Читать книгу Ylhäiset ja alhaiset - K. J. Gummerus - Страница 7
V.
ОглавлениеTouko on nääntyä.
Vuodet kuluivat. Metsämaassa oli köyhyys, mutta kurjuuden aika oli ohitse mennyt. Johannes oli viidentoista vanha. Hän oli petäjää syönyt elinkautensa. Vielä nytkin tuntui karvas petäjä leivässä, vaikka se vuosi vuodelta oli vähentynyt. Hän kulki nyt työssä, vaan työ ei tahtonut sujua häneltä. Hänen sydämensä oli rauhaton. Hän ei alussa itse tuohon syytä tiennyt. Kirjoja oli hänellä hyvin vähän, ja ne, mitä hänellä oli, oli hän jo monin kerroin lukenut. Hän halusi uusia, mutta kun hän jonkun vähäisen kirjan sai, oli hänellä ainoastaan pyhinä aikaa sitä lukea. Hän ajatteli usein, kuinka onnellinen hän olisi, jos saisi päivin pitkin niinkuin herrat lukea ja kuulla maailman asioita. Täällä hän eli erämaassa näkemättä viikkokausiin ketään. Hän kyseli itseltään syitä asioihin ja tapauksiin, joita hän näki, vaan ei osannut niitä selvittää, ja yhä rauhattomammaksi muuttui hän päivä päivältä.
Kerran istui hän myöhäisenä kevät-iltana ruuhessa järven rannalla. Siellä oli hän ennen onnellinen ollut. Hän keikutteli sitä edes takaisin ja silmäili aaltoja, jotka lainehtivat, vähenivät, katosivat.
«Muut ihmiset saattavat olla iloisia«, puhui hän. «Mikä minun on, etten minäkin saata iloita? Veli Jaakko on onnellinen, sisar Kaisa on onnellinen; minä yksin olen surullinen«. Äkkiä selkeni hänen katsantonsa.
«Minä tiedän syyn, minä tiedän!« huusi hän ja riensi kiireesti tupaan.
Vanhempainsa ja sisaruksiensa kummaksi kokoili Johannes kaikki kirjansa. Mutta kun sattui hänen käteensä Uusi Testamentti ja aapinen, jonka hän majuri —sen rahoilla oli ostanut, seisahtui hän ikäänkuin häveten. Ottaessaan muut kirjat kainaloonsa loi hän vielä silmänsä noihin, jotka hänessä epäröimistä olivat herättäneet.
Hän katseli niitä, ja hän otti nekin.
«Mihin viet kirjat?« kysyi isä.
Johannes ei vastannut mitään.
«Hän kujailee taasen joutavissa«, sanoi isä.
Johannes meni, ja hän kulki kiireesti metsään. Hän katsoi usein taaksensa, nähtävästi hyvillä mielin nähdessään, ettei kukaan seurannut häntä. Hän kulki kauvas. Äkkiä seisahtui hän vähäiselle mäelle. Hän laski maahan taakkansa, kokoili risuja, sytytti ne, seisoi kirjat kädessä valmiina heittämään ne tulelle. Kuivat risut paloivat, valkean liekki nousi kohdastaan ylöspäin.
Johannes seisoo vaaleana vieressä, ja hänen kätensä lähestyy tulta.
Hän seisoo siinä kauvan. Hän seisoo liikkumatta. Valkea on sammunut, vaan kirjat ovat tallella. Johanneksen silmistä valuu kyyneleitä kuumaan tuhkaan.
Johannesta ei ole vielä kukaan, ei mikään kukistanut. Nyt seisoo hän kukistettuna ensi kerran. Kukistaja oli hänen oma sydämensä. Hän oli päättänyt uhraamalla, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, rauhoittaa mieltänsä; vaan uhrata, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, ei hän kuitenkaan voinut. Yö oli puolessa, kun hän kirjoinensa tuli tölliin takaisin.
Heinänteon aika tuli. Jaakko veli oli Metsämaan jättänyt, oli mennyt mierolle hakemaan palvelusta.
Eräänä päivänä tulivat isä ja poika tavallista aikaisemmin niityltä. Isä oli vallan vihainen, Johannes vaalea kasvoiltaan.
«Mikä teidän on?« kysyi Eeva.
«Se perhanan poika«, ärjäsi isä ja iski Johannesta viikatteen varrella — «on molemmat viikatteet taittanut! Nuo mokomat kirjat ovat hyvän alun pilanneet«. Ja suuttuneena yhtä julma kuin tavallisesti kohtelias ja rauhallinen, iski Jaakko poikaa taasen varrella.
Johannes ei ollut katsonut kirjoihinsa sitten sen keväimen, jolloin hän oli aikonut ne polttaa. Hän ikäänkuin häpesi nähdä heikkoutensa todistajia. Nyt kun isä Johanneksen mielestä syyttömästi kirosi kirjoja, punastuivat hänen kasvonsa. Viha liikkui hänen suonissansa.
Vaan isä lisäsi: «Perhanan Kaisa, kun ei saattanut auttaa tuota nahjusta kirjain polttamisessa keväällä!«
Johannes vaaleni. Hänen heikkoutensa oli vieras silmä nähnyt. Hän kätki käsiin kasvonsa.
«Sinusta ei ole mihinkään!« ärjäsi isä. «Nyt pane yllesi ja mene kirkonkylään sepän luo, että hän keittää palaset yhteen. Joudu, tahi Jumal' auta…« Ukko puristi nyrkkiään.
Touko oli nääntyä. Ihmiset, joiden pellolla touko kasvoi, luulivat sitä rikkaruohoksi.
