Читать книгу Ylhäiset ja alhaiset - K. J. Gummerus - Страница 5

Sisällysluettelo

Muutamia vähäpätöisiä seikkoja.

Moni silmäili ihastuen poikaa, joka äitinsä sivulla kulki Turun katuja. Ja poika olikin silmäiltävä. Hänen suurista, ihanista, taivaan sinisistä silmistänsä loisti sydämen hyvyys ja lapsellinen ilo. Hänen otsansa oli korkea ja kaunis; musta, kiherä tukka valui alas hänen hartioilleen. Hänen huulillansa lepäsi aina hymy; hänen poskensa olivat saaneet kukoistuksen ja terveyden värin siitä ihastuksesta, minkä tämän suuren kaupungin näkeminen hänessä vaikutti.

«Kuka on tuo kaunis poika?« kysyi moni ihminen; mutta tuota eivät tietää saaneet, elleivät suoraan pojalta kysyneet, ja kun sen tekivät, vastasi poika kohta:

»Minä olen Johannes, Metsämaan Jaakon nuorin poika«.

Johannes oli iloinen lapsi. Kun halla pani hänen isänsä pellot ja muut valittivat, istui Johannes ruuhessa rannalla ja leikitteli, tahi hyppeli hän metsiä porsaan kanssa. Hän ei ymmärtänyt surun syytä niin kauvan, kun petäjä kasvoi ja metsä kasvatti marjoja. Mutta kun porsas myytiin, ruuhi jäätyi kiini järveen ja marjat jäivät lumen alle, silloin ymmärsi Johannes, ettei syyttä isä surrut kesällä, ettei äiti syyttä itkenyt. Kun anoppi joulun alla kuoli, kadotti Johannes ajaksi ilonsa. Hän ei voinut ymmärtää, miksei anoppi huutanut ja pannut vastaan, kun isä ja äiti panivat hänet ahtaaseen arkkuun ja kelkalla vetivät kirkolle. Hän ei voinut ymmärtää, miksi anoppi maan kuoppaan laskettiin, ja kun hän vanhempainsa kanssa kirkolta palasi, itki hän katkerasti. Johannes raukka! Hän oli tähän saakka elänyt viattomuuden tilassa, — hän ei kuolemasta tietänyt mitään. Hän oli tosin kuullut kuolemasta puhuttavan, mutta hän ei ensinkään tiennyt sitä noin kauheaksi. Anoppi-eukon kuolema pysyi kauvan Johanneksen mielessä.

Talvi on vihdoin kulunut. Kalajärven jää suli. Lumi juoksi vetenä metsästä. Maa oli paljas.

Mutta köyhyys ja kurjuus oli Metsämaassa yhä hirmuisempi.

Eräänä päivänä, kun Jaakko kävi kirkossa, kuuli hän puhuttavan, että köyhille Turussa annettaisiin apua, jos heillä on papinkirja köyhyyden todisteena. Jaakko tiesi, ettei häntä köyhempää juuri voisi löytyä. Kun hän nyt kuuli nimitettävän, kutka jo apua olivat saaneet, oli hän päättänyt lähteä — hänkin. Saman pyhän illalla meni hän pastorin luo pyytämään tuota köyhyyden todistusta. Pastori koetti kauvan näyttää hänelle, ettei puheessa perää ollut, eikä saattaisikaan olla, sillä olisihan hänen, pastorin, pitänyt tietämän siitä. Mutta Jaakko ei uskonut papin sanoja — tahi jos uskoikin, toivoi hän kumminkin pastorin olevan väärässä. Jaakko oli suomalainen talonpoika, eikä Suomen talonpojan päästä hevillä saa lähtemään, mitä sinne kerta on päässyt. Suomen talonpoika on usein aivan itsepäinen. Pastorin täytyi myöntyä, ja Jaakko sai papinkirjan.

Eevalla oli Turussa naimisissa sisar, jota hän ei kymmeniin vuosiin ollut nähnyt. Kun ei Jaakko suuresti mielinyt lähteä vaivaloiselle jalkamatkalle, niin Eevan hallussa oli jo samana pyhänä papinkirja, ja Johanneksen kanssa oli hän valmis lähtemään.

Tuosta syystä nyt tapaamme Johanneksen Turussa.

Kahdeksanvuotinen oli peräti väsynyt, kun Suomen vanhimpaan kaupunkiin tultiin. Mutta nähdessään, mitä täällä oli nähtävänä, kadotti hän väsymyksensä ja nälkänsä. Hän oli koko matkan kysellyt äidiltään ja koettanut mielessään kuvailla itselleen kaupunkia; vaan kaupunki oli, kun hän nyt sen näki, aivan toisellainen.

Eevan sisar eli miehensä kanssa ei juuri varoissa, mutta ei myöskään sanottavassa köyhyydessä. Heillä oli ainoastaan yksi lapsi, nelivuotias tytär elossa.

Tiina täti ei ensin tuntenut sisartaan: mutta kun viimein tunsi, otti hän hänen iloisesti vastaan, ja Johannes pääsi pian nelivuotisen Annan ystävyyteen, vielä samana iltana.

Eeva sai surukseen heti kuulla, että hänen matkansa oli turha. Hän jäi kuitenkin muutamaksi päiväksi sisarensa luo, Johanneksenkin vuoksi, joka tuskin olisi jaksanut heti lähteä kotimatkalle.

Näinä päivinä sitten kulki Johannes äitinsä sivulla Turun kaduilla kummastellen mitä näki.

Tämä Turun retki eli aina Johanneksen muistossa. Unessaan näki hän uudestaan, mitä hän päivällä oli nähnyt. Etenkin kummallinen oli hänen mielestään kirjakauppa; sillä niin paljon kirjoja ei hän osannut aavistaa koko maailmassa löytyvän.

Tiina täti ansaitsi vaatetten pesulla paljon rahaa. Toisen päivän iltapuoleen tuli hän kamariin, jossa Eeva ja Johannes istuivat, suuri vaatemytty mukanaan. — Johannes oli ihastuneena jutellut kirjakaupasta, johon hän oli uskaltanut astua sisään ja jossa oli hänelle näytetty kauniita kuvia. Lienee täti kuullut hänen viimeisiä sanojansa, sillä tuskin ovesta tultuaan sanoi hän:

«Sinä osaat kirjakauppaan, Johannes?«

«Osaan«, vastasi poika iloisesti.

«No, ota tämä vaatemytty ja vie se majuri —selle, joka asuu vastapäätä kirjakauppaa. Kysy vaan majuri —sta, niin kyllä löydät. Muista nyt!«

Vastapäätä kirjakauppaa asui majuri —s, vanha Suomen sotilas. Ukko oli jäykkä ja kova katsella, mutta tuskin on milloinkaan kovannäköisen pinnan alla parempaa ja hellempää sydäntä tykyttänyt. Hän oli jo vanhanpuolinen mies. Tyttärensä, nuoren Marian kanssa, joka tähän aikaan oli vähäinen lapsi, eli hän viratonna syntymätalossaan. Hän oli saattanut Marian syntyessä nuoren rakastetun puolisonsa viimeiseen lepokammioon ja eli nyt yksin Mariansa tähden.

Maria istui isänsä sylissä. Hän oli vähäinen, kaunis ruusu, elämänsä keväimessä; hän piti molemmin käsin ukon suurista viiksistä kiini ja nauroi iloisesti, kun ukko irvisteli. Ukko suuteli tytärtään. Silloin tarttui tyttö hänen poskipartaansa molemmin käsin ja suuteli sotilasta. Ukko syleili hellästi tytärtään. Mitä olisi hänen elämänsä ollut ilman tyttöä?

Salin ovi aukeni, ja Johannes astui sisään.

«Oletteko te majuri —s?« kysyi hän.

«Olen«, vastasi majuri kerkeästi, niinkuin oli aina hänen tapansa, johon hän sodassa oli tottunut.

«Tässä on vaatteita teille«, sanoi Johannes. «Tätini on pessyt ne; maksun tulee hän itse noutamaan«.

«Pane tuonne«, sanoi majuri, «ja mene…«

Vaan Johannes ei mennyt; hän jäi seisomaan. Maria oli hypännyt alas isänsä sylistä, tarttunut Johannesta käteen ja huutanut samassa: «Et saa mennä; sinun pitää tulla katsomaan minun uutta nukkeani«.

Majuri nauroi. Kummastellen huoneitten kauneutta kulki Johannes Marian kamariin Marian sivulla.

«Tässä on minun uusi nukkeni, ja sen nimi on Sohvia Maria; se oli äitinikin nimi, mutta hän kuoli. Eikö Sohvia Maria ole kaunis?«

Johannes piti nukkea kädessään ja silitti sen posliinipäätä.

«Onko sinulla nukkea ollut?« kysyi Maria.

«Ei! — — O—on!« vastasi Johannes. «Minun nukkeni osasi käydä ja puhua, vaikkei kukaan hänen kieltänsä ymmärtänyt«.

«Voi, anna minulle se nukke, joka osaa käydä ja puhua, niin saat sinä tämän!» — Eikä nyt Marian uusi nukke ollut hänen mielestänsä minkään arvoinen enää.

«Ei sitä ole minulla enää. Kun halla kävi Metsämaassa, myi isäni sen«, sanoi Johannes huoaten.

»Mikä sinun nukkesi nimi oli?« kysyi Maria.

«Porsas«, vastasi Johannes.

«Hyi, kuinka ruma nimi!«

«Mutta kun se oli porsas…«

«Mutta ei porsas ole nukke«.

«Eikö se ole nukke, jolla leikimme?«

»Ei, tämä … tämmöinen on nukke; mutta koska sinulla ei nukkea ole, saat sinä tämän, ja tämä on aivan uusi. Ja — ja sitte saat sinä kätkyen, jossa Sohvia Maria saa nukkua, ja vaatteet, että saat muuttaa, kun se on liannut entiset, ja tämän huoneen, jossa se saa asua — —. Ja sitte saat tuoda sen muassasi, kun tänne tulet«.

Majuri nauroi tytön innolla. «Mutta millä sinä sitten itse leikit,

Maria?«

«Minulla on Anna Karolina ja Johanna; mutta, mutta … mikä sinun nimesi on?«

«Johannes!«

«Mutta Johanneksella ei ole yhtään nukkea«.

«Mistä olet sinä kotoisin?« kysyi majuri, joka oli illastellen katsellut kaunista poikaa.

«Metsämaan torpasta«, vastasi Johannes.

Majuri kysyi nyt yhtä ja toista ja sai pian tietää kaikki, mitä Johannes itse tiesi. Hän kuuli Johanneksen kertovan lapsen yksinkertaisuudella köyhyydestä ja anopin kuolemasta, porsaasta ja miten vanhemmat sisaruksensa olivat muuttaneet kotoa pois.

Johanneksen puhuessa oli Maria äkkiä juossut toiseen kamariin. Pian tuli hän takaisin, ja hänellä oli suuri nisuleipä kädessään. «Tässä saat leipää; kyllä meillä leipää on, ja kun tuo loppuu, niin tule tänne noutamaan enemmän«.

«Mutta Metsämaahan on niin pitkä matka, että menee koko päivä, ennenkuin

Johannes sieltä tänne ennättää«, sanoi majuri uteliaana odottaen mitä

Maria tuohon vastaisi.

«Vaan meillä on hevonen. Iisakki saa näyttää minulle missä asut, niin tuon minä joka päivä leipää sinulle«.

Majuri nauroi. «Kyllä sinä keinoja tiedät … Mariani. Mutta Johannes, nyt rupee jo olemaan ilta; ehkä tätisi ja äitisi jo kaipaavat sinua. Mene nyt kotiisi! Tuossa saat rahan, osta sillä mitä tahdot, ja nisuleivän Marialta«.

«Ja nuken ja kätkyen ja vaatteet ja huoneen, mutta et sinä jaksa niin paljon kantaa; minä tulen auttamaan sinua — —«.

«Ei pojat nukilla leiki«, sanoi majuri; «tytöt nukilla kujailevat?«

«Etkö sinä huoli minun nukistani?« kysyi Maria itkusilmin, ja majuri, joka näki Johanneksen mielittelevän nukkea, ei saattanut enää kieltää. Mutta kun ei Maria saanut seurata Johannesta, täytyi tämän luvata seuraavana päivänä tulla takaisin noutamaan loput.

«Muista nyt vaan, että tulet huomenna!« huusi Maria ja uhkasi vakavasti etusormellaan, kun Johannes raha ja nisuleipä yhdessä, nukke toisessa kädessä lähti pois.

Kummallinen tunne heräsi majurissa Johanneksen mentyä. Poika ei lähtenyt hänen mielestänsä. Minne hän silmäilikään, oli hän aina näkevinänsä pojan kauniit, siniset silmät. Maria puhui hänestä koko illan, ja hänen ensimäiset sanansa seuraavana aamuna olivat: «Onko Johannes täällä?«

Kun Maria kutsui Johannesta seuraavaksi päiväksi tulemaan takaisin, oli hän unhottanut, että hän itse oli kutsuttu vieraisille. Hän oli, ennenkuin Johannes vaatemyttyineen tuli, iloinnut siitä; mutta lapsen mieli, tuulen kieli. Maria oli vasta viidennellä vuodella.

Majuri oli antanut kokonaisen hopeariksin Johannekselle. Johannes tiesi rahalla olevan arvon, mutta kuinka suuren, sitä hän ei tiennyt. Hän ei ymmärtänyt, että raha voi maailmassa kaikki. Nisuleivällä oli hänen, mielestänsä paljon suurempi arvo kuin riksillä.

Tultuansa kadulle näki Johannes kirjakaupan ja sen akkunassa kauniin kuvakirjan. Marian nukkea katseli Johannes äsken oudoksuen; tätä kuvakirjaa katseli hän ihastuen. Hänellä oli rahaa. Hän ei saattanut olla kirjakauppaan menemättä.

Johannes ei ollut kaupungin lapsia; hän oli tuonut muassaan kaupunkiin korven tavat, rehellisyyden, joka ei tiedä mitään pelätä, joka luulee kauniin, kalliin nuken ja suuren herkullisen nisuleivän säilyvän kadulla oven edessä yhtä hyvin kun Metsämaassa isän tuvan ulkopuolella. Johannes ei saanut kirjakaupan ovea auki laskematta maahan, mitä hän käsissään kantoi. Hän pani portaalle nisuleivän ja Marian uuden nuken ja astui kirjakauppaan. Hän muisti majurin sanat: «Osta rahalla mitä tahdot!«

«Antakaa minulle kuvakirjoja tällä rahalla« — sanoi hän ja pani riksinsä kirjanmyyjän eteen.

Kirjakauppias katsoi pitkään poikaa. «Mitä kirjoja sinä tahdot? Mistä olet tuon rahan saanut?« kysyi hän.

Johannes jutteli, mistä hän oli sekä miten hän oli rahan saanut, ja kirjakauppias, joka hyvin tunsi majurin ja näki pojan kasvoista, että hän totuutta puhui, nyykäytti päätään ja kertoi kysymyksensä, mitä kirjoja Johannes tahtoi.

Johannes ei osannut sanoa minkään kirjan nimeä, vaan hän muisti kotona nähneensä vanhan aapiskirjan. Hän vastasi:

«Minä tahtoisin semmoisen kirjan, jossa on kukko takana, ja sitte tahtoisin minä sen kirjan, joka tuolla akkunalla on«.

Kirjakauppias oli rehellinen mies; hän ei käyttänyt hyväkseen pojan tietämättömyyttä. Hän antoi aapisen, jossa oli suuri kukko viimeisellä sivulla, vaan kuvakirjan sijaan antoi hän Uuden Testamentin ja kaupantekiäisiksi suuren kuvapaperin, joka Johanneksen mielestä oli enemmän arvoinen kuin kaikki kirjat yhteensä kirjakaupassa.

Kirjat toisessa kädessä ja toisessa pienet rahat, jotka hän oli takaisin saanut kauppaa tehdessään, lähti Johannes iloisesti ulos. Mutta kun hän portaalle tuli ja kyykistyi ottamaan nisuleipää ja nukkea, ei niitä enää ollut. Hän katseli kummastellen ympärillensä; mutta kun ei niitä näkynyt, ymmärsi hän vihdoin, että ne olivat varastetut.

Ja nyt rupesi hän katkerasti itkemään.

Kirjakauppias koetti lohduttaa häntä, mutta nisuleipä ei lähtenyt

Johanneksen mielestä. Katkerasti itkien tuli hän kotia.

Että äiti torui poikaa, on luonnollista, semmenkin kun hän takaisin tulleista rahoista tädin avulla ymmärsi, että poika oli saanut kokonaisen riksin. Äiti oli tosin jumalinen ihminen, mutta ennen hän olisi pannut riksin luonnolliseen ruokaan kuin kirjoihin. Sitä paitsi olisi hänen mielestänsä vanha aapinen kyllä kelvannut Johannekselle. Uuden Testamentin otti hän kumminkin varovasti talteen; semmoinen oli tosin Metsämaassa, mutta niin likainen ja rikkinäinen, ettei sillä enää mitään virkaa ollut.

Kun Johannes seuraavana päivänä lähti majuri —sen luo, käski äiti hänen kohta tulla kotia ja tuoda muassaan kaikki, mitä majuri tahi Maria antaisi. Mutta jos Johanneksen onni eilen oli ollut odottamaton, niin oli se nyt odotettuna mennyt. Majurin taloon tultuansa sai hän kuulla sekä isännän että neidin lähteneen vieraisille. Johannes sai pahoilla mielin palata äitinsä luo, joka toivoi Johanneksen tuovan tiesi mitä.