Читать книгу Vitsataipaleen kulta - Jorma Rotko - Страница 6

Venäjän vallankumous vaikuttaa kuin myrsky, jonka laineet loiskuvat ympäriinsä. Koska myrskyn silmä on Pietarissa se tuntuu naapurikaupungissa Viipurissa enemmän kuin muualla Suomessa. Tammikuun puolen välin jälkeen käydään jo ensimmäinen taistelu suojeluskunnan ja punakaartin välillä, vaikka muualla Suomessa aseita vasta kalistellaan. Viipuriin on tullut suojeluskuntalaisia myös maapitäjistä. Kahinoidaan ennen kaikkea rautatien hallinnasta, koska sitä pitkin tulee punaisille sotatarvikkeita Pietarista. Tietenkin tehdään myös murhia niin kuin aina, kun sodan tai vallankumouksen piikkiin voidaan panna henkilökohtaiset välienselvittelyt.

Punakaarti olisi saanut päihinsä, mutta venäläiset sotilaat tulevat sen avuksi. Guggenhof ilmaantuu yöllä Erikin asunnolle. Hänellä on hyvin tärkeää asiaa.

“Me joudumme vetäytymään Viipurista vielä tänä yönä. Oli hyvä, ettet liittynyt suojeluskuntaan. Sinä jäät tänne ja yrität olla ihan huomaamaton, tavallinen viaton kaupunkilainen. Minä lähden tästä pankin kautta ja vien suuremmat setelit. En pysty niitä kovin paljon kuljettamaan, sillä minun on vietävä turvaan vanha isäni. Pahna jää sinulle, voit ottaa siitä rahaa palkkaasi ja mahdollisiin kuluihin, kunhan viet kaiken kirjaan. Vaan niitä kultamarkkoja en saa mitenkään menemään. Katso sopiva hetki milloin saisit ne pankista pois, piiloon. Siirrä kulta pois koko kaupungista, kaiva se vaikka maahan. Perästäpäin selvitämme – saat varmasti runsaan palkkion”, lupaa Guggenhof.

“Mutta entä jos punaiset jäävät niskan päälle?”, kysyy Erik.

“Eivät kyllä jää. Mutta jos jäävät niin mitäpä siinä sitten on tehtävissä. Pietarissakin ne ensi töikseen natsionalisoivat kaikki pankit.”

Suojeluskuntalaiset vetäytyvät Venäjänsaareen Viipurista etelään. Saatuaan tietää Pietarista tulevasta asejunasta he pysäyttävät sen Kämärän asemalla ja ottavat aseet itselleen. Kämärästä he marssivat Antreaan Viipurin koillispuolelle ja jäävät sinne asemiin. Tammikuun loppupuolella alkaa sota pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla.

Erik ihmettelee, kuinka hän voisi toteuttaa Guggenhofin määräykset? Maa on umpijäässä ja sitä ei kaiveta mitenkään. Lumeen jäisi sitä paitsi jäljet, jos laatikoita kuljetettaisiin jonnekin metsään ja kuka tahansa utelias voisi löytää kätkön. Selvää se, että pankkiin niitä ei voi jättää, siellä pidettäisiin tietenkin etsintä. Ensi alkuun hän ei keksi muuta kuin oman asuntonsa. Se ei ole hyvä paikka, mutta parempaakaan ei tule mieleen.

Kuljettaminen on ongelma. Laatikoita hän ei voi sellaisinaan raijata. Laatikot näyttävät aina epäilyttäviltä, niissä voi olla revolvereita, ammuksia tai salaisia asiakirjoja. Nälkäisessä kaupungissa tosin kaikki raahaavat koko ajan jotain. Erik lainaa naapurilta vesikelkan. Punaisenlähteentorilla ei myydä elintarvikkeita, mutta kauppatorilta hän ostaa kaksi suurta säkillistä paleltuneita kaalinpäitä. Hän lykkää kelkan pankin pihaan ja panee kumpaankin säkkiin ensin rahalaatikon ja sitten kaaleja päälle niin paljon kuin mahtuu. Kolmella keikalla hän saa kuusi laatikkoa siirrettyä asunnolleen. Kuka tahansa näkee jo säkin muodosta, että keräkaalia siinä nälkäinen kuljettaa. Neljännellä reissulla hän kokoaa säkkeihin tilikirjat, velkakirjat ja muun mikä olisi tarpeen, jos pankki jäisi henkiin. Vajaassa laatikossa on vielä kahdeksan kiloa kultamarkkoja. Ne Erik panee salkkuunsa.

Taistelut käyvät muualla Suomessa, Viipurissa on petollisen hiljaista. Maaliskuussa tulee tieto, että Venäjä ja Saksa ovat solmineet Brest-Litovskissa rauhan. Kevät saapuu Viipuriin aikaisin. Mannerheimin vallatessa Tamperetta alkaa Erik touhuta rahojen siirtämistä parempaan piiloon.

Kaupungissa elelee monia hevosmiehiä, jotka rekineen ja rattaineen toimittavat kaupunkilaisten asioita. He kuljettavat halkoja, muuttokuormia ja kaikenlaista tavaraa. Kun Erik näkee kuorman, jossa on kaupunkilaisten ulkohuoneiden alta vaihdettuja makkitynnyreitä hän tietää löytäneensä ratkaisun. On vain löydettävä hevosmies, joka hyvästä rahasta pitää suunsa kiinni. Hän sanoisi kuljettavansa vaikka patruunalaatikoita, sen takia tulee ehdottomasti vaieta.

Hevosmies saapuu aamuvarhaisella, kun vielä on pimeää. Erik saa häneltä likaiset työvaatteet päällensä. Rattailla keikkuu kolme puolillaan olevaa paskatynnyriä. Yhdessä he kantavat laatikot ulos ja upottavat ne tynnyreihin, kaksi kuhunkin. Ne peittyvät somasti löysiin fekaaleihin. Varmistettuaan, että rattailla on lapio, maiskauttaa Erik ruunalle. Hevosmies lähtee kävellen kotiinsa.

Sotatilanne senkuin kiristyy. Valkoiset lähestyvät jo Lahtea ja sitä paitsi punaista Viipuria vaanitaan myös itäpuolelta. Siellä jossain taistelee myös pankinjohtaja Guggenhof. Erik tietää, että Viipurin toimeenpaneva komitea ja punaisen kaartin esikunta ovat panneet vartiot kaikille Viipuriin tuleville teille. Haju on hirveä, kun Erik ohjaa hevosen läpi kaupungin sen kaakkoislaidalle, josta lähtee maantie Johannekseen ja Uuraan satamaan. Vartiomiehiä on kaksi, he istuvat ojan penkalla ja polttelevat mahorkkaa. Erik sanoo vievänsä paskaa Vitsataipaleen talon pellolle. Kaupunkilaiset pääsevät sonnasta eroon ja isäntä vielä maksaa 50 penniä tynnyriltä.

“Kunhan vallankumous voittaa ei kenenkään tarvitse enää tehdä tuommoisia paskahommia”, tuumii vartiomies.

Erik arvelee viattomasti, että ihmisten on käytävä pihan perällä vielä vallankumouksen jälkeenkin. Kukas sitten sonnat pois kuljettaa?

“Kapitalistit, pankkiirit ja muu sellainen roskaväki!”, murjaisee toinen vahtimikko.

Vitsataipaleen jälkeen Erik kääntyy itään pienelle sivutielle. Päästyään maantiestä kunnolla eroon hän kippaa tynnyrit paskoineen ojaan ja ronkkii laatikot kärryille. Sanotaan että raha ei haise, mutta nämä haisevat kyllä. Hän ajelee vielä tovin eteenpäin ja katselee sopivaa maamerkkiä, jonka avulla löytäisi kätkönsä uudelleen. Suuren siirtokiven juureen hän sitten hautaa laatikot ja peittelee huolella jälkensä. Takaisin kaupunkiin ajaessaan hän ottaa tyhjät tynnyrit kyytiin.

Nyt olen siis toteuttanut Guggenhofin määräyksen vallan kirjaimellisesti, miettii Erik. Mutta, mutta…Valkoisten lähestyessä kaupunkia punaisten kuri höltyy ja kaikenlaista konnuutta tehdään, tilaisuutta käyttävät hyväkseen myös ammattimaiset rosvot. Viipurin punaisen miliisin parhaat voimat viedään rintamalle valkoisia vastaan. Pankin lähellä sijaitseva maitokauppa on jo ryöstetty ja sen ovi rellottaa auki vain yhden saranan varassa.

Entäpä…entäpä jos punaiset tai muut rosvot ryöstäisivät myös pankin?, miettii Erik. Silloin hänellä piisaisi kultaa koko loppuiäkseen eikä Annan ylläpitämiseksi tehdystä kavalluksesta joutuisi vastuuseen.

Erik päättää ottaa riskin. Hän menee pankkiin ja alkaa hävittää sen sisustusta. Sinne jääneitä joutavia papereita hän levittelee pitkin huoneistoa, potkaisee nurin pienen kukkapöydän fiikuksineen ja paiskaa lattialle Guggenhofin isän muotokuvan. Sitten hän lyö säröille kassaa eristävän lasiseinän. Hän avaa holvin oven selkoselälleen. Kuka tahansa saattaa nähdä jo kalteroidun ovilasin lävitse, ettei ulko-ovea kannata ryhtyä murtamaan. Tämän pankin ovat vandaalit ja huligaanit jo ryöstäneet. Erik menee pankinjohtajan työhuoneeseen ja yrittää kaataa kirjoituspöydän, mutta siitä ei tule mitään. Pöytä on massiivista tammea ja painaa kuin synti. Guggenhofin topattu tuolikaan ei anna periksi. Hän ottaa käsiinsä pienen puutuolin, jolla asiakkaat ovat istuneet ja lyö sen palasiksi vasten kynnystä. Kesken hävitystyön sattuu yllätys.

“Kuuluipa kauheaa kolinaa, mitäs vittua täällä oikein touhutaan?”. Se on talonmies Saavalainen, joka on tullut pihaovesta.

“Ei kuulu teille, minä toteutan johtaja Guggenhofin määräyksiä”, väittää Erik.

“Ei taida olla kaikki nyt paikallaan, holvin ovikin auki. Taidatte rosvota pankkia”, sanoo Saavalainen.

Erik joutuu paniikkiin. Hän nappaa lattialta irtonaisen tuolin jalan. Saavalainen alkaa nauraa.

“Minä olen kuulkaa Viipurin Jyryn painijaoston perustajajäsen. Minusta te ette selviä tuollainen tikku kädessä. Minä otan teidät nyt kiinni ja annan miliisille.”

Uskomattoman ketterästi hyökkää suuri ja lihava Saavalainen Erikin suuntaan, mutta kompastuu lattialla lojuvaan fiikuspöytään ja kumahtaa otsa edellä päin kaakeliuunia. Mies rojahtaa uunin viereen ja jää liikkumatta makaamaan.

Pökertyi, arvelee Erik. Hän kumartuu tutkimaan Saavalaista. Ei saatana. Ei kai vain ole henki pois?

On kuin onkin. Suuri ruumiinpaino aiheuttaa niskan murtumisen ja Saavalaisesta tulee vainaa silmänräpäyksessä. Mitä ihmettä nyt tehdään?

Erik yrittää siirtää Saavalaista, mutta ei siitä mitään tule. Velttona säkkinä makaava talonmies painaa ainakin 120 kiloa. Erikin voimilla häntä ei kanneta mihinkään, mutta eihän häntä voi näkyvillekään jättää?

Erik ottaa Guggenhofin huoneesta maton ja panee sen Saavalaisen viereen. Suurin ponnistuksin hän saa ruumiin kieräytetyksi maton päälle. Sitten hän kiskoo mattoa lattiaa pitkin kassatiskin taakse ja sieltä holviin. Holvin oven hän sulkee ja panee molemmat avaimet taskuunsa.

Nyt taisi mennä asia hankalaksi. Ennemmin tai myöhemmin holvi avataan ja Saavalainen löydetään. No, Saavalaisen ovat tietysti holviin panneet ne, jotka pankin ryöstivät. Punaiset rosvot. Silminnäkijöitä ei ole.

Erikin hermot ovat nyt pinnassa. Hänellä on puoli pulloa konjakkia kotonaan. Mies paukuttaa sitä naamaansa ja miettii. Ennen Saavalaisen kuolemaa hän olisi saattanut vielä tarpeen tullen perääntyä. Hänhän vain toteutti Guggenhofin käskyn ja kaivoi kullan piiloon. Mutta siinä tapauksessa – miten kuollut Saavalainen holviin joutui? Nyt on pakko pitää loppuun asti kiinni ryöstötarinasta.

Siihen tulee tarve jo kahden päivän päästä, kun yön pimeydessä Erikin asunnon ovea kolkuttaa Herbert Guggenhof. Hän on salaa hiipinyt kaupunkiin valkoisten asemista, jotka ovat parinkymmenen kilometrin päässä Viipurista.

“Piti pakosti tulla katsomaan mikä tilanne. Olisin tullut jo talvella, mutta lumeen olisi jäänyt jäljet”.

Erik kaivaa esiin säkin, johon on pannut paperit.

“Tässä kaikki, mitä pankista jäljelle jäi.”

“Mutta kulta, mihin panit kullan?”

“Punaiset konfiskeerisivat kaiken”.

Guggenhof muuttuu epäluuloisen näköiseksi.

“Näytäpä sitten kuitti.”

“Eivät ne mitään kuittia antaneet”.

“Sehän outoa. Perin outoa. Punaiset leikkivät koko ajan laillisuutta. Talosta kun vaikka lampaan ryöväävät syötäväksi, niin kuitti aina annetaan ja selitetään, että kyllä kansanvaltuuskunta aikanaan korvaa, kunhan sota on voitettu. Sinä valehtelet, sinä olet varastanut sen kullan.”

“Punaiset sen veivät ja siinä kaikki. Muuta minulla ei ole sanomista.”

Guggenhof on karkaamaisillaan Erikin kimppuun, mutta ei uskalla. Erik on häntä suurempi ja paljon nuorempi.

“Perkele, jos olisin ottanut pistoolin tälle reissulle, niin ampuisin sinut tähän paikkaan. Sinä olet pahempi rosvo kuin punikit.”

“Olehan nyt Guggenhof reuhaamatta. Sattuu punaisten katupartio ohi kulkemaan, niin piru sinut nokkii.”

Guggenhof ottaa paperit ja lähtee. Ovenraosta hän vielä uhkaa:

“Me tulemme Viipuriin vallan pian. Sinulla käy hyvä tuuri, jos poliisi löytää sinut ennen kuin minä ja minun mieheni.”

Seuraavana päivänä Viipuriin saapuu merkittäviä vieraita. Kaupunkiin pakenee kansanvaltuuskunta eli punaisen puolen hallitus. Helsingissä kävivät paikat tulisiksi, kun saksalaiset nousivat siellä maihin.

Erik syö parhaillaan Espilässä, kun hän äkkiä näkee tutun hahmon. Paavali Pietikäinenhän se siinä. Ei oltukaan nähty sitten Suomen Pankin aikojen. Pietikäinen on paennut Viipuriin kansanvaltuuskunnan mukana ja selvittää, kuinka hän on siihen sakkiin joutunut:

“Sehän on sieltä meiltäpäin Kuopiosta kotoisin tämä Kohosen Jalo, joka johti kansanvaltuuskunnan finansseja. Pyysi minua avukseen, kun hänelle kuuluivat myös Suomen pankin asiat, eikä löytynyt muitakaan, jotka niistä olisivat tienneet sitäkään vähää, mitä minä. Näin muuten Helsingissä Teklaakin. Tiesitkö sinä, että meillä on potra poika, kohta viisivuotias jo.”

Paavali ja Erik alkavat ryypiskellä. Erikillä kun ei ole muuta isompaa tekemistä eikä sen puoleen Paavalillakaan. Kansanvaltuuskunta ei enää hoitele valtakunnan raha-asioita eikä anna finanssipoliittisia dekreettejä. Helsinki ja Tampere ovat jo menneet, Lahti samoin ja Mannerheim lähestyy Viipuria kuin höyryjyrä.

Viipuri pannaan pussiin, Pietarin vievä rata katkaistaan. Valkoiset lähestyvät kaupunkia joka puolelta. Koillisesta ryntää eversti von Coler. Hän juuttuu viiden pataljoonansa kanssa Papulanlahden rannalle pääsemättä kaupunkiin. Kaakosta tulee sotureineen everstiluutnantti Erik Jernström. He jäävät jumiin Vitsataipaleen tienoille. Jernströmin joukkoihin kuuluva kapteeni Herbert Guggenhof kaivaa itselleen poteron vain sadan metrin päähän Erikin kultakätköstä. He jäävät odottamaan paikalle tykistöä, jotta saadaan pehmitetyksi Viipuri ja sen puolustusta johtava venäläinen Mihail Svetšnikov. Viipuri on motissa, vain meritie on vielä auki.

“Kapina on nytten loppu,

mullakin on laivaan hoppu.”

Näin runoilee Paavali Pietikäinen Espilässä. Joidenkin runosuoni ei kuivu minkäänlaisissa oloissa.

“Minä tulen mukaan”,sanoo Erik.

“Mitenkä niin, ethän sinä ole punikkikaan?”, kummastelee Paavali.

“Nyt sovitaan niin, että olen punikki. Sinä pestasit minut kansanvaltuuskunnan raha-asiainosastolle hoitelemaan erityisjärjestelyjä. Nimeni on vaikkapa Akseli Romo ja syntynyt olen Torniossa pienviljelijän poikana. Minulle sattui täällä Viipurissa vähän pientä sekaannusta enkä halua jäädä sitä selvittelemään.”

“No olkoon sitten, jos niin haluat. Ei kai me yhteisen lapsen isät ruveta pikkuasioista kinaamaan.”

Erik on jo ennalta hankkinut tukevan selkärepun. Sinne hän pakkaa vaatteita, eväitä, Havin partasaippuaa ja kahdeksan kiloa kultamarkkoja.

Satamassa kaupungin etelälaidalla odottaa kolme pientä alusta. Hiiltä ei laivoilla ole paljon, joten höyrynpainetta kattiloissa aletaan nostaa satamaan pinotuilla koivuhaloilla. Lähtö tulee eteen puolen yön jälkeen. Satamassa vallitsee aikamoinen tungos, lähtijöitä olisi enemmän kuin laivoista löytyy tilaa. Kansanvaltuuskunta virkailijoineen varaa itselleen yhden aluksen. Kahteen muuhun mahtuu yhteensä tuhatkunta punaista kun tiukkaan pakataan. Paljon rahvasta jää laiturille vilkuttamaan.

Uuraan sataman kohdalla väylä kapeutuu ikävän kitsaaksi. Siinä voisi tehdä pahaa jälkeä pelkällä kenttätykillä, jos valkoiset olisivat tienneet sellaisen paikalle toimittaa. Laivat kaartavat kohti Pietaria, tai Petrogradhan se on ollut nimeltään sodan alusta alkaen. Kun kerran saksalaisia vastaan tapeltiin, niin ei kai nyt pääkaupunkia voinut enää kutsua saksalaisittain St.Petersburgiksi.

Laivojen reitti kulkee lähempänä Seiskarin saarta kuin Suomen rannikkoa. Pelätään mahdollista tykkitulta. Tiedossa on, että Inossa pitäisi olla vallan hirmuisia rantapyssyjä, mutta ei tiedetä kenen hallussa ne nyt ovat. Ajetaan itäänpäin ja kun Retusaari ja sillä oleva Kronstadtin kaupunki nousevat horisontista näkyviin henkäistään helpotuksesta. Nyt ollaan turvassa.

Akseli Romo – siis Erik Strand – katselee kuinka aurinko nousee Suomenlahden pohjukan ylle. Hän tuntee itsensä onnelliseksi kuin kuka tahansa, joka piilottelee suurta aarretta. Kaikki kävi sittenkin hyvin. Kunhan aikaa vähän kuluu ja pöly laskeutuu käyn sen noutamassa ja sitten vain elän ja elän...ja miten vielä!

Kronstadtista tulee heitä vastaan suuri ja komea laiva. Se liikkuu kovaa vauhtia ja vesi lentää kahta puolta sen pystysuorasta keulasta. Punaiset kapuavat kaikki kannelle hurraamaan, kun venäläiset toverit tulevat heitä vastaanottamaan. Komea on laiva heillä, neljä savupiippuakin.

Sitten käy ankara paukku meressä saattueen edessä, vettä lentää kärjessä höyrynneen kansanvaltuuskunnan laivan kannelle, ihmiset alkavat parkua ja laiva pysähtyy. Kansanvaltuuskunnan liikenneministeri, veturinkuljettaja Konstantin Lindqvist syöksyy hädissään komentosillalle.

“Mitäs perseensutia tämä nyt sitten tarkoittaa?”

“Pyysivät vain pysähtymään”, vastaa kapteeni tyynesti.

Hävittäjä Novik ajaa maininkeihin seisahtaneen saattueen viereen. Sen nelituumaiset tykit suunnataan päin suomalaisten pieniä paatteja. Pikkuhiljaa venäläisille selviää, että kysymys on punapakolaisista eikä esimerkiksi valkokaartilaisten maihinnousuyrityksestä. Novik johdattelee suomalaisten laivat Petrogradin satamaan.

Kansanvaltuuskunnan jäsenten lisäksi ei kukaan saa mennä maihin. Iltapäivällä tulee sitten viranomaisia tutkimaan kuka on kuka ja mikä. Jotkut esittelevät tsaarinaikaisia passejaan, mutta passittomilta vaaditaan selvityksiä. Provokaattorit ja vakoilijat osaavat tietenkin käyttää ikivanhaa kikkaa ja soluttautua pakolaisten sekaan.

Paavali Pietikäisellä on passi ja sitä paitsi kaikenlaisia todistuksia, joissa on kansanvaltuuskunnan suuri pyöreä leima. Sellainen vaikuttaa paljon arvokkaammalta kuin esimerkiksi pieni ja neliskulmainen. Paavali takaa Erikin, jolle virkailija kirjoittaa paperin nimeltä “trudovaja kniška”, työkirja.

Paavali selittää Erikille, että Leninin mukaan sisäpassi on poliisivaltion tunnusmerkki. Niinpä se on korvattu työkirjalla. Ulkomaille sillä ei pääsisi, mutta sitä tarvitaan Venäjällä liikuttaessa. Siihen merkitään kaikki tiedot ja ruokaa annetaan vain sitä vastaan. Kuka työtä ei tee, sen ei syödäkään kuulu. Kirjaan merkitään Akseli Mihailovitš Romo, syntynyt 15.6.1890 Torniossa, finanssispesialisti, kansallisuus suomalainen, kansalaisuus Neuvosto-Venäjän. Luokkatausta: Pienviljelijän poika.

Kirjaan pantaisiin tulevaisuudessa propiska eli rekisteröinti asuinpaikkakunnalle, avioliitot, lapset, rikostuomiot, niiden suorittaminen ja lopuksi mahdollinen ampumispäivämäärä.

Kansanvaltuuskunnan jäsenet viedään parempiin paikkoihin, mutta rivipunikit tungetaan yhteismajoitukseen Pavlovskin kasarmiin. Erik ja Paavali menevät Suomen aseman lähellä olevaan hotelli Finlandijaan, sillä heillä on rahaa.

Seuraavaksi päiväksi järjestetään punaisille poliitikoille itsekritiikkitilaisuus, jossa käsitellään aihetta “miksi kummassa menikään vallankumous päin persettä”. Seuraavaa kertaa varten opitaan, että kun kaikkea tehdään enemmän, tehokkaammin ja nopeammin, niin sitten voitetaan.

Paavali ei jouda osallistumaan, sillä hänellä on kiireellistä tehtävää. Pitää ottaa haltuun Suomen pankin Venäjällä olevat varat, ennen kuin porvarit ennättävät asiaan sekaantua ja vaatia tilien kuolettamista tai rahojen lähettämistä Suomeen.

“Minä lähden nyt Narbankiin. Tule mukaan niin näet täkäläisiä pankkisysteemejä.”

“Narbank, mikä se sellainen on?”, ihmettelee Erik.

“Venäjän tasavallan kansanpankki, Narodnyi Bank Rossiiskoi Respubliki. Se on se sama tsaarinaikainen valtion keskuspankki, siihen vain sulautettiin kaikki yksityisetkin pankit. Pääkonttori vietiin Moskovaan, kun siitä tehtiin uudestaan Venäjän pääkaupunki, mutta täällä on kanssa toimipiste”, selittää Paavali.

Toimipiste on aikamoinen. Upeilla ornamenteilla ja pylväillä koristeltu rakennus käsittää puolet suuresta korttelista. Sen edessä olevasta kadusta on tekeillä bulevardi, mutta lehdettömät hevoskastanjat ovat vielä keskenkasvuisia.

Paavali esittää virkailijalle valtakirjansa. Tämä hätääntyy ja kutsuu johtajan. Valtuutuksessa annetaan Paavali Pietikäiselle lupa perustaa kansanvaltuuskunnalle tili sekä oikeus siirtää sille Narbankissa olevat Suomen Pankin varat.

Pankinjohtaja lukee paperin kuuteen kertaan ja miettii miten pitäisi menetellä. Tulisiko ottaa yhteys Moskovaan? Mutta sanottaisiinko sieltä, että etkö sinä durak osaa itse hoitaa noin pientä asiaa?

Paavali näkee johtajan empimisen ja alkaa valottaa taustaa. Hän selittää, että kansanvaltuuskunta on sama asia kuin kansankomissaarien neuvosto Venäjällä, siis hallitus.

“Kysymys on siitä, että me suomalaiset lähdemme nyt Karjalaan rakentamaan karjalais-suomalaista sosialismia. Tämä suunnitelma hyväksyttiin politbyroossa. Kun meidän kansanvaltuuskuntamme puheenjohtaja Kullervo Manner neuvotteli tästä asiasta, niin Iljitš oli sitä mieltä, että suomalaiset voisivat alkuun käyttää omia varojaan.”

Johtajalta menee luu kurkkuun:

“Iljitš…siis Lenin?”

“Niinpä justiinsa. Että avataan nyt se tili ja siirretään kaikki rahat sinne.”

Johtaja alkaa täyttää tilinavauskaavaketta. Tilin omistaa Suomen kansanvaltuuskunta. Mutta onko se valtiollinen yritys, valtion laitos vai ehkä yksityinen yritys?

“Laittakaa sinne, että kooperatiivi”, murjoo Paavali, “ja pankaa toimialaksi vallankumous”.

Vaikka lakkautetuissa yksityispankeissa olleet Suomen Pankin varat on yhdistetty Narbankissa olleeseen tiliin ei saldo näytä hääppöiseltä.

“Miten sitä rahaa noin vähän on”, kummastelee Erik.

“No eihän Suomen porvari hullu ole. Kun ruplan inflaatio alkoi laukata, niin Suomen Pankki piti ruplia hallussaan ihan minimimäärän, sen verran, että saattoi hoitaa pienempiä juoksevia asioita Venäjällä. Sitä paitsi kansanvaltuuskunta söi varoista kapinakuukausina aikamoisen siivun. Sodan aikana Venäjä kulutti hulluna kaikkea tavaraa ja monet liikemiehet joutuivat perikatoon, kun ottivat maksun ruplina. Vaan olihan niitä viisaitakin miehiä, tulee mieleen vaikka Gösta Serlachius. Kun suursota alkoi hän ymmärsi, että kohta tarvitaan sidetarpeita ja paljon. Hän muutti kaikki mahdolliset koneet tuottamaan sellstoffia, sellaista selluloosavanua, jota voi käyttää haavojen siteeksi. Ja kyllä sitä sodassa kuluikin. Kaikki sellstoff meni eikä piisannutkaan. Serlachiukselle kelpasivat maksuksi vain dollarit, punnat ja kulta. Mäntän tehdas oli ollut pahasti velkainen, välillä ihan hätävekselivetoinen. Ennen sodan loppua kaikki velat oli maksettu ja Serlachius lähetteli entisille velkojapankeilleen kopeita kirjeitä: Jos teiltä sattuu raha loppumaan, niin minulta voi kyllä lainata.”