnolla, sillä se on hyvin, hyvin rikas eri ilmaisuista. Englannilla pärjää, kun osaa kaksisataa sanaa, mutta venäjän kielessä se ei riitä mihinkään.”

Erik oppii koulussa venäjää, mutta ei hän siitä erityisesti pidä. Ehkä juuri siksi, että kaksisataa sanaa ei riitä.

Kielen ylistämisen lisäksi isä törisee niitä vastaan, jotka haaveilevat Venäjästä irrottautumisesta.

“Jos Napoleon ei olisi Tilsitissä lahjoittanut Suomea Aleksanterille, niin missä me nyt olisimme? Maamme virallinen kieli olisi ruotsi, rahamme olisi Ruotsin kruunu ja postimerkeissä komeilisi joku puupäinen kuningas Oskar. Nyt olemme melkein itsenäinen suuriruhtinaskunta aivan suuren valtakunnan pääkaupungin vieressä, Ruotsissa olisimme viheliäinen takamaa.”

Sitten kamarineuvos selittää tuntikaupalla, miten edullista on myydä tavaraa suurvallan sisällä ja nauttia itse suojatulleista ja miten itsenäisenä kansakuntana suomalaiset kuolisivat nälkään, kun taas tsaarin Venäjä ruokkii koko Euroopan ja osan Aasiaakin. Kun hän pääsee vertaamaan Pietarin ja Tsarskoje Selon palatseja nukkavieruun Tukholmaan ja vielä kurjempaan Helsinkiin, hän muuttuu suorastaan runolliseksi. Kamarineuvos saa kiittää asemastaan Pietarin herroja eikä hän koskaan unohda sitä.

Erik ei viitsi kapsäkkeineen kävellä vaan nousee Viipurin asemalla raitiovaunuun ja ajaa keskikaupungille. Hän ei tiedä tarkkaan missä pitäisi nousta vaunusta, mutta ihmiset neuvovat. Katukansa vaikuttaa ystävällisemmältä kuin Helsingissä. Sitä paitsi kaupungissa näyttää olevan hänen tulonsa kunniaksi juhlaliputus, kaikkialla näkyy Venäjän keisarikunnan valko-sini-punaisia lippuja.

Erik muistaa, että Romanovien dynastian 300-vuotisjuhlat alkavat näinä aikoina. Niistä on sanomalehdisssä etukäteen kerrottu paljon. Pietarin palatsit täyttyvät Euroopan kruunupäistä, aatelisista ja muusta paremmasta kansasta. Ensimmäinen Romanov, Mihail nimeltään, valittiin tsaariksi Volgan varrella vanhassa Kostroman kaupungissa. Valintaan jouduttiin, kun sammui entinen moskoviittien hallitsijasuku, jonka väitettiin polveutuneen mystisestä Novgorodin perustajasta Rjurikista. Valinnan teki pajareista koostunut Zemski sobor, maakokous. Riideltiin kauan ja hartaasti eikä sopua syntynyt. Lopulta pani kaiken arvovaltansa peliin ortodoksisen kirkon patriarkka Filaret ja 16-vuotias Mihail Fjodorovitš Romanov osoittautui valituksi. Onnekseen hän sattui olemaan patriarkka Filaretin eli Fjodor Nikititš Romanovin poika.

Juhlat Pietarissa kestävät kauan ja Suomessakin annetaan sen kunniaksi koululaisille kolme päivää vapaata. Sitten tsaariperhe matkustaa junalla Nišni Novgorodiin, jossa astutaan hienoon höyrypurteen nimeltä Mežen. Se on rakennettu keisarillisille juuri Volgan risteilyjä varten, tokihan heillä on erikseen huvipurret Itämerellä ja Mustalla merellä purjehtimiseksi. Meženillä seilataan Volgaa ylöspäin Jaroslavliin ja sieltä Kostromaan.

Wiipurin Kauppa-Osake-Pankki näyttää paljon pienemmältä, kuin Erik kuvitteli. Kadulta sisään astuttaessa tullaan huoneeseen, jota olisi liioiteltua kutsua pankkisaliksi. Kassanhoitajan työpaikan erottaa asiakkaiden tilasta mahonkitiski ja sen päälle montteerattu lasi, jossa on luukku. Vasemmalla on ovi, joka vie pankinjohtajan työhuoneeseen. Oven vieressä seisoo muhkea, tummanvihreä kaakeliuuni. Kassanhoitajan työtilan takana on teräsovi eikä tarvita paljon mielikuvitusta arvaamaan, että sen takana on holvi. Holvin vierestä pääsee pihanpuoleiselle ovelle vievään käytävään.

Pankinjohtaja Herbert Guggenhof on vatsaltaan pyöristynyt nelissäkymmenissä oleva mies, joka on päälaelta jo alkanut kaljuuntua. Hän alkaa tentata Erikiä. Häntä kiinnostaa miehen kielitaito. No kotimaisista ruotsi, suomi ja venäjä, vieraista kielistä saksa, ranska ja englanti. Vähän viroakin Erik osaa.

Guggenhof utelee, miksi Sorbonnen käynyt juristi jättää Suomen Pankin ja haluaa siirtyä tällaiseen pikkuputiikkiin?

Erik on arvannut tämän kysymyksen tulevan esille. Hän on valmistanut vedenpitävän selityksen:

“Haluan perehtyä oikeaan pankkitoimintaan. Suomen Pankissa tehdään lähinnä virastotyötä. Jos haluaisin alan opittuani suurempiin ympyröihin, niin nehän ovat Pietarissa. Ajattelin että Viipurista käsin solmisin helpommin edullisia suhteita Pietarin pankkimaailmaan kuin Helsingistä. Ja sitten vielä sellainen seikka, että isäni kamarineuvos Strand on varsin dominoiva persoona. Minun on helpompi itsenäistyä, kun en asu samassa kaupungissa”.

Selitykset tyydyttävät Guggenhofia ja hän alkaa kertoa pankista.

“Tämä on aivan varmasti Viipurin pienin pankki, mutta yhtä varmasti myös kannattavin. Me valikoimme laina-asiakkaamme huolellisesti emmekä juuri kärsi luottotappioita. Hyvä kannattavuus on antanut meistä viipurilaisille luotettavan kuvan ja säästöjään tuovat meille varsinkin ne, joille jotain säästettävää kertyy. Tämän perusti isäni ja tavallaan vahingossa. Günther Guggenhof tuli joskus viisikymmentä vuotta sitten Viipuriin tukkukauppiaaksi ja alkoi välittää Pietariin kaikenlaista tavaraa, enimmäkseen rakennustarpeita, mutta myös muuta. Afäärit menestyivät ja laajenivat ja likviidejä varoja alkoi kertyä. Niinpä isäni päätti ostaa sahan, joka oli tullut lähistöllä myyntiin – hän kai arveli toimittavansa lautoja samoille asiakkaille, joille myi muitakin rakennustarvikkeita. Hän meni moneen pankkiin kysymään lainaa sahan ostoon, mutta mistään sitä ei myönnetty. Erään pankin johtaja oli sanonut, että kuule hyvä veli, jatka vaan kaikenlaisen roinan myyntiä Pietariin äläkä rupea vanhoilla päivilläsi enää sahoja polttelemaan. Silloin isä kimpaantui ja perusti pankin. Hän on eläkkeellä, 70-vuotias jo, mutta tulet kyllä näkemään, että hän tarvittaessa tarttuu tiukasti pankin asioihin. Hän kun on edelleen sen ainoa omistaja.”

Näin Erik Strandista tulee pankin työntekijä – ainoa työntekijä, jos johtajaa ei lasketa. Siivooja heillä tosin käy joka toinen päivä. Sitä paitsi talvisin käy myös talonmies Saavalainen. Hän tulee pihanpuoleisesta ovesta omilla avaimillaan jo kello viideltä aamulla ja tekee tulet kaakeliuuniin, jotta pankki olisi lämmin, kun se avataan. Saavalainen on noin kuusikymmenvuotias, pitkä, punakka ja hirmuisen lihava mies, mutta työteliäs ja tunnollinen. Hän on ollut talonmiehenä siitä saakka, kun talo rakennettiin kymmeniä vuosia sitten.

Johtaja Guggenhof tulee aamuisin töihin säännöllisesti kuin kello. Puolen päivän maissa hän lähtee Espilään syömään lounasta. Jos mitään liiketapaamista ei ole sovittuna iltapäiväksi, hän jää pelaamaan biljardia ja naukkailemaan konjakkia. Niinpä holvin avaimet pitää uskoa Erikille, jotta tämä saa pankin sulkemisaikaan panna rahat käteiskassasta talteen. Tietenkin Erik samalla tutkii mitä jännittävää holvista löytyy. Kaikki on muuten niin kuin kuvittelisi, mutta minkä ihmeen takia siellä on noin 400 000 kultamarkkaa 10 ja 20 markan kolikkoina, puisiin laatikoihin pakattuina?

“Minustakin se on typerää”, selittää johtaja. “Mutta se on ollut isäni tahto. Hän ei luota paperirahaan, ei vaikka keskuspankki olisi sen kuinka taannut kultavarannolla. Osakkeisiin ja obligaatioihin hän luottaa vielä vähemmän. Hän haluaa, että pankilla on koko ajan tukeva vararahasto olemassa. Osti aina kultarahoja kun sai. Ja siellä ne nyt jököttävät holvissa eivätkä tuota mitään. Panisi vaikka naapuripankkiin säästötilille, niin jotain korkoa varoille saisi, mutta kun ei.”

Erik saa vuokrattua huoneen ja keittiön kivitalosta maalauksellisen Punaisenlähteentorin varrelta ja elämä alkaa muutenkin järjestyä. Sukupuolisessa huollossa vain on vaikeuksia. Kaupungissa tosin työskentelee ilolintuja enemmän kuin kylliksi, mutta samalla tiedetään, että useimmat heistä sairastavat kuppaa. Lääninlasaretin sairaansijoistakin puolet eli 60 paikkaa on varattu kuppatautisille.

Tietenkin komean Erikin onnistuu silloin tällöin puhua kämpilleen joku palvelijatar tai torikauppiaan apulainen Punaisenlähteentorilta. Riemua syntyy kuitenkin vähän ja huolta paljon, sillä vuokraisäntä ilmoittaa heti vuokrasuhteen alkajaisiksi, että “jos herra alkaa viettää huonoa elämää, niin silloin herra saa lähteä”.

Sitten eräänä lauantai-iltana hän törmää Espilässä maailman kauneimpaan naiseen. Annan hiukset ovat hunajanvaaleat, silmät syvänsiniset, valkohampaista hymyä kaunistaa hymykuoppa poskessa, vartalonmuodot ovat kohdallaan ja vieläpä luonnollisen kiinteinä. Sen Erik huomaa tyttöä tanssittaessaan, kun ei kopeloinnista huolimatta löydä ei liiviä, ei korsettia. Ainoan pienen riitasoinnun tähän täydellisyyteen aiheuttaa havainto, että Anna on maksullinen nainen. Se selviää kun Erik alkaa tehdä ehdotuksia, kuinka iltaa voitaisiin jatkaa. Maksu on sitä paitsi peräti kymmenen markkaa, kun yleensä Viipurissa pyydetään vain kolme. Anna tietää arvonsa.

Koska ilta on kaunis he astelevat Torkkelinkatua Punaisenlähteentorille ja sieltä edelleen Pietarinkadun loppupäähän, jossa Anna asuu. Erik vakuuttuu perusteellisesti, että kymmenestä markasta ei penniäkään mennyt hukkaan. Kiusallista on tuhertaa kondomin kanssa, mutta ilman sitä ei Erik rohkene käydä toimeen. Tauteja liikkuu Viipurissa pelottavan paljon. Kumi vie puolet nautinnosta ja entäpä sitten niiden hankkiminen! Apteekki on myös Punaisenlähteentorilla, mutta sinne ei Erik olisi mennyt suurin surminkaan, paitsi tietysti jotain kunniallista lääkettä hakemaan. Tottahan ne hänet tuntevat, kun hän joka päivä menee kotiinsa apteekin ohi. Erik tekee kondomiostoksensa Viipurin kuudennessa apteekissa Pantsarlahden kaupunginosassa. Se sijaitsee niin kaukana keskustasta, että hän arvelee olevansa siellä tuntematon. Hävettää se silti.

Vuoteessa Anna taituroi kuin todellinen mestari, se pitää tunnustaa, vaikka kuinka olisi ollut Pariisissa opiskelemassa. Anna tosin tuoksuu vähän samalle, kuin vanhempien huvilalla kahdeksi päiväksi pöydälle unohtuneet keitetyt ravut. Ehkäpä se jotenkin liittyy tytön ammattiin. Vaan ihanahan Anna on. Erik ei nyt suorastaan rakastu, mutta ei se ole kaukanakaan. Höperyyksissään hän haluaa kuulla perustelut Annan ammatinvalinnalle ja Anna kertoo.

Hän on kotoisin Koivistolta. Perhe oli yhdeksänlapsinen, mutta toimeentulohuolia ei ollut. Päinvastoin perhettä voitiin sanoa pikkuvarakkaaksi, koska jo kolmannessa sukupolvessa rakennettiin rannikkojaaloja ja tehtiin niillä sitten pientä kuljetustointa ympäri Suomenlahtea.

Anna pääsee opiskelemaan Viipurin suomalaiseen tyttökouluun. Hän on jo menossa neljännelle eli viimeiselle luokalle, kun kesällä tapahtuu vahinko. Koiviston satamaan tulee Virosta laiva, josta puretaan maihin punaisia Aserin tehtaan tiilejä. Merimiehet puskevat töitä, mutta laivan komea nuori perämies Jaan taluttaa pusikkoon Annan, joka on muiden tyttöjen kanssa tullut laivoja katselemaan – tärkein ja samalla ainoa huvittelumuoto Koivistolla. Anna tulee raskaaksi.

Hän ei tiedä mitä tehdä ja niinpä hän ei sitten tee mitään, vaan lähtee syksyllä kouluun. Virolainen laiva käy vielä kerran ennen jäiden tuloa Koivistolla, mutta Jaania ei näy. Kun hän kyselee miestä sanovat virolaiset vain, että “läks kaugsõidukapteniks” mistä Anna ymmärtää, ettei Jaania tarvitse ihan heti Koivistolle odotella.

Anna on kyllä kuullut sikiönlähdetyksestä, mutta ei osaa sitä mistään etsiä ja sikiö puolestaan sen kuin kasvaa ja kasvaa. Lopulta raskaus havaitaan niin kotona kuin koulussakin. Isä haukkuu huoraksi ja ajaa menemään sanoen, ettei takaisin tarvitse tulla. Koulusta annetaan potkut. Vanhan isotädin luona Viipurissa Anna odottelee hetkensä koittamista.

Synnytyslaitoksella hän saa kärsiä hoitajien ylenkatsetta ja moralisoivaa sönkötystä. Synnytyksestä tulee pitkä ja tuskallinen. Sen päätteeksi lapsi kuolee ja Annan omakin henki on katkolla. Halveksittuna, koko sukunsa hylkäämänä ja rahattomana hän ajautuu tähän maailman vanhimpaan ammattiin, kun ei oikein muutakaan osannut.

Erik liikuttuu Annan kovasta kohtalosta sydänjuuriaan myöten. Tytön murheellinen tarina herättää hänessä todellista myötätuntoa. Olisipa vielä sanakin siitä ollut totta.

Hän haluaa uusinnan heti seuraavaksi päiväksi. Ja sitä seuraavaksi, vaikka on maanantai. Sitten hän alkaa udella Annalta voisiko tämä ajatella, että kuuluisi vain Erikille.

Anna on yllättynyt ja kysyy aikooko Erik naida hänet? No ihan siitä ei ole kysymys:

“Tiedätkö, pankkipiirit ovat aika vanhoillisia. Pankkimiehen tulee naida esimiehensä tytär tai sitten ottaa vaimo jostain rikkaasta suvusta, niin kuin Hackman tai Wahl tai Tichanoff. Ajattelin että alkaisin pitää sinua yllä. Sinun ei tarvitsisi ottaa vastaan kaiken maailman kuppatautisia roikaleita. Olisit vain minun kanssani silloin tällöin ja muut ajat voisit viettää rouvasmaista elämää.”

Anna miettii ja laskeskelee. Erik kyllä miellyttää häntä, mutta Anna ansaitsee kuukaudessa vähintään 300 markkaa. Se saattaa hyvinkin olla enemmän kuin pankkipuksun kuukausipalkka. Anna maksaa vuokraakin 20 markkaa kuussa.

“Minä tarvitsen sellaisessa tapauksessa vähintään 100 markkaa kuussa. Riittävätkö sinun rahasi?”

Erik nieleskelee. Wiipurin Kauppa-Osake-Pankki maksaa hänelle vain 150 markkaa ja vuokra Punaisenlähteentorilla on 25 markkaa. Tiukkaa tekee, mutta hän voisi varmaan löytää jotain sivutuloja. Sitä paitsi hänelle luvattiin puolen vuoden päästä palkankorotus, jos kaikki menee hyvin. Ja eikös kauppa ole edullinen? 100 markkaa on vain kymmenen panon hinta. Jos käyn joka päivä, niin voitto on 200 prosenttia. Vai onko se 300? Erik suostuu.

Annakin suostuu. 100 markkaa on tietysti pilipaliraha, mutta ainahan voi ottaa jonkun asiakkaan sivusta. On hänestä maksettu joskus 50 markkaakin kerralta. Maksajina miehet rikkaista suvuista, niin kuin Hackman tai Wahl tai Tichanoff.

Seuraavana päivänä tulee pankkiin kuten aina tiistaisin tohtori Emil Juselius. Hän tuo talteen viikon kassan omistamastaan yksityissairaalasta, joka on Vaasankadun ja Katrinankadun kulmassa. Hän on myös sen sairaalan ylilääkäri. Kun raha-asiat on hoidettu Erik yskäisee ja kysyy saisiko tiedustella erästä asiaa.

“Kun olen ajatellut ottaa sellaisen, no, sellaisen pikku ystävättären. Mutta kun on niin paljon liikkeellä niitä tauteja. Niin että voisinko minä lähettää hänet teille tutkittavaksi? Minä tietysti maksan.”

Juselius tuijottaa hetken ankarasti ja sanoo sitten römeällä äänellään:

“Nuori mies, minähän olen silmälääkäri. En minä perssilmästä mitään ymmärrä. Mutta lähettäkää vaan likka meille, kyllä meidän tytöt sen tutkivat.”

Anna tulee Juseliuksen sairaalasta puhtain paperein ja Erik pääsee eroon vihaamistaan kondomeista. Raskauden ehkäisyyn käytetään vanhaa uskomusta, ettei maantie ruohoa kasva.

Asiat sujuvat mainiosti ja seksi maistuu erinomaisesti. Se vain paranee sitä mukaa kun Erik ja Anna oppivat paremmin tuntemaan toistensa mieltymyksiä. Anna unohtaa, että Erik on oikeastaan asiakas ja alkaa saada orgasmeja. Sitä ei koskaan ole tapahtunut varsinaisten asiakkaiden kanssa, vaikka hän osaakin voihkia aidolta kuulostavasti, kun tietää miesten siitä pitävän. Pääsee sillä tavoin niiltä nopeammin rauhaan.

Välillä he huvittelevat siten, että Erik kyselee kaikenlaista Annan asiakkaista ja heidän seksitavoistaan. Se tuntuu kiihottavan miestä ja aina sellaisen juttutuokion jälkeen he rakastelevat rajusti. Yksi Annan hulluimmista tarinoista sattui vuotta aikaisemmin. Anna kuulee ovensa takaa porraskäytävästä ihmeellistä läähätystä ja sitten voihkaisun. Hän avaa ovensa. Sen takana seisoo naama punaisena pienoinen miekkonen, joka ilmiselvästi on juuri roiskaissut rommit punttiinsa.

“A-anteeksi, taisin erehtyä osoitteesta”, mutisee mies ja pakenee kadulle.

Viikkoa myöhemmin sama mies läähättää jälleen oven takana. Anna kiskaisee hänet sisään ja vaati selitystä:

“Se nyt ei mitenkään sovi, että te käytte jatkuvasti minun oveni takana runkalla. Tässä talossa asuu muitakin.”

Kun mies vähän rauhoittuu alkaa Anna urkkia mikä hän on miehiään. Kyseessä tuntuu olevan läheisen maaseurakunnan kappalainen.

“Minun vaimoni on niin hyveellinen ja hurskas. Ei hän kieltäydy kanssakäymisestä, mutta minulla vaan ei hänen kanssaan onnistu. Minä näen kaiken aikaa unia syntisistä naisista. En minä ole uskaltanut ottaa yhteyttä kehenkään sellaiseen eikä ole ollut tarviskaan. Jos vain tiedän, että oven tai ikkunan takana asuu syntinen nainen, niin minulta tulee heti.”

Anna ehdottaa, että kappalainen toisi kymmenen markkaa, niin sittenpähän saisi tietää millaista on maata syntisen naisen kanssa. Kappalaiselta tulee jälleen pöksyyn. Sitten hän lähtee, mutta saapuu viikon päästä takaisin kymppi kourassa.

“Oli se meininkiä kuin rippikoulussa. Se saarnasi pannessaan koko ajan. Alkuun tuli aika jyrkkää tekstiä vähän tähän tyyliin, että älä tee huorin, älä tee huorin, huoruus on syntiä, huoruus on syntiä, synnin palkka on kuolema, synnin palkka on kuolema. Minä jo pelkäsin että näinköhän tuo tappaa, mutta ei. Se siinä rynkytti aika ankarasti, mutta sitten rupesi soutelemaan hiljalleen ja alkoi pulputtaa jotain tähän tapaan, että katso Simon tätä naista. Kun tulin kotiisi, sinä et antanut vettä jalkojeni pesuun, mutta hän kasteli jalkani kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. Sinä et tervehtinyt minua suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka kun tänne tulin. Sinä et voidellut päätäni öljyllä, mutta hän voiteli jalkani tuoksuöljyllä. Niinpä sanonkin sinulle: hän saa paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi että hän rakastaa paljon. Nainen, kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi. Samalla siltä taas tuli, puoli tuoppia luultavasti.”

”Kuinka sinä Anna kultaseni noin tarkkaan muistat tuon epistolan?”, kysyi Erik.

”No siitä kappalaisesta tuli kantakundi. Kävi kerran viikossa pitkän aikaa. Joka kerta aivan samanlainen saarna ja samat temput. Sitten katosi johonkin koko Viipurin läänistä. Myöhemmin kuulin, että oli tyhjentänyt seurakunnan orpokassan.”

Annan kertomus naurattaa Erikiä hervottomasti.

Parin kuukauden kuluttua Erik tajuaa, että hänen ansiotulonsa eivät mitenkään riitä. Annasta hän ei luovu oli mikä oli. Pitkään pähkäiltyään hän päättää ottaa lyhytaikaisen lainan holvissa tyhjän pantteina seisovista kultarahoista. Yksi laatikko on vajaa, kun muut ovat aivan täynnä. Kolikoita laskematta ei heti huomaisi, että rahaa on kadonnut. Erik päättää palauttaa lainatut lantit heti, kun on saanut sen luvatun palkankorotuksen. Kultamarkkojahan myydään koko ajan. Guggenhof pitää tarkkaan silmällä, että kirjanpito ja kassa täsmäävät pennilleen, mutta kultarahat ovat saaneet olla laatikoissaan kaikessa rauhassa. Niitä ei kukaan rupea laskemaan, ei edes tilintarkastaja, joka pankissa käy. Iso homma se olisikin, sillä kolikoita on noin 30 000 kappaletta. Helpompaa olisi käyttää vaakaa, sillä 400 000 kultamarkkaa painaa aika tarkalleen 129 kiloa.

Ei Erik tietenkään kultarahoilla Annalle maksa, vaikka ne ovat kyllä ihan käypää rahaa. Hän myy niitä pienissä erissä jobbareille. Sitten häntä alkaa huolettaa. Joku voi alkaa ihmetellä mistä niitä markkinoille valuu. Viipuri on sentään pieni kaupunki. Hän päättää käydä viikonlopun aikana myyntimatkalla Pietarissa. Helposti hän saa ongittua tietoonsa yksityisen rahanvaihtajan Isaac Levinin osoitteen. Siten hänen ei tarvitse mennä pankkiin, jossa saatettaisiin kysellä henkilötietoja.

Erik kähveltää vajaasta laatikosta summassa noin kilon verran kolikoita, melkein kolme tuhatta markkaa. Siitä riittää maksuiksi Annalle pitkäksi aikaa. Sitten hän pinoaa laatikot uudelleen siten, että vajaa laatikko jää alimmaiseksi. Omatunto hieman kolkuttaa. Hän ymmärtää, ettei enää ole kyseessä lainaaminen, vaan ilmiselvä kavallus.

Erik matkustaa junalla Pietariin lauantaiaamuna. Junassa kaikki puhuvat vain siitä, että samalla viikolla on Itävalta-Unkari julistanut Serbialle sodan. Varsinkin venäläiset ovat tuohduksissaan ja säälittelevät serbialaisia slaaviveljiä. Pietarin Suomen asemalta Erik ottaa ajurin ja ajaa rahanvaihtajan luo. Rahanvaihto käy näppärästi ja Erik saa aikamoisen pätäkän ruplia kultarahoistaan. Ainoa viivytys johtuu siitä, että huolellinen Levin laskee kolikot kahteen kertaan, mikä ottaa aikaa. Hän ennättää kuitenkin vielä samana päivänä Pietarin-Helsingin junaan, joka on iltayöstä Viipurissa.

Omassa pankissa hän ei voi vaihtaa saamiaan ruplia, sillä Guggenhof on käskenyt välttää niiden kerääntymistä. Jos asiakas kivenkovaan vaatii rupliensa vaihtamista markoiksi, on tämä osoitettava Guggenhofin tykö neuvottelemaan. Kaikilla pankeilla on karvaita kokemuksia Venäjän-Japanin sodan ajalta, jolloin ruplan arvo laski vauhdilla ja kurssitappioita syntyi.

Mutta eipä hätää, hän vaihtaisi ruplansa muualla pikkuhiljaa. Se ei herättäisi huomiota kuten kultarahojen vaihtaminen. Ehkäpä hän voisi maksaa Annalle ruplillakin, ovathan ne sentään valtakunnan käypää rahaa, joskaan eivät yhtä arvostettuja Viipurissa, kuin Suomen markat.

Maanantaiaamuna töihin lähtiessään Erik panee merkille, että Punaisenlähteentorilla käy merkillinen kuhina ja pälinä. Ja on siihen syykin. Sanomalehdet Karjala sekä Wiborgs Nyheter ovat julkaisseet sähkeen, jonka mukaan Saksa on lauantaina 1. elokuuta julistanut sodan Venäjälle.

Alkuun sota herättää isänmaallista innostusta varsinkin Viipurin venäläisissä. Odotetaan suuria voittoja ja kunniakkaita päiviä. Viipurin porvarit pitävät toki tsaarin yksinvaltiutta aikansa eläneenä, mutta eivät hyökkääjät juuri parempia ole. Preussilainen sotilasdiktatuuri on vähintään samalla tavoin pimeä ja vastenmielinen kauppamiehille, jotka haluaisivat vain harjoittaa omia liiketoimiaan ilman valtion alituista sekaantumista. Sitä paitsi alkuun pitävät kaikki varmana, että kyseessä on vain hetken humina. Sodan kestoksi veikkaillaan kolmea viikkoa tai enintään kolmea kuukautta.

Syksyllä tulevat sitten ensimmäiset raskaat tappiot. Helpottaakseen liittolaisensa Ranskan asemaa marssittaa Venäjä kaksi armeijaa Itä-Preussiin. Saksalaiset tuhoavat ne Tannenbergissä ja Masurian järvialueella. Ainakin 30 000 venäläistä tapetaan ja 90 000 joutuu vangiksi. Alkaa esiintyä puutetta elintarvikkeista eivätkä tehtaat saa aina tarvitessaan hiiltä, öljyä tai raaka-aineita. Venäjän tärkeimmät meritiet ovat tukossa, kun saksalaiset valvovat Itämerta ja turkkilaiset Bosporin salmea. Onhan toki vielä Arkangel ja Tyynen meren satamat, mutta valtaosa kauppalaivoista on sievästi motissa Itämerellä ja Mustalla merellä. Hinnat alkavat nousta ja Erik ihmettelee, miten kiireesti hänen ruplasalkkunsa keveneekään.

Erik otti Sorbonnessa kansantalouden sivuaineeksi, koska hän tähtäsi nimenomaan liikejuristiksi. Kurssiin kuului luento, jossa professori kuvaili nykyaikaisen sodan vaikutusta talouteen. Hän selitti, että modernissa sodassa mobilisoidaan koko yhteiskunta, kaikki sen mahdolliset voimavarat. Siten sotimisesta on tullut niin kallista, että yksikään valtio ei selviä maksuistaan muuten, kuin painamalla suunnattomat määrät uutta paperirahaa. Jossain vaiheessa kansa huomaa, että setelipaperia on paljon enemmän kuin ostettavaa tavaraa ja silloin hinnat ponkaisevat kattoon.

Valitettavasti juuri sinä päivänä, kun luento pidettiin, oli Pariisiin tullut ensimmäinen lämmin kevätpäivä. Erik ja Girš kiipesivät Montmartrelle lystäilemään muutaman punaviinipullon kanssa. He huutelivat ohikulkeville neitosille, mutta eivät saaneet ketään syttymään. Niinpä piti lopulta pistäytyä paikallisessa eroottisessa palvelulaitoksessa. Niitä onneksi oli Montmartren kulmilla ihan riittävästi mistä valita, Pigallen torin ympärilläkin satakunta. Päivä meni ihan hyvin, mutta luento jäi kuulematta.

Lopultakin Guggenhof korottaa Erikin palkkaa. Hän on tyytyväinen nuoren miehen ahkeruuteen ja peräti kaksinkertaistaa palkan 300 markkaan. Osaksi hän haluaa myös kompensoida hinnankorotuksia. Erikin vuokraisäntä vetoaa kalliiseen aikaan ja korottaa vuokran 35 markkaan kuussa ja mikä pahinta – myös Anna kitisee ylläpitorahansa pienuudesta. Enää Erikin ei tarvitse pihistää rahaa holvista, mutta toisaalta hänelle ei jää erityisesti ylimääräistä, jotta voisi alkaa täyttää vajetta.

Joulua Erik viettää Annan kanssa omassa asunnossaan, se kun on sittenkin viihtyisämpi kuin Annan murju. Vuokraisännälle hän valehtelee, että hänen sisarensa Lappeenrannasta tuli pyhien ajaksi kylään.

Tulee uusi vuosi. Länsirintamalla sota juuttuu liejuisiin juoksuhautoihin, mutta idässä suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš marssittaa armeijan taas kerran Masuriaan. Taistelu kestää viikon. Saksalaiset surmaavat 56 000 venäläistä ja ottavat 100 000 vangeiksi. Loput pakenevat läpi soiden minkä jaloista pääsevät, monet uppoavat ja hukkuvat sillä reissulla. Venäjällä alkaa levitä paniikki. Aateliset upseerit ovat kyllä koreita ratsujensa selässä, mutta selväksi on käynyt, että musikoista koottu armeija on huonosti varustettu, kehnosti koulutettu ja onnettomasti johdettu.

Kun tieto murskatappiosta tulee Viipuriin alkaa Kauppa-Osake-Pankkiin ilmaantua säästäjiä, jotka haluavat heti talletuksensa käteisenä. Onneksi he ovat enimmäkseen köyhemmästä päästä, mutta Guggenhof alkaa pelätä, että seuraavana päivänä ryhtyvät kauppa- ja teollisuusmiehet peräämään saataviaan. Syystä ei ole epäselvyyttä. Kaikki haluavat ostaa varastoihinsa tavaraa niin kauan, kuin sitä vielä vähänkin on ja niin kauan kuin rahalla jotain yleensä saa.

“Kuule Erik, panemme putkan huomiseksi kiinni. Anna jossain tekstata kyltti, että suljettu elektriremontin takia ja tule aamulla kiinnittämään se oveen. Saat sitä paitsi sillä tavoin itsellesi ylimääräisen vapaapäivän.”

“Mutta johtaja, mitäs se auttaa? Pitäähän meidän joskus avata kuitenkin.”

“Niin toki, mutta ensin perustan kriisipäämajan Espilään. Sinne ne liikemiehet kuitenkin kokoontuvat taivastelemaan. Juotan tärkeimmille asiakkaille konjakkia ja koetan rauhoitella mieliä. Kehuskelen vaikka sitä brittien uutta asetta, mikä se nyt olikaan…juu, tankkihan se. Panssaroitu vaunu.”

Erik tekee niin kuin käskettiin. Kun muutakaan parempaa ei päähän pälkähdä hän ostaa Pakarisen leipomoliikkeestä kaksi paakelsia ja lähtee Annan luo. Hän avaa oven omalla avaimellaan. Eteisestä pääsee keittiön kautta kamariin. Erik avaa kamarin oven ja näkee pulskan valkoisen takapuolen touhuamassa Annan reisien välissä. Hän tuntee miehen heti, se on leipurimestari Pakarinen, pankin vakituinen asiakas. Erik tempaa oven kiinni ja painuu saman tien kadulle. Ennättiköhän Pakarinen nähdä? Mitä jos se menee Guggenhofin puheille ja alkaa vänkyttää, että hyvä veli, mitä se tarkoittaa, että kun minä parhaillaan toimitan porttolassa, niin se sinun kassakulisi roikkuu oven raossa ja kyttää päältä? Erik on kiukkuinen, mutta ei niinkään Pakariselle. Eihän se leipurin vika ole, jos Anna on pettänyt lupauksensa.

Erik marssii Pietarinkatua kohti Punaisenlähteentoria. Hän miettii katkerana, että päätyi moisen lumpun takia kavaltajaksi, rikolliseksi. Tyttökoulun ohi mennessään hän lykkää Pakarisen leipomon paakelsit parille likkalapselle. Nyt on paras aika juoda pää täyteen.

Aika julmasti juovuksissa hän palaa jättämään hyvästit Annalle. Hän saa kuulla olevansa juoppo sika ja kitupiikki, joka maksaa liian vähän eikä koskaan edes tuo lahjoja, sängyssäkin ihan avuton. Erik ei viitsi siihen sanoa mitään, vaan alkaa tehdä lähtöä. Silloin Anna katuu, rupeaa itkeä kollottamaan ja koettaa kiskoa Erikiä väkisin kamarin puolelle.

“Pariisissa sanottiin, ettei ole huokeampaa asiaa kuin huoran kyyneleet. Adjöö!”

Ero Annasta vie jälleen satunnaisiin suhteisiin, mutta tällä kertaa ilman kondomeja. Niitä ei valmistettu Venäjällä eikä Suomen suuriruhtinaskunnassa. Ne oli tuotu pääasiassa Ranskasta, mutta nythän sieltä ei tuoda yhtään mitään. Siitä pitävät huolen amiraalit Franz von Hipper ja Reinhard von Scheer.

Onneksi Guggenhofin onnistuu ainakin toistaiseksi kesyttää tallettajat. Tehtailijoiden raha joutaakin jäädä pankkiin, kun ei enää ole mitä ostaa. Markkinoilta ovat kadonneet rauta, hiili, öljy ja useimmat kemikaalit. Eipä silloin tarvita käyttörahaakaan. Erik henkäisee helpotuksesta. Hän on nähnyt painajaisunia päivästä, jolloin pankki tallettajille maksaakseen alkaa realisoida vararahastoaan eli kultamarkkoja.

Pankin tilannetta helpottaa sekin, että Guggenhof kiristää lainahanoja. Vekselin uusijoille sanotaan yhä useammin, että nimikirjoitusten sijasta pitäisi löytää selvää rahaa. Luottojen kestoa lyhennetään. Laukkaavan inflaation oloissa pitkäaikainen luotto tarkoittaa, että annat asiakkaalle lehmän ja saat vasikan takaisin.

Vähitellen hiipii kansan mieliin apatia ja sotaväsymys. Rintamalta ei tule hyviä uutisia. Joukkojen moraali painuu pohjalukemiin. Venäjän valtio ajelehtii kohti hajaantumista. Keisari Nikolaista ei ole sotatilanteessa kenellekään mitään apua. Kerrotaan, että hän vain tuijottelee pitkin seiniä kuin muissa maailmoissa ja aina uuden tappioviestin tultua huokaa: ”Kaipa se on Jumalan tahto.”

Viipurin venäläisten mieli matelee maassa, mutta suomalaiset alkavat mietiskellä. Jos Venäjä kerran luhistuu, niin mitä Suomi voisi konkurssipesästä kaapaista? Lisää autonomiaa vai suorastaan itsenäisyyden?

Venäläistä sotaväkeä aletaan siirtää Viipuriin. Ilmeisesti pelätään, että saksalaiset saattavat yrittää maihinnousua Suomen rannikolle rynnätäkseen Pietaria vastaan. Alkaa myös elintarvikkeiden säännöstely. Sokerin saantia rajoitettiin jo aikaisemmin, mutta nyt pannaan rajahinta myös lihalle, viljalle ja maitotuotteille. Liha katoaa heti kaupoista, koska siitä saa paremman hinnan pimeästi. Erik ei asiasta suuresti piittaa. Hän syö enimmäkseen ravintoloissa, joissa mitään ei säännöstellä, kunhan rahaa vain riittää.

Kaikki tämä on kuitenkin pientä alkusoittoa. Säännöstelyyn pannaan jopa niin tavalliset köyhän kansan ruoka-aineet kuin peruna ja kala, leipää saa vain kortilla. Kun edellisenä vuonna tunnettiin ruokatavaroista puutetta, niin nyt alkavat monet nähdä oikeasti nälkää. Rintama romahtaa ja saksalaiset etenevät. Viipuriin tuodaan vielä 10 000 sotilasta, joukossa myös inhottuja Kaukasuksen kasakoita. Venäläiset karkottavat maaliskuussa keisarinsa vallasta ja tilalle asetetaan väliaikainen hallitus. Sosialidemokraattien enemmistösiipi bolševikit ohjailee perustettuja sotilaiden ja työläisten neuvostoja. Ne tekevät kaikkensa, ettei väliaikainen hallitus saisi mitään aikaan. Aikamoisia tumpuloita tuntuvat sen ministerit olevankin.

Suomalaisia yhdisti Venäjään tsaari, Suomen suuriruhtinas. Kun tsaari paiskattiin palatseistaan kuutamolle, niin kenelle kuuluu ylin valta? Venäjän hallitukselle vai Suomen senaatille? Tämä kiinnostaa poliitikkoja. Tavallista kansaa kiinnostaa mistä saisi leipää ja sen päälle voita, voi on tietysti enemmän unelmaa. Syntyy ryöstelyä, lakkoja ja mellakoita ja niiden tiimoilta aletaan kokoontua suojeluskunniksi ja järjestyskaarteiksi.

Nyt eivät enää Viipurin kaupat ota ruplia vastaan. Venäläiset tietenkin nurisevat, kun valtakunnassa ei valtakunnan raha kelpaa. Kaikki hajoaa käsiin. Kenraali Lavr Kornilov yrittää Pietarissa kaappausta palauttaakseen tsaarin valtaan. Sillä on seurauksia myös Viipurissa. Sotamiesneuvoston komennuskunta ryntää hotelli Belvedereen, jossa sijaitsee venäläisten joukkojen esikunta. Kaupunkilaisten silmien alla raahataan hotellista ulos kaksi kenraalia ja parikymmentä muuta upseeria. Heidät tapetaan ja viskataan sillalta veteen. Jotkut kauhistelevat, mutta toiset ovat mielissään: Mikäs sen somempaa kuin ryssät, jotka toisiaan hengiltä telovat. Tapahtumaa aletaan kutsua upseerien uimakouluksi.

Herbert Guggenhof liittyy suojeluskuntaan. Hän tahtoo myös Erikiä mukaan, mutta tämä kieltäytyy.

“En kestä mitään paukuttamista. Isä yritti meidän villallamme Espoossa opettaa minua ampumaan, mutta aina kun pamautin, menivät silmäni väkisin kiinni. Kerrankin kuula lensi suoraan saunan akkunasta sisään.”

Marraskuussa sitten tulee uusi vallankumous, jota johtavat bolševikit ja muuan Nikolai Uljanov, josta käytetään myös nimeä Vladimir Iljitš Lenin. Väliaikainen hallitus viskataan ulos Talvipalatsista. Guggenhof ei ole tyytyväinen.

“Kerenskin hallitus oli lauma varkaita, mutta nyt tuli valtaan joukko roskaväkeä, jota idiootit johtavat. Ei hyvä.”