Читать книгу Ylhäiset ja alhaiset - K. J. Gummerus - Страница 8

Sisällysluettelo

Toukoa kastetaan.

Metsäpolkua kulki nuorukainen alakuloisena. Hän katseli eteensä uneksien. Hänen kuvituksensa maalasi hänelle elämän niin surullisen, niin mustan kuin synkän syksyisen yön. Ei tähteä näkynyt hänen elämänsä taivaalla. Hänen lapsuutensa ihanat unennäöt olivat haihtuneet. Hän tunsi sielunsa haluavan virvoitusta, vaan virvoittavaa lähdettä ei erämaassa ollut. Tulevaisuus; astui hänen eteensä mustana kuin hauta, kumminkin haudan levotta.

«Mikä minä olen?« kysyi nuorukainen. «Hallan panema jyvä olen minä. Minä olen mitätön maailmassa; mihin minä ryhdyn, pilaan minä kaikki. Työ, työ! Miks'en työhön pysty? Minun ruumiini on luja, minun käteni voi — ja kumminkin teen minä aina haittaa. Minä en ansaitse työlläni petäjäistäkään syödäkseni«.

«Ei«, lisäsi hän vähän matkaa käveltyänsä, «tässä on tapahtuva muutos. Minä olen isälleni haitaksi, minä tahdon pois, pois — kauvas pois maailmaan. Minä tahdon hakea paikan, jossa menestyn, jossa voin olla iloinen, niinkuin muut«.

Nuorukainen lähestyi kylää, ja kuta likemmäksi hän lähestyi, sitä alakuloisemmaksi meni hänen mielensä. «Isäni löi minua!« sanoi hän. «Minä ansaitsin sen, minä taitin viikatteet«.

Vielä kulki hän vähän matkaa. Nyt ei sulku enää pitänyt. Kuohuvan sydämen lähde oli noussut partaittensa yli. Kyyneleitä virtasi nuorukaisen silmistä; kuumia olivat ne, katkerampia, kipeämpiä kuin isän kuritus äsken; mutta kyyneleet lievittävät kumminkin.

Suru sulaa kyyneleisiin.

Metsäpolku yhdistyi maantiehen. «Mitä itken minä?« kysyi Johannes. «Itkulla ei asia parane. Vaikka silmät päästäni itkisin, minusta ei kumminkaan ole mihinkään«.

Hän pyyhki pois kyyneleensä, mutta yhä runsaammin niitä virtasi.

Johannes huomasi nyt kohta olevansa matkan päässä. Siellä oli paja; takominen kuului jo. Johannes katseli viikatteitten kappaleita. Tyvipuolia piti hän kädessänsä, latvapuolet — missä ne olivat? Ne oli hän jättänyt kotia tahi pudottanut.

Hän pysähtyi; kyyneleitä ei enää tulvannut.

«Näin käy aina!« sanoi hän. «Työtä alkaessani tiedän minä kykenemättömyyteni, mutta vasta työn tehtyäni minä havaitsen sen«.

Tuo vanha kirkkoherra, jonka Johanneksen ollessa kinkereillä mainitsimme, oli kuollut ja nuori, oppinut mies astunut hänen sijaansa. Tämä kirkkoherra oli monesti tavannut Johannesta, oli usein kummastellut, että tämän laatuinen ihmis-alku voi löytyä metsänkorvessa. Hän oli ihmistutkia, tämä kirkkoherra, ja vaikka hän oli saarnamiehenä tavallinen, oli hän kohteliaisuudellaan voittanut pitäjäläisten sydämet. Hän neuvoi, hän opetti, hän ohjasi, ja luottamuksella kääntyi jokainen häneen. Johannesta oli hän usein kiittänyt: niinä hetkinä oli Johannes ollut iloinen. Johannes oli väliin aikonut avata tälle rakastetulle miehelle itselleen ymmärtämättömän sydämensä, vaan hän oli tuohon liian arka, semmenkin niinä hetkinä, joina hänellä olisi ollut suurin tarve. Hän oli tiellä muistanut kirkkoherraa; hän oli luonut silmänsä tämän asuntoon päin, mutta silmänluontiin jäi meneminen kirkkoherran luo.

Aurinko oli lähellä taivaanrantaa, kun Johannes kääntyi palatakseen etsimään kadonneita viikatteenpalasia. Silloin oli aivan lähellä hänen vastassansa tuo rakastettu herra. Johannes otti nöyrästi lakin päästään, ja kirkkoherra tervehti ystävällisesti kätellen nuorukaista.

Kirkkoherra kysyi häneltä, mihin hänen matkansa vei. Johannes sanoi sen. Mutta nyt, seisoessaan kirkkoherran vieressä ja havaiten tämän ystävällisyyden, tunsi Johannes sydämessään halua puhua asiansa sielunpaimenelleen.

Sydämen sulku oli auvennut; tunteet olivat murtaneet sen. Mitä he puhuivat, miten kirkkoherra suuresti kummastellen väliin silmäili nuorukaista; miten moni iloinen ja samalla surullinen hymyily laskeusi hänen huulilleen ja taas katosi, emme tarvinne mainita — sillä tämän keskustelun seuraukset näkyvät pian.

Aurinko oli laskeunut. Kirkkoherra, joka oli antanut pojan puhua ja aina uusia kysynyt, mitään lohdutusta tahi neuvoa antamatta, tarjosi kätensä jäähyväisiksi. Taputtaen toisella kädellään Johannesta olalle sanoi hän: «huomenna tahdon minä vastata sinulle«.

Iloisella mielellä läksi Johannes hakemaan kadonneita viikatteenpalasia. Hänellä oli nyt rauha; hän oli saanut sen ilmoittamalla sydämensä salaisuuden.

Seuraavana päivänä heräsi Johannes oudoilla ajatuksilla. Hänelle oli nyt maailma ihana ja kaunis, ja hän ihmetteli, miten hän oli saattanut olla surullinen ja rauhaton ennen. Hän meni riemuiten työhön — ja työ kulki; mutta ei hän ilmoittanut kirkkoherraa eilen tavanneensa.

«Huomenna tahdon vastata sinulle!« Nämä sanat soivat Johanneksen korvissa, kun hän kotoväen kummaksi ikäänkuin kokonaan toisellaiseksi muuttuneena astui puolisen aikana tupaan. Hän mieli iltapuoleen lähteä kirkkoherran luo. Niin oli hän ymmärtänyt kirkkoherran sanat.

«Onpa kummaa nähdä Johannesta iloisena!« sanoi Kaisa sisar, kastaen kuivan leipäpalansa suolakuppiin. «Eilen vielä oli hänen katseensa musta kuin Kalajärven vesi; lienee hän nähnyt keijukaisia eilen illalla tahi somaa unta viime yönä«.

«Tänä vuonna saa petäjä kuorensa pitää«, vastasi Johannes, joka hyvällä ruokahalulla nautti samaa ruokaa kuin Kaisa.

«Minun on iltapuoleen meneminen katsomaan lintuansojani, ja paras lintu saaliistani on kirkkoherran«, puhui Jaakko. «Jos sinua haluttaa, Johannes, saat illalla taasen lähteä kylään«.

«Niinpä kyllä, Jaakko!« lausui Eeva. «Semmoista kirkkoherraa, kuin meillä nyt on, ei liene joka pitäjässä«.

«Senkö vuoksi, että saitte voinaulanne takaisin viime viikolla, äiti, vai miksi?« kysyi Kaisa.

«Ole ilveilemättä«, vastasi äiti. «Vähät minä voinaulasta, josta ei sen suurempaa hyötyä ollut kuin että siitä saadulla rahalla saatiin viikatteenpalaset eilen yhteen keitetyiksi. Ei, kaikin puolin on kirkkoherra hyvä. Minä voin taata, että jos olisi anoppi kuollut hänen aikanansa, ei kirkkoherra — tämä nykyinen — olisi äyriäkään ottanut«.

«Kas, siinäpä se kumminkin oli!« sanoi Johannes, joka iloisena oli kuullut isänsä käskyn. «Minä pidän kirkkoherrasta, vaikka hän olisi ottanut koko lehmän; sillä hän ymmärtää olomme ja elomme, tuntee itse aivan hyvin tilamme, ja nähdessänsä hädän on hän kohta apuna neuvoilla ja töillä, näyttäen väsymättömästi hyvää ja hellää sydäntänsä. Minä pidän hänestä, sillä hänelle uskaltaa tölliläinenkin vapaasti puhua vaivansa ja saa lohdutusta«.

«Oli entinenkin kirkkoherramme kohtelias«, puhui Jaakko.

«Mutta liian äkkipäinen, kärtyinen, pikavihainen«, sanoi Eeva, joka muisti Johanneksen ensimäistä kinkerikäyntiä.

«Jätetään kirkkoherrat sikseen!« virkkoi Jaakko. «Pane kiinni lakeinen,

Johannes; luulen tottamari että rupeaa satamaan«.

Johannes nousi, mutta jäi seisomaan. Kaikkein silmät kääntyivät oveenpäin, josta herrasmies astui sisään.

«Kirkkoherra!« huusivat kaikki yhdellä suulla.

«Jumalan rauha! Oh hoh! Olipa tänne matkaa!« sanoi tullut ja antoi ystävällisesti kättä Johannekselle, joka sattui seisomaan häntä lähinnä.

Kaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät iloisina rakastettua vierasta. Tämä kirkkoherran tulo oli niin outo, ettei Eeva tahtonut uskoa sitä todeksi. Kirkkoherra ei ollut täällä ikinä käynyt ja entinen ainoastaan kerran, anoppia ripittämässä. Hän laitettiin istumaan, ja kaikki odottivat kummeksien tietoa, mikä oli ollut syynä kirkkoherran tuloon. Johannes yksin aavisti, että kirkkoherra hänen tähtensä oli tämän vaivan nähnyt.

«Katselette oudostuen minua«, sanoi kirkkoherra nauraen, «Enkö minä saisi tulla katsomaan sanankuulioitani, vaikka korvessakin asuvat?«

«Mutta käyden olette vaivannut itseänne…« sanoi Eeva.

«Käyden! Käydenhän tekin tämän matkan kulette«. — Ja nyt alkoi kirkkoherra puhua Jaakon kanssa vuodentulosta sekä tiedustelemaan, miten Jaakko aikaan tuli. Mutta vähitellen rupesi hän puhumaan Jaakon perheestä, anoppivainajasta ja pois muuttaneista lapsista.

«Teillä on nyt Johannes pojistanne kotona?«

«Niin, kunnioitettava kirkkoherra; muut poikani ovat palveluksessa«.

«Ja Johannekselle aiotte jättää Metsämaan, vai miten?«

«Tuota en ole vielä ajatellut… Minä luulen, että Johannes ei Metsämaassa menestyisi, sillä hänen halunsa ei vie työhön; hän istuu mieluummin ja lukee«.

«Niin minäkin luulen. Mikäs on sitten tehtävä Johanneksesta — annetaanko hänen mennä palvelemaan, vai miten?«

«Hm!… Jumala tiennee huolisiko kukaan hänestä!«

«No, mutta sillä tavalla tulee hänestä joutoihminen?« Kirkkoherra hymyili.

«En … minä ole tuota ajatellut…« vastasi miettien Jaakko.

«Jumala varjelkoon!« huusi Eeva.

«Teillä on oikein«, sanoi kirkkoherra nyt vakavasti. «Johanneksesta ei tässä maailmassa voi tulla työmiestä, mutta Jumala on hänet kumminkin jotakin varten luonut. Tiedättekö, mitä varten? Mihin luulette Johanneksen kelpaavan?«

Jaakko mietti kauvan. «En tiedä … ellei lukumieheksi, mutta…«

«Aivan oikein«, sanoi kirkkoherra; «muuksi kuin lukumieheksi ei Johannes kelpaa. — Totta puhuakseni olen minä täällä nyt juuri Johanneksen tähden. Minä tahdon ottaa hänet luokseni ja opettaa hänelle tiedon alkeet, sitten saanee hän Turussa asua maksutta tätinsä tykönä; hänen elatuksestaan kyllä Jumala murheen pitää«.

Jaakko katsoi kummastellen kirkkoherraa. Hän mietti. Mutta Johannes, joka oli kaikkia aivan tarkasti kuunnellut, ei nyt saattanut hillitä iloansa. Hänen silmistänsä virtasi kyyneleitä; hän lähestyi kirkkoherraa ja puristi hellästi tämän kättä.

Jaakolla oli muutamia esteitä, köyhyys etukynnessä. Mutta kun kirkkoherra sanoi: «elä pelkää; tuon asian minä paremmin ymmärrän, sillä minäkin olen omalla huolellani saanut nuoruudessani elää«, niin ei ollut Jaakolla enää mitään sanomista. Hellästi kiitti hän kirkkoherraa, ja ajatus, että hän kerran ehkä saisi nähdä poikansa saarnatuolissa, oli puristaa kyyneleitä jäykän ukon silmistä. Eeva itki ja nauroi. Hänessäkin oli sama ajatus herännyt.

Iltapuoleen saakka istui kirkkoherra Metsämaassa. Eevan iloksi oli puolis-ateria, kupillinen velliä, kelvannut kirkkoherralle.

Koko Metsämaan perhe kävi kirkkoherraa ja Johannesta saattamaan, kun tämä lähti. Minkälainen Johanneksen mieli oli, voinee jokainen arvata.

Eilen oli hän kulkenut tätä samaa tietä; nyt taasen kulki hän sitä. Vähä aika voi paljon muuttaa; vähässä ajassa paljon muuttua. —

Töllin lapsi on nyt ensimäisen, suurimman askeleen ottanut. Kaikista on alku pahin, vaikein. Vaan kun on alku tehty, ei mies työtänsä heitä, niinkauvan kuin voi vähintäkään hyötyä odottaa.

Johannes oli alkanut — alkanut astua uudelle tielle. Töllissä olisi hän kuivunut, nääntynyt, niinkuin touko sateen puutteessa lakastuu. Johannes tarvitsi taluttajan, alkavaisten askeleittensa johdattajan, nääntyväisen touvon kastajan. Johannes tapasi johdattajan, löysi kastajan. — Ei kummaa, että luulemme touvon edistyvän.

Mikä ei ole tavallista, se näkyy pian. Mikä ei ole tavallista, sitä rakastamme tai vihaamme, aina miten se on hyvä tai paha. Johannes ei ollut tavallinen lapsi, sen olivat Metsämaan asukkaat huomanneet, vaikka eivät viitsineet tuota ajatella. Mutta he rakastivat häntä. Kun hän nyt meni, jätti syntymätöllinsä, tuntui Jaakollekin tämä autiolta, Jaakolle, joka oli ilman suurta kaipiota lähettänyt muut lapsensa maailmaan. Johannesta, josta hänellä oli vähimmän hyötyä ollut, kaipasi hän.

Että Eeva ikävöitsi, ei ollut kummaa.