Читать книгу Ylhäiset ja alhaiset - K. J. Gummerus - Страница 4
II.
ОглавлениеHallayön seuraukset.
Ruoka oli ruumenista, — — — — — — — — — — mämmi männyistä mäeltä.
Vanha runo.
Kalajärven rannalla oli tuo Metsämaan tölli. Muuta huonetta ei rannalla ollut; mutta vähän matkaa töllistä metsäänpäin näkyi lato, karjalato.
Viime yönä ei nukkunut Metsämaassa muut kuin nuorin poika.
Töllissä oli vuosi takaperin ollut useita lampaitakin. Jaakko, Metsämaan isäntä, myi ne, sai jyviä, kylvi jyvät, — niitti olkia.
Yö on kulunut, päivä on puolessa. Tähän saakka ovat tölliläiset istuneet tuvassaan melkein sanaa toisilleen sanomatta. Nuorin poika ei tuvassa ollut; hän keikkui ruuhessa järven rannalla.
Suuri on aina tuon näkymättömän vieraan seura. Mistä se on kulkenut, siellä on sillä aina ollut jättää joka tölliin, joka ihmisen sydämeen joku seurastaan, useampiin paikkoihin useampiakin.
Metsämaahan jätti se viime yönä: surun, nälän, epäilyksen.
Kun on suru rinnassa, nälkä vatsassa, epäilys sydämessä, ei silloin miehen mieli työhön vie.
Jaakko istui lavitsalla pöydän vieressä, nojaten käsiin kasvojansa.
Anoppi ja Eeva, emäntä, olivat takalla. Lapset itkivät ja valittivat.
Ruhmo on kaadettu, on vyörynyt sairastavan lehmän jaloille; porsas on kaatanut apeastian ja heittänyt sen sisällyksen lattialle.
Tuota ei kukaan huomannut. —
«Kova on kohtalo!« sanoi viimein anoppi.
«Ei ole jyväkouraa!« valitti Eeva.
«Kova on kohtalo!« kertoi Jaakko.
Anoppi oli surullinen, Eevalla oli nälkä, Jaakko epäilyksen kahleissa. —
Lapset? Mutta lapsen suru ei ole katkera.
«Mikäs nyt neuvoksi?« lausui vihdoin Jaakko ja nousi lavitsalta. «En suinkaan tiedä muuta kuin että myymme lehmän ja porsaan ja uudestaan lähdemme petun keruulle«.
«Jos lehmän ja porsaan myisitkin, kuinka kauvan luulet niillä saatujen jyväin piisaavan? Maitopisara on välttämätön Metsämaassa; petäjäinen on sittenkin karvasta«.
«Oikein, Eeva; mutta luuletko meidän petäjäleivällä tulevaan syksyyn jaksavan, ja jos meissä henki pysyisikin, luuletko petäjässä tallentuvan voimia?«
«Jumala tiennee, mitä nyt on tehtävä?« huokasi vaimo —.
«En juuri paljon huolisi itseni tähden syötävästä«, lausui Jaakko; «mutta millä aijot kylvää pellon? Olisi toivo kumminkin parempia päiviä, jos vaan siemeniä löytyisi. Tämä vuosi kuluisi niinkuin muutkin«.
«Minä lähden palvelemaan«, sanoi jäykästi vanhin poika.
«Ja minä, ja minä, ja minä!« huusivat kaikki lapset.
«Kyösti, Sakari ja Liisa voisivat juuri palvelukseen kelvata«, sanoi isä suruisesti; «ja jos itse tahdotte, luulen sen sekä teille että meille hyödyksi«.
Äiti itki.
«Taidamme saada lehmän pitää, jos nuo saavat palveluspaikan«, puhui
Jaakko vähän ajan kuluttua.
«Ja jos sitten porsaan viemme Turkuun, niin saadaan aina joku kappa«, sanoi Eeva.
«Vähän porsaalla saa«, lausui anoppi.
Tämänvuotinen halla sai toimeen paljon muutoksia Metsämaassa. Ensimäinen muutos oli muuttaminen. Kyösti, Sakari ja Liisa läksivät palvelemaan. Halla oli ollut pakottajana; se ajoi pesästä pojat kenties useampia vuosia ennemmin kuin tähän aikaan näillä seuduin muuten tavallista oli. — Kyösti, Sakari ja Liisa muuttivat, jotta lehmä sai ovensuuhun jäädä seisomaan.
Mutta porsas myytiin. Nuorimman pojan kyyneleet eivät tuota estäneet. Halla oli antanut lapsenkin tuntea seurauksiaan. Porsas oli pojan paras ystävä. He söivät petäjäleipää molemmat, he hyppelivät yksissä; he rakastivat toisiansa. Nyt oli poika leikkikumppanitta. Se oli ensimäinen seuraus.
Joulun edellä kuoli anoppi. — Sekin oli hallan seuraus. Petäjä ei häntä enää elättänyt. Hän kuivui kuin kaadettu puu; väsyi väsymistään, kunnes hänen ruumiinsa voimat loppuivat.
Jaakko, Eeva, pikku Jaakko ja Kaisa olivat vaalean keltaiset. Surullista oli nähdä köyhää perhettä! Nuorin poika oli ainoa, jonka poskilla vielä vaalea kukoistus asui.
Ellei lehmää olisi ollut, ei olisi kukaan uutta kevättä nähnyt. Ellei lehmää olisi ollut, olisi halla voiton voittanut.
