Читать книгу Kulissien takana - Kristofer Janson - Страница 3

Sisällysluettelo

Mr Plummer oli yksi Minneapoliksen pomoja. Hän oli kasvanut yht'aikaa kaupungin kanssa ja muisti ajan, jolloin ei ollut enempää kuin kolme taloa Missisipin länsipuolella. Nyt omisti hän komean talon Seventh Streetissä sekä useita rakennuksia Nicollet Avenuen varrella. Mr Plummerista voi sanoa, että hän oli "smart". [Hyvin tavallinen sana Amerikassa, merkitsee: näppärä ja älykäs liikemies.] Hän osasi hyvin haistaa, mistä rahoja oli ansaittavissa, piti aina silmät auki ja oli alituisesti saapuvilla kun hyvä tilaisuus tarjoutui. Hänellä oli luonnollisesti hevosensa ja vaununsa livrepukuisine palvelijoineen, penkkinsä kaupungin komeimmassa kirkossa, mistä kunniasta hän sai maksaa useampia tuhansia vuosittain, kuin myöskin maatila Minnetonkan varrella. Hän oli aina valmis lahjoittamaan muutamia satoja dollareita kun oli kysymys tulipalon tai tulvan aikaan saaman hädän lieventämisestä, ja siten tuli hänen nimensä sekä lahjoitettu summa sanomalehtiin. Mutta hän käänteli kauan aikaa kahdenkymmenenviiden centin kappaletta sormiensa välissä, kun joku raukka kolkutti hänen ovellansa apua pyytäen.

Oli useita erilaisia kertomuksia hänen entisestä elämästään ja hänen suuren omaisuutensa kokoamisesta, mutta ne olivat asioita, jotka kuuluivat muinaisuuteen ja joita ei tarvinnut vetää esille. Ne, joilla oli paremmat tiedot, voivat kuitenkin kertoa, että mr Plummer oli alkanut uransa kapteenina eräässä Missisippihöyryssä, vähitellen ostanut tuon vanhan aluksen, vakuuttanut sen korkeasta ja sytyttänyt palamaan semmoisella paikalla, missä hän helposti voi saada matkustajat maihin. Häntä ei erityisesti huolettanut, vaikka viisi eli kuusi niistä oli mennyt mukana. Hän oli saanut nostaa koko vakuutussumman ja katosi rahoineen Wisconsin metsiin, missä alkoi hakata hirsiä, pääasiallisesti valtion maalla, rakensi sahan ja uitti sekä tukkeja että valmiiksi tehtyjä laivan osia virtaa alas. Ensiaikoina oli hän elänyt indiaanien tapaan, nainut indiaanitytön sekä asunut maakuopassa. Myöhemmin, kun metsä oli kaadettu ja pieni kaupunki alkoi kasvaa sahan ympärille, rakensi hän itselleen upean talon ja vei sinne indiaanivaimonsa ja pienen poikansa.

Mutta sitte sattui, että eräs pieni, punakka, ketterä ja pyöreäposkinen ompelijatar sai työtä muutamiksi viikoiksi Plummerin talossa. Silloin syttyi herra Plummerin sydän tuleen ja liekkiin. Ja kun häntä pidettiin "kristillisenä" gentlemannina, tiesi hän mitä tämmöisessä tapauksessa oli tehtävä. Hän lähetti ilman muita mutkia indiaanivaimonsa puettuna vanhoihin villavaippoihin poikineen villiin metsään takaisin, kuten Abraham teki Hagarille. Mutta vesiruukun sijaan antoi hän hänelle muutamia satoja dollareita.

Sitten hän nai ompelijattaren. Siellä ei oltu niin turhantarkkoja semmoisten asiain suhteen. Ja se oli sama ompelijatar, joka nyt esiintyi mrs Plummerina Minneapoliksen hienossa maailmassa, ja ylpeydellä piti itsensä kaupungin hienoimmin puettuna rouvana. Plummer oli myynyt omaisuutensa Wisconsissa, ja huomattuaan, että St. Anthony Falls kätki äärettömät rikkaudet käyttämättömässä vesivoimassaan, osti hän kosken ympärillä olevat rannat ja rakensi sinne sahan. Hän huomasi nyt rohkeimmatkin toiveensa toteutuvan. Ikäänkuin taikasauvalla kohosi siihen pian kokonainen kaupunki. Tehtaita ja myllyjä ahtautui kosken ympärille, ja rahoja virtasi hänen taskuihinsa myydyistä rakennustonteista. Minneapoliksen hiekka oli muuttunut hänelle kultahiekaksi.

Indiaanivaimostaan ja pojastaan ei hän kuullut enää mitään. Nyt hänellä oli komeuksilleen kaksi muuta perillistä, poika ja tyttö. Mr Plummer tahtoi mielellään saada pojalleen hyvän kasvatuksen, ja hän oli aikonut lähettää hänet jonnekin korkeampaan kasvatuslaitokseen itään päin. Mutta siihen ei pojalla näyttänyt olevan mitään taipumusta. Hän oli kankea koulussa, ja kun hän oli käynyt sen, sekä ponnistellut läpi erään kauppaopiston, antautui hän heti käytännölliseen toimeen. Se olikin hän, joka todellisuudessa hoiti sahan, vaikka vanhus aina piti oikeutenansa tarkastaa tilit.

Isä antautui pääasiallisesti rautatieliikkeeseen. Hän oli päässyt erään työkonttorin johtajaksi, jota paitsi hän oli yksi erään pääradan tärkeimpiä osakkeenomistajia. Poika, Frank oli kaunis nuori mies, elämänhaluinen ja myöskin ovela liikemies.

Tyttö oli käynyt erään yksityiskoulun sekä korkeamman oppilaitoksen ja nyt oli kysymys hänen opintojensa jatkamisesta yliopistossa. Mutta sen sijaan sai hän matkustaa Europaan. Eräs Plummerien tuttava perhe aikoi matkustaa Ranskaan ja Englantiin sekä esitti että Fanny Plummer seuraisi mukana. Hän oli heti valmis, ja tämä matka tuli loistokohdaksi hänen elämässään. Erityisesti oli hänen mahdoton olla kertomatta eräästä kreivittärestä, joka oli ottanut heidät vastaan vierainansa Pariisin lähellä olevassa linnassaan, ja kertonut että hänen poikansa, kreivi, mikä sattumalta oli poissa kotoa, oli muutamien vuosien perästä aikonut lähteä huvimatkalle Amerikaan. Sekä Fanny Plummer, että hänen matkatoverinsa olivat jättäneet silloin osoitteensa kreivittärelle ja pyytäneet, että kreivi tulisi heidän vieraakseen, jos hän matkustaisi Minneapolikseen saakka länteen päin.

Vanha herra Plummer oli tosin kuullessaan sen sanonut toivottavansa kreivin hiiteen ja toivovansa, ettei hän koskaan tulisi heidän kaupunkiinsa, mutta mrs Plummer, ompelijatar, uneksi hiljaisuudessa onnesta saada astua pöytään todellisen kreivin saattamana, ja oli aivan väsymätön kysellessään Fannyltä olivatko sellaiset kreivit muiden ihmisten näköisiä, miten he olivat puettuja, miten he söivät ja joivat, montako palvelijaa heillä oli j.n.e.

Mrs Plummer tahtoi esiintyä Minneapoliksen hienoimman talon rouvana. Jos hän huomasi Bradstreet & Thurberin akkunoissa jotakin uutta, jonka väitettiin olevan muotikasta, oli se heti ostettava ja lähetettävä hänelle. Hän ei koskaan ajatellut, sopivatko esineet toisiinsa, vai ei. Roccoco- ja renässanssityylisiä esineitä, kreikkalaista antiikia ja Napoleonin aikaisia tavaroita, orientaalisia koristuksia ja Manchesterilaisia teoksia oli sotkettu sekaisin, kuin jossain varastohuoneessa. Ja kuitenkin teki tämä kirjava kokoelma kunnioitusta herättävän vaikutuksen moninaisuudellaan ja loistollaan.

Astuessaan tuohon komeaan vestibyyliin suuremmoisine porraskäytävineen, katsellessaan ympärilleen ja nähdessään nuo kauniit metallikilvet, täysimessinkiset, rikkaasti koristellut kulhot ja vanhat varustukset, joita oli naulattu seinille, kaikki valaistuina Edisonin hehkulampuilla, tunsi joutuvansa jonkunlaisen vieraan vaikutuksen alaiseksi, joka valloitti mielikuvituksen. Ja tullessaan noihin uljaisiin huoneisiin paksuine brysselinmattoineen, pehmeine huonekaluineen, kalliine flyygeleilleen, upeine kultaripsuisine akkuna- ja oviverhoineen ja suloisine lämpöineen, jota alituiseen pidettiin yllä kellarissa olevan lämpöjohto-laitoksen avulla, tunsi voivansa hyvin, varsinkin jos lämpömittari ulkona näytti 30 astetta pakkasta.

Yksi asia oli kuitenkin, joka kaiken tämän komeuden keskellä muistutti ompelijattaresta ja metsäläismiehestä ja se oli seinien koristaminen. Erään tunnetun taiteilijan Pariisissa maalaaman talon tyttären useita tuhansia frankeja maksavan muotokuvan — mitä taulua näyteltiin jokaiselle uudelle vieraalle ja mainittiin samalla sen hinta — vieressä riippui muutamia kurjia öljypainokuvia ja inhoittavia viiden dollarin öljymaalauksia. Ne esittivät punaisia tuntureita ja taivaansinisiä järviä, ukonpilvitaivasta ja viheriäisiä kuorittujen, hakatuilla spenaatin lehdillä koristettujen tukkien näköisiä puita. Kaikki nämä taulut olivat upeissa, kullatuissa puitteissa. Mr ja mrs Plummer eivät voineet ymmärtää, etteivät nämä taulut olisi kauniita. Niissähän olivat edustettuina kaikki vesikaaren värit. Eräs henkilö, joka kutsui itseään taiteilijaksi, oli eräänä päivänä ollut Plummerin konttorissa ja näyttänyt hänelle taulua, joka ei ollut puolenkaan heidän taulujensa kokoinen, ja hän oli pyytänyt siitä 300 dollaria. Oliko siinäkin järkeä?

Plummer oli tarjonnut hänelle viisi dollaria ja vakuuttanut nykyään voivan saada suurempia ja kauniimpia tauluja kahdella dollarilla. Mutta taiteilija oli ollut niin riivatun ylpeä, ettei ollut katsonut hänen ansaitsevan edes vastausta, vaan rientänyt ulos.

Eräs taulu Yellowstone-Parkista vaikutti enimmän mr Plummerin sydämeen. Se esitti suurta vuorenluolaa ilta-auringon valossa. Siinä loistivat punaiset, siniset ja keltaiset värit sekaisin, ammottavat kuilut kohisevine koskineen, ja suuri kotka, joka mustana tahrana näkyi keskellä taulua, ja joka ympäristöön verrattuna oli suunnilleen pienemmän kallion kokoinen. Se oli tehty suuremmaksi luonnollista kokoa, että sen paremmin huomaisi, sanoi mr Plummer.

Mr Plummer ei viihtynyt oikein tässä loistossa. Hän oli talon sisustukseen nähden pannut sen ehdon, että hän saisi pitää yhden huoneen omaan laskuunsa, ja sisustaa sen oman mielensä mukaan. Muuten saisi vaimo hallita ja asettaa miten mielensä teki. Siinä huoneessa oli ainoastaan yksinkertainen pöytä ja puutuolit eikä mitään mattoa lattialla, niin että siellä voi vapaasti syleksiä ympärilleen niin paljon kuin halutti, ja sitä ei mr Plummer unohtanutkaan ollessaan tässä "paratiisissaan". Siellä sai hän panna jalat pöydälle ja istua hajasäärin tuoleilla ja polttaa halpaa tupakkaa pienellä piippukänällä aivan kuin metsässä. Siellä otti mr Plummer vastaan vaatimattomat ystävänsä ja tunsi itsensä vapaaksi. Siellä hän voi kiroilla niin paljon kuin tahtoi sekä heittää pois takin ja liivin päältään.

Mutta kun hän avasi talon hienoimpiin osiin johtavan oven, täytyi hänen olla hieno herra, käydä huolellisesti puettuna, puhua siivosti ja sylkeä sylkiastiaan.

Tytär Fanny ei voinut sietää tätä isän "paratiisia" enempää kuin hänen yksinkertaisia tapojaankaan ylimalkaan. Oli aivan kuin olisi "paratiisin" tupakanhaju tunkeutunut ovenraoista ja turmellut ilman tuossa hienossa salongissa. Se oli melkein vielä pahempaa, kun äidin tekemä tyhmyys, kun hän seurassa kysyi, oliko Kalkutta Yhdysvalloissa eli oliko Michel Angelo kongressin jäsen. Mutta mitäs teki? Isä oli itsepäinen siinä asiassa ja tuumi, ettei se liene paljo, jos hän pitää yhden ainoan huoneen koko talossa itseänsä varten, kun heillä oli kaikki toiset.

Mr ja mrs Plummer vihasivat sivistystä sentähden ettei heillä itsellään sitä ollut ja kun he epäilivät sivistyneiden ylönkatsovan, nauravan ja puhuvan pahaa heistä selän takana. Mutta täytyihän heidän koettaa olla hyvässä sovussa hienon seurapiirin kanssa, jolla oli vaikutusvaltaa kaupungissa ja sitä paitsi piti hämmästyttää maailmaa rikkauksillaan.

Jos joku maailmanmaineen saavuttanut taiteilija tuli Minneapolikseen, kuten Kristina Nilson, Adelina Patti tai Edvin Booth, niin toimitettiin Plummerilla heti kestit hänen kunniakseen. Jonkun "arvoisan pastorin" oli silloin valituin sanoin puhuttava kunniavieraalle. Plummerien kutsuja tapasivat ylimalkaan useimmat kaupungin kirkkojen papit kunnioittaa läsnäolollaan. Plummer tahtoi näyttää, että hän perheinensä näinä epäuskon aikoina pysyi vanhassa koetellussa oikeauskoisessa opissa.

Plummerilla oli vielä kirjastokin, se tahtoo sanoa kaunis leikkauksilla ja lasiovilla varustettu pähkinäpuukaappi täynnä hyvin sidotuita kirjoja, joiden selkämyksiä kullatut nimet koristivat. Siellä näkyivät m.m. Longfellowin teokset, Byronin teokset, Dickensin ja Thackerayn kirjoitukset. Mutta harvat osasivat aavistaa, mitä niiden selkämyksien takana oli. Se oli aimo Plummerilaista pilaa, mihin salaisuuteen harvat valitut pääsivät osallisiksi. Sillä välin kun jäykät, ikävät vieraat ihmettelivät Plummerin lukittujen lasiovien takana olevaa hyvää kirjavalikoimaa, vei hän hauskimpia niistä johonkin nurkkaan ja jäätyään yksin heidän kanssaan vilkutti hän heille toista silmäänsä ja kysyi, tahtoivatko he virkistää hiukan itseään Longfellowilla tai Bryantilla "paratiisissa". Ensikertalaiset tuijottivat häneen hämmästyneinä ymmärtämättä mitä hän tarkoitti. Mutta silloin avasi Plummer varovasti lasioven ja tarttui jonkun kirjan selkämystään, kannet irtautuivat ja kaapissa tuli näkyviin vahva pahvilipas. Se oli jaettu osastoihin ja jokaisessa oli täysi pullo Johannesbergeriä, Catawbaa, Brandya tai jotain muuta. Ihastuneina tästä päähänpistosta menivät "hauskat" vieraat Plummerin yksityishuoneesen kantaen jokainen pulloa takkinsa alla. Kirjojen selkämystät pantiin paikoilleen ihastuttamaan niitä arvoisia loistavilla nimillä varustettuja herroja ja naisia, jotka tulivat vieraisille. Sillä välin huuhtelivat Plummer ja hänen ystävänsä sivistyksen itsestään "paratiisissa", kertoivat meheviä juttuja ja joivat englantilaiset ja amerikalaiset klassikot [etevä kirjailija. Suom.] suihinsa hiotuista viinilaseista. Tämä oli ainoa tapa, jolla Plummer nautti kirjallisuudesta.