Читать книгу Kulissien takana - Kristofer Janson - Страница 6

Sisällysluettelo

Harvoin oli Minneapoliksessa pidetty sellaisia pitoja, kuin nyt Plummerilla oli. Vaunut toistensa perästä vierivät komeasta portista sisään ja niistä astui alas juhlapukuisia herroja ja naisia. Vahtimestarit juoksivat edestakaisin saatellen vieraita pukuhuoneisiin. Loistavat kukat komeilivat suurissa maljakoissa ja levittivät tuoksuaan ympäri. Ruusuköynnökset koristivat seiniä ja kietoivat sisäänsä taulut ja veistokuvat. Kreivin kruunulla varustetut nimikirjaimet sekä sanat: Vive la France! loistelivat viheriää lehtikasvitaustaa vastaan. Edisonin hehkulamput ja kaasuliekit kilpailivat keskenään loistosta.

Rouva Plummer purjehti majesteetillisena ympäri levottomuudesta hehkuvin poskin tarkastellen, miten kaikki menestyisi, ja tervehti vieraitansa. Fanny, vaaleanpunaisessa, pitsikoristeisessa silkkipuvussaan hymyili kaikkein rakastettavinta hymyään joka taholle, ja oikealta ja vasemmalta kuului "how do yow do?" — "happy to see yow." Se oli omituinen sekamelska, tuo pitoihin kokoontunut ihmisjoukko. Siellä oli noita tavallisia "Uncle Sams", jotka rauhattomina liikkuivat ympäri salaisesti toivoen pääsevänsä taas "Officeilleen" ja jaellen ympärilleen kuivia sukkeluuksiaan. Siellä oli pappeja valkeine kauluksineen ja huulillaan hurskas hymy, pappeja, joita kaikki kahden- ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä olevat naiset ihailivat, ja joiden paljaan läsnäolonkin luultiin tuottavan siunausta. Siellä oli lukematon joukko äitejä ja tyttäriä, mitkä tulpaanien tavoin loistelivat monivärisissä, kalliissa puvuissaan puuteroittuina, maalattuina ja tarpeenmukaisesti topattuina. Nuoremmilla oli kokonainen ruusutarha rinnoilla, ja vanhempien puvut kimaltelivat kuin jalokivien näyttelypöytä. Paitsi kaikkia näitä oli siellä koko joukko mustiin hännystakkeihin, avorintaisiin liiveihin ja hienoihin tärkkipaitoihin puettuja herroja. Nämä harhailivat ympäri aivan kuin olisivat eksyneet johonkin kaukaiseen, heille tuntemattomaan seutuun. Nämä olivat ne ranskalaiset, jotka Plummer oli sinne kerännyt, mutta joita hän nyt katseli melkein vihollisina ja toivoi sinne niissä pippuri kasvaa. Sillä mitä hittoa ne täällä tekivät nyt, kun ei tarvittu ranskan kielen taitoa. Niiden nimiäkin oli kunniallisen yankeen mahdoton lausua. Hänelle se oli yhtä mahdotonta kuin kiven hakkaaminen.

Mr Plummer kulki ympäri vieraiden joukossa ja ajatteli Byronia ja paratiisia sekä katseli odotellen ruokasalin ovelle. Eivätkö ne nyt jo anna merkkiä, että päivällinen on valmis? Juhlan alkupuoli oli ikävää, vallankin niin kauan kuin vieraita saapui. Jokainen seisoi odotellen paikallaan koettaen näyttää rakastettavalta, kunnes uusi vieras saapui ja tuli esitellyksi. Siinä vakuutettiin molemmin puolin uuden tuttavuuden tuottavan suurta iloa, vaikka seuraavana päivänä unohdettiin toisensa.

Muutamia pappeja oli keräytynyt kirjakaapin ympärille.

— Noilla rahamiehillä näyttää sentään olevan kirjallisuusaistia, sanoi eräs heistä tutkiessaan kirjojen nimiä.

— Selkämystät näyttävät kuluneilta, sanoi toinen.

— Minä epäilen kuitenkin, että kirjansitoja tuntee ne parhaiten, puuttui puheeseen kolmas.

Heidät keskeytettiin. Päivällinen oli valmis. Kaikkien kasvot kirkastuivat ja vieraat alkoivat virrata ruokasaliin. Mrs Plummeria kohtasi nyt se kauan uneksittu onni, että hän sai astua pöytään "todellisen" kreivin saattamana, ja hän tunsi siinä tilaisuudessa omituisen lämmön virtaavan jäseniensä läpi. Kreivi oli niin rakastettava, niin rattoisa ja iloinen sekä puhui engelskaa niin hyvin, että sitä oli hauska kuulla. Selittipä hän valituin sanoin Fannylle, kun tämä kaivoi esille unohtumattomat Pariisin matkamuistelonsa, että hän piti kunnianaan ja velvollisuutenaan hänen kotimaassaan vieraillessa puhua englanninkieltä. Kun eräs niistä kunnianarvoisista gentlemanneista, joita Plummer oli kreiville esitellyt, puhutteli häntä ranskaksi, vastasi tämä hymyillen englanninkielellä, ja hänen omat maanmiehensä lopulta huomauttivat pisteliäästi, että herra kreivi puhui paremmin engelskaa, kuin äidinkieltänsä.

Ruokasaliin astuessa kuului vieraiden joukosta mieltymyksen sorinaa, kun he näkivät kukilla ja hedelmillä maukkaasti koristetun pöydän. Kreivi lausui tämän johdosta mrs Plummerille kohteliaan huomautuksen, joka pani hänen sydämensä nopeammin sykkimään, ja sitte käytiin käsiksi ruokiin. Eräs kaupungin hienoimpien hotellien isännistä oli ottanut järjestääkseen päivälliset ja luvannut saada aikaan jotain suuremmoista niistä aineksista, mitä mrs Plummer oli hankkinut, niin että hän itse voi huoleti omistaa koko huomaavaisuutensa vieraillensa. Mr Plummer nyökäytti useita kertoja merkitsevästi päätään eräälle gentlemanille, ja lopullisesti astui tämä aivan kalpeana esiin ja piti ranskankielisen puheen, koettaen niin paljon kuin mahdollista puhua nenäänsä saavuttaakseen oikean lausuntatavan. Hän puhui Ranskan kauneudesta ja kunniakkaasta nimestä historian lehdillä, hän puhui Lafayetistä ja Ranskan vallankumouksesta, joka oli herättänyt vastakaikua valtameren takanakin. Hän puhui siitä mieltä kiinnittävästä elokuun neljännestä päivästä 1789, jolloin Ranskan aateli ja papisto oli luopunut oikeuksistaan ja yhdistynyt siihen suureen kansaan ja omistanut yhteisen isänmaan; hän puhui siitä etevästä asemasta, minkä ranskalaiset, tämä tarkkaälyinen ja sattuvan terävällä kielellä varustettu kansa on valloittanut tieteessä ja kirjallisuudessa, sekä lopetti esittäen maljan kauniille ja loistavalle Ranskalle ja sen aatelille, joka niin hyvin ymmärsi sananlaskun noblesse oblige! Puhe oli kaunis ja otettiin vastaan myrskyisellä mieltymyksellä, vaikka useat naiset, jotka eivät ranskaa ymmärtäneet, olivat sen kestäessä alkaneet haukotella viuhkojensa takana.

Charles Bradfordin teki mieli nauraa koko jutulle, mutta hän hillitsi itsensä. Ja kun puhe oli lopussa, nousi hän aivan tyynesti ja lausui englanninkielellä:

— Kunnioitettavat naiset ja herrat! Pidän suurena kunniana olla läsnä näin valitussa seurassa, ja kiitän vilpittömästi niistä kauniista sanoista, jotka edellinen puhuja lausui minun isänmaastani ja Ranskan aatelistosta. On olemassa toinen aateli, josta minä tänä iltana tahdon huomauttaa, aateli, joka todellisuudessa yksinään ansaitsee sen nimen, ja se on amerikalainen aateli, työn aateli! (Hyvä! Hyvä!) Onko korkean yhteiskuntaluokan jäseneksi syntyminen jokin ansio? Ei, se joka taistellen, askel askeleelta pyrkii eteenpäin, se joka taipumattoman tahtonsa avulla voittaa kaikki esteet, se, jonka päämäärä on kaukana ja korkealla ja kuitenkin sen saavuttaa, hän on todellinen aatelismies, hän on meidän aikamme mies. Arvonimet, ritarimerkit ja erikoisoikeudet eivät luo miestä, vaan hyvä pää, luja tahto ja väkevät käsivarret. Ja nyt, arvoisat naiset ja herrat, olemme koolla juuri sellaisen jalosukuisen amerikalaisen katon alla. Hän on yksi sivistyksen uranuurtajoista lännen präärioilla ja metsissä. (Tässä tuli Plummer ajatelleeksi indiaanivaimoaan ja poikaansa). Hän on kohonnut ainoastaan ja yksinomaan pontevuutensa avulla siihen arvossapidettyyn asemaan, mikä hänellä nyt on. Hän on kukoistavan kaupunkinsa kaunistus. Minä pyydän, että te, arvoisat naiset ja herrat tyhjennätte lasinne tämän jalosukuisen amerikalaisen, meidän isäntämme, herra colonel Plummerin kunniaksi.

Hillitön riemastus seurasi tätä puhetta ja ihastuksissaan astui Plummer korkeassa persoonassaan esille. Hän hymyili tyytyväisenä ja selvään näkyi, että hän oli hyvällä tuulella. Hän napautti veitsellä lasiin; vaimonsa heitti häneen levottoman silmäyksen ja nipisti Fannyä käsivarteen, mutta turhaan.

— Arvoisa vieraani! — alkoi hän — Te tiedätte etten minä ole mikään puhuja, minä ymmärrän paremmin akkunanpuitteita, ovia ja säleverhoja, kuin kauniita puheenparsia (naurua). Mutta se minun täytyy sanoa, että tämä poika — anteeksi, minä tarkoitan vierastamme — (mrs Plummer katseli punastuen alaspäin) on saakelin hauska mies. Minä pidän hänestä. Alussa minä tosin vähän pelkäsin häntä sellaiseksi vanhan maanosan kopeaksi herraksi, jommoisia me joskus täällä näemme, mutta hän onkin päinvastoin reima ja hauska mies, joka voi juoda lasin viiniä ja puhua kursailematta suunsa puhtaaksi ilman kaikenmoisia seremonioita ja joutavia koristuksia Ja katsokaas, siitä minä pidän. Kreivi Ducrjan ja hänen mahdottoman nimensä malja! Toivoisin, että kaikki ranskalaiset aatelismiehet olisivat hänen kaltaisiaan.

Kaikki kumarsivat Charles Bradfordille, joka nousi ylös, meni mr Plummerin luo ja puristi hymyillen hänen kättään Plummerin taputtaessa häntä suurella kourallaan olalle.

Vaikka puolet kokoontuneista vieraista antoivat lasinsa olla koskematta kun olivat ehdottomasti raittiita, joivat kuitenkin muutamat, varsinkin europalaiset sangen vahvasti. Heistä oli harvinaista saada viiniä amerikalaisissa pidoissa. Nyt annettiin jäätelön, leivoksien ja hedelmien päästä oikeuksiinsa ja vetäydyttiin sitten iloisina ja kylläisinä pois ruokasalista. Plummer oli siihen määrään ihastunut, että hän vei Frankin syrjään ja kysyi, eikö kävisi päinsä pyytää kreiviä ja muutamia valituita "paratiisiin" polttamaan sikaarin. Mutta Frank tuumi, että oli paras jättää se tuonnemmaksi. Päivälliset olivat onnistuneet erinomaisen hyvin. Nyt piti varsinaisen illan ohjelma alkaa, kun mrs Plummer äkkiä tuli hyökäten ruokasaliin, missä hän tapasi Frankin istumassa hajasäärin tuolilla puhellen Agneksen kanssa, joka oli nyt ruoalla toisten palvelijain kanssa.

— Frank, oh, oletko sinä täällä, Frank? Minä olen sinua etsinyt joka paikasta. Mitä nyt on tehtävä?

Ja mrs Plummer näytti tahtovan vaipua maan alle.

Mutta rakas äiti, mitä nyt? Onko tuli irti? — huudahti Frank mennen äitinsä luokse.

— Juuri nyt sain kirjeessä tiedon, että herra Stoeving ja se nainen, jonka olimme hankkineet soittamaan tänä iltana, eivät tulekaan. Sellaisiin taiteilijoihin ei pitäisi koskaan luottaa! Niissä ei ole kipinääkään rehellisyyttä. Mitä nyt teemme, Frank? Näin suuret pidot ovat aivan mahdottomat ilman musiikia. Siitä tulee oikea häväistysjuttu. Ja nyt alkaa miss Lily heti elocutioninsa.

Frank seisoi silmänräpäyksen ajatuksiinsa vaipuneena, mutta silloin pisti hänen päähänsä oiva ajatus.

— Äiti, sallitko minun vapaasti toimia, niin minä hankin sinulle hyvää soittoa ja laulua lisäksi, sanoi hän veitikkamaisesti hymyillen. — Mutta jälestäpäin en minä tahdo kuulla mitään muistutuksia.

— Kyllä, emme saa nyt ajatella kustannuksia. Tällaisia tilaisuuksia sattuu vaan kerran elämässä, vastasi mrs Plummer.

— Maksu ei luullakseni tule kysymykseen. Saamme sitä varmaan ilmaiseksi, jos saamme.

— Niin, toimita nyt vaan joku, niin teet minulle suuren palveluksen, sanoi mrs Plummer ja meni vierashuoneesen, missä keskustelu oli aika vilkasta. Frank meni suoraa päätä Agneksen luo.

— Muistatteko minulle antamanne lupauksen, kun lupasin olla kielittelemättä? sanoi hän.

— Kyllä, herra Plummer.

— Muistatteko, että lupasitte soittaa ja laulaa, kun minä isän ja äidin puolesta pyydän?

— Kyllä, mutta miksi sitä nyt kysytte?

— Siksi, että teidän on hetken perästä täytettävä lupauksenne.

— Nyt? Näiden vieraiden joukossa? Oletteko järjiltänne?

— Saatte mielellänne luulla minusta mitä tahdotte, miss Agnes, mutta nyt minä vaadin, että täytätte lupauksenne. Minä olen pitänyt sanani, tehkää te nyt samoin!

— Mutta mitä vanhempanne sanovat?

— Heidän hämmästyksensähän juuri onkin hauskinta koko asiassa. Katsokaas, ne taiteilijat, joiden piti esiintyä tänä iltana, ovat rikkoneet lupauksensa, niin että äiti on vallan mielettömänä ja minä olen luvannut auttaa häntä.

— Mutta ymmärrättehän, että minun vaatetukseni…

— Vaatetuksenne? Minä vakuutan teille, miss Agnes, että te yksinkertaisessa valkoisessa puvussanne (rouva Plummer oli pyytänyt häntä pukeutumaan valkoiseen, kun hänen oli autettava tarjoamisessa) olette tuhat kertaa kauniimpi, kun kaikki nuo pyntätyt neitoset tuolla sisällä. Varastamme vielä muutamia ruusuja näistä kukkavihoista ja pistämme hiuksiinne, eli jos tahdotte kaivelemme sisar-Fannyn jalokivilipasta.

— Ei, ei, antakaa sisar-Fannyn tavaroiden olla rauhassa!… Mutta enhän minä osaa mitään.

— Ette osaa mitään? Voitte soittaa sen, minkä soititte minulle silloin, kuin minä hämmästytin teitä. Se tulee onnistumaan mainiosti, sillä se oli jotain aivan uutta, ja me amerikalaiset olemme oikeita narria, kun on jostain uudesta kysymys.

— Mutta ymmärrättehän, herra Plummer, että asemani tässä talossa…

— Asema? Eihän teitä tunne kukaan muut, kuin isä, äiti ja muutamat läheisimmät ystävät. Ja nähkääs, miss Agnes, se toimi joka teillä on, ei sovi teille. Teidän pitäisi tulla soitonopettajattareksi. Sitä vaatii teidän lahjakkaisuutenne ja teidän tulevaisuutenne. Karkea työ, jota nyt teette, turmelee sitäpaitsi teidän terveytenne.

— Se on aina ollut minun tulevaisuuteni unelma, vastasi Agnes. — Mutta mitä minä voin tehdä, kun en tunne täkäläisiä ihmisiä enkä olosuhteita. Mitä se olisi hyödyttänyt, jos minä olisin ilmoittanut, että miss Agnes Pryts antaa soittotuntia?

— Niinpä niin, mutta juuri sentähden täytyykin teidän soittaa tänä iltana. Silloin saa suurin osa kaupungin hienoimmasta seurapiiristä kuulla teitä, musiikin harjoittaminen teidän opastuksellanne tulee pian muotiasiaksi. Te tulette saamaan oppilaita niin paljon, kuin tahdotte.

Agneksen toivo heräsi. Jospa hän olikin nyt elämänsä käännekohdassa!

Nyt kysyttiin vaan ripeää päätöstä.

— Näen, että suostutte ehdotukseeni. Rohkeutta vaan, niin se kyllä onnistuu! — sanoi Frank iloisesti. — Isä ja äiti auttavat teitä, saatte olla varma. Tahdotteko nyt mennä Fannyn pukuhuoneeseen, niin minä tulen sitte noutamaan teitä sieltä.

Agneksen oli aivan pää pyörällä ja sydän löi rajusti hänen kiirehtiessään portaita ylös Fannyn huoneeseen. Hän heittäytyi sohvalle ja tyrskähti itkuun. Sitten rukoili hän hartaasti, että se menestyisi. Hän ajatteli työstä väsynyttä äitiraukkaansa, jonka täytyi niin paljon raastaa vanhoilla päivillään. Ehkäpä hänellekin oli tuleva levon aika. Hän huomasi nyt, että aika oli täpärällä eikä hän voinut näyttäytyä punaisin silmin. Hän nousi ylös, järjesti pukunsa, kastoi pyyhinliinan kylmään veteen ja pyyhkieli sillä silmiänsä, pisti yhden niistä ruusuista, joita Frank oli ottanut ruokapöydältä, hiuksiinsa, ja niin oli hän valmis.

Hänen täytyi itsensäkin peilin edessä seisoessaan tunnustaa, että hän oli aika kaunis. Hänellä oli solakka, neitseellinen vartalo, suuret, vähän arat silmät, jotka muistuttivat metsähirven silmiä, punaiset, täyteläiset huulet ja terveet valkoiset hampaat. Hän seisoi ja odotti Frankia sekä mietti, mitä lauluja hänen olisi valittava.

Sillävälin riensi Frank takaisin vierashuoneeseen ja tuli sinne keskellä elokutionia.

Läntisessä Amerikassa on olemassa eräs laji kulkevia piinahenkiä, jotka nimittävät itseään elokutionisteiksi. Heidän toimenaan on näyttää ihmisille, miten ei saa lukea. Ne ovat tavallisesti Bostonilaisia, jotka ovat punnitut ja köykäisiksi löydetyt, ja jotka nyt lännessä tahtovat niittää laakereita. Parempi olla ensimäinen pienessä kaupungissa, kuin toinen Roomassa! He vaativat, että heitä pidettäisiin taiteilijoina ja puhuvat usein esiintymisestään Julian osassa näyttämöllä. Ne muuttavat käytöstapaa yhtä nopeasti kuin kameleontti muuttaa väriä. Joskus ovat ne tunteellisia ja puhuvat värisevällä äänellä, toisinaan manaavat esille henkiä syvällä bassoäänellä, toisinaan kiitävät eteenpäin kuten pienet kaupunkilaistytöt katukäytävällä. Ne muuttuvat surullisesta iloisiksi, pesumatamista sankarittareksi yhtä näppärästi, kuin nuorallatanssija tekee hyppyjään. He eivät vihaa mitään niin paljon, kuin luonnollisuutta ja taide on heidän mielestään samaa, kuin teeskentely. Vanhat farmarit, jotka ovat ruvenneet talonomistajiksi ja rihkamakauppiasten tyttäret ja koko sekanainen nousukasjoukko ihailee tätä teeskentelyä ja luulee sen olevan suurta taidetta.

Mrs Plummerin elokutionisti oli liikkuvaa lajia. Hän siristeli silmiänsä, varjosti kädellään ja tähysteli, kuten merikapteeni pelastusta vartoen, mutta tuli siinä iskeneeksi katseensa herra Plummeriin, joka sattumalta seisoi sillä puolella, jotta tämä kauhistuneena tirkisteli, oliko hän tahrannut paidanrinnustaan. Hän taivutteli ja väänteli itseänsä aaltojen suuretessa, levitti käsivartensa ja kirkui myrskyn yltyessä. Hän muodosteli käsistään torven, jolla kapteeni lähetti käskyjään myrskyn kestäessä niin, että lähimpänä seisovien ehdottomasti täytyi siirtyä ulommaksi antaakseen tilaa laivalle, joka kiikkui laineilla. Elokutionisti riuhtoi kaikin voimin palkkansa edestä. Mutta onneksi laiva vahingoittui ja alkoi vajota. Maalla olevat näkivät sen, mutta eivät voineet auttaa. He vaan lankesivat polvilleen ja lauloivat virttä "Come to Jesu!" Tällöin kuultiin todellakin hiljaista ja pidätettyä virren säveltä. Tämän osan suoritti kaksi hänen apulaistaan lisätäkseen vaikutusta samalla, kun hän seisoi ja väänteli käsiään. Kaikki äänet laivalla olivat tauonneet, sillä miehistö oli mennyt pohjaan, mutta myrskyn ulvonnan läpi kuului ihmisääni. Yksi matruusi oli pelastunut kiipeämällä maston latvaan, ja nyt heilutti hän nenäliinaa ja lausui virren sanoja. Jumalan kiitos! Yksi kumminkin oli kuullut sen, tehnyt kääntymyksen ja tullut pelastetuksi. Ja elokutionisti laskeusi alemmaksi polvilleen, mitä syvemmälle laiva vajosi, ja lopullisesti se kaatui. Se kunnianarvoisa gentlemanni, joka oli esittänyt Ranskan maljan, hätkähti tuolillaan, sillä hän luuli elokutionistin nousevan ylös aivan hänen edessään, mutta tämä suvaitsi heittäytyä pitkälleen lattialle, noustakseen vähän sen jälkeen ylös ja pitääkseen hautauspuheen laivalle. Komedia oli lopussa; vahvat kättentaputukset kaikuivat ja elokutionisti vetäytyi hymyillen ja kumarrellen takaisin pyyhkien kasvojansa ja tarttuen viuhkaansa.

Mr Plummer oli oikein liikutettu.

— Se meni todellakin hyvin, sanoi hän naapurilleen. — Ja kaunista se oli, varsinkin virsi. Uskonto on nyt kuitenkin parasta, mitä meillä on. Peijakkaan taitavaa väkeä nuo bostonilaiset!

Ja hän helisteli vanhaan tapaansa rahoja taskussaan.

Seura hajaantui kuiskaillen huomautuksia kuullun johdosta.

— Pardieu! mitä näissä amerikalaisissa pidoissa pitää sulattaa! — sanoi eräs ranskalainen toiselle. — Sehän oli oikeata roskaa.

— Se on Yankee-makua, vastasi toinen — melkein samanlaista, kuin tämä, — ja hän viittasi sormellaan seinäkoristeita.

Hetken perästä astui se herra, joka oli pitänyt puheen, esille ja kiinnitti läsnäolevien huomion toisiin asioihin. Nuori nainen keskiyön-auringon maasta aikoi esittää muutamia kotimaansa villiä, ihmeellisiä säveliä.

Silmänräpäyksessä tuli hiljaisuus. Sehän oli jotain ihan uutta. Mistä oli mrs Plummer saanut sen ajatuksen. Kaikki suuntasivat katseensa ovelle, josta talon nuori herra astui sisään Agneksen seurassa. Frank oli saanut käsiinsä kauniin, joutsenen untuvilla reunustetun viuhkan, joka nyt hienossa kultavitjassa riippui keimeästi Agneksen valkoisen hameen sivulla. Ujona ja arkana meni hän pianon luo ja löi muutamia sointuja.

— Kuka hän on? Missä minä olen nuo kasvot nähnyt ennen? — kuului joka suunnalta. — Mistä olette pyydystänyt noin kauniin tytön, mrs Plummer, kuiskasi joku mrs Plummerin korvaan hänen seisoessaan, kuin pilvistä pudonneena. Sehän oli Agnes, hänen oma palvelustyttönsä, joka seisoi maanantaisin pesupunkan ääressä. Ei, tämä meni jo liian pitkälle!

Ja Agnes soitti. Alussa oli se vähän epävarmaa, mutta vähitellen se vakaantui. Hän tiesi, että nyt oli koetettava parastaan, ja hän tiesi olevansa etevin niistä, joita oli täällä kuullut. Kun hän oli laulanut muutamia kauniita, liikuttavia norjalaisia kansanlauluja yksinkertaisella, luonnollisella tavallaan, ei riemastuksesta tahtonut tulla loppuakaan. Tämä oli jotain, joka meni sydämeen, jotain aivan toista, kuin tuo vaikutusta tavoitteleva elokutioni.

Hänet ympäröitiin joka puolelta, häntä onniteltiin, tahdottiin kuulla enemmän. Agneksen täytyi uudestaan asettua pianon ääreen. Frank oli ennustanut oikein, ja hän oli nyt äärettömän iloinen. Miksi? Niin. Sitä hän ei tiennyt itsekään. Hän meni ja kuiskasi muutamia sanoja juhlapuhujan korvaan, minkä jälkeen tämä astui esille ja sanoi:

— Naiset ja herrat! Olen vakuutettu, että täytän kaikkien läsnäolevien toivomuksen, tulkitessani kiitollisuutemme tälle uudelle norjalaiselle satakielelle, jonka olemme saaneet keskuuteemme. Kun hän on vielä nuori ja tuntematon, sallittakoon minun mainita, että hänen tarkoituksensa on asettua tänne, antaakseen musiikin opetusta, ja minä olen varma, että monet käyttävät tilaisuutta hyväkseen, kun nyt ovat saaneet kuulla hänen taidettaan.

— Taidetta se nyt ei minun mielestäni ollut, kuiskasi elokutionisti naapurilleen.

— Hän tulee toistaiseksi vierailemaan arvoisan isäntäväkeänne luona, ja ne jotka tahtovat saada opetusta, voivat ilmoittautua täällä, jatkoi puhuja.

Mr Plummer seisoi aivan mykkänä hämmästyksestä, samoin hänen vaimonsa sekä Agnes. Frank yksin nauroi hyvillänsä.

— Hm, sitä voi kutsua businessiksi, sanoi mr Plummer viimein. — Tuo tyttö on smart; mutta jos minä tästä kaikesta käsitän hölynpölähtävääkään, saavat ne kutsua minua republikaaniksi [tasavaltalainen].

Suuret juhlat olivat vihdoinkin lopussa ja viimeiset vieraat olivat lähteneet. Plummer ei voinut enää pidättää itseään. Hänen täytyi viedä kreivin kirjastoon ja ilmaista hänelle sen salaisuudet sekä kysyä eikö hän siunatuksi lopuksi ottaisi yhden Thackerayn eli Gergo Elliotin. Kreivi nauroi katketakseen, mutta ei sanonut enään sinä iltana ottavansa. Hän toivoi kuitenkin, ettei Colonel Plummer pitäisi kirjallisia aarteitaan ainoastaan itseänsä varten vaan antaisi ystäviensäkin niistä nauttia.

— Se on käytännöllisin kirjallisuuden käyttämistapa, mitä koskaan olen nähnyt, lisäsi hän leikillisesti.

— Niin, eikö totta? — sanoi Plummer. — Se on sekä vahvistavaa, että elähyttävää.

Hän oli nyt varma, että hän seuraavana päivänä voi huoletta viedä kreivin "paratiisiin".

Kreivi toivotti hyvää yötä, lausui muutamia mielisteleviä sanoja hupaisen illan johdosta, joka oli pysyvä hänelle unohtumattomana, jakeli kohteliaisuuksia Fannylle hänen kauneudestaan, Agnekselle hänen soitostaan ja mrs Plummerille hänen onnistuneista laitoksistaan sekä poistui evästettynä toivomuksella, että nukkuisi rauhassa seuraavan aamupäivän.

Minkä seikkailun hän oli saanutkaan kokea! Mutta jos se tulisi keksityksi! Yhdentekevä. Nyt tahtoi hän huvitella oikein perinpohjaisesti, voihan hän sitte kadota, jos vaara rupeaa uhkaamaan. Mikä suloinen vuode! Hän oikaisi itsensä siihen ja vaipui uneen.

Ainoastaan omaiset olivat nyt jälellä. Agnes, joka oli tätä tilaisuutta odottanut, riensi mr ja mrs Plummerin luo ja sanoi kyynelsilmin:

— Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, se ei ollut minun syyni.

— Se on totta, tässä on syyllinen, sanoi Frank.

— Vaiti, äiti! Näen, että aiot sanoa jotain, mutta muista, että annoit minulle vapaat kädet. Olen vaan käyttänyt lupaustasi.

— Niin, minun täytyy myöntää, että se tuli jotenkin odottamatta, sanoi rouva Plummer arvokkaasti.

— Minun palvelustyttöni, vai kuinka? Minä kuulin kuitenkin, että teidän pitäisi olla minun vieraani, Agnes.

— Olkaa huoleti, rouva Plummer. Pian seison taasen pesupunkan vieressä.

— Ei, sitä hän ei totisesti tule tekemään, puuttui Frank puheeseen.

— Sehän on raakamaisuutta, että Agnes käy ja raataa palvelustyttönä.

Mitä sanoisit, äiti, jos lähettäisimme Fannyn palvelukseen? Aivan

samahan se olisi. Ja minä toivon, että hän nyt saa paljon oppilaita.

— Niin, jos eivät ihmiset saa tietää, että hän on ollut minun palvelustyttöni, sanoi mrs Plummer.

— Senpätähden hän ei voikaan enää olla se, vaan meidän vieraamme, vastasi Frank.

— Jos minä lakkaan palvelemasta, menen minä kotiin äitini luo, sanoi

Agnes.

— Mutta enhän minä voi jäädä ilman palvelustyttöä, varsinkaan nyt, kun kreivi on täällä.

Plummer käveli edestakaisin lattialla kädet selän takana.

— Saakelin sukkelaa! Hänen pitäisi päästä business'iin, mutisi hän.

Sovinto saatiin aikaan sillä ehdolla, että Agnes hoitaisi toistaiseksi tehtäviänsä, mutta kreivin nähden olisi perheen ystävätär.

— Oletteko vihainen minulle, Agnes? — kysyi Frank, kun he erosivat.

— En koskaan ole pelännyt niin kovin, vastasi Agnes. — Mutta minä luulen, että se kuitenkin meni hyvin, vai mitä arvelette?

— Se onnistui mainiosti. Ja voitte olla varma, että siihen koukkuun kyllä tartutaan.

— Kiitän teitä!

— Ei vielä, mutta ehkä myöhemmin. —

— Eikö kreivi olekin kovin herttainen, äiti? — kysyi Fanny. — Oletko koskaan nähnyt niin kohteliasta, huomaavaista ja kuitenkin niin luonnollista herraa? Niin, sellaisia ovat europalaiset gentlemannit.

— Sellaisia eivät ole ainakaan meikäläiset, vastasi mrs Plummer huoaten, ja katsoi miestänsä, joka siinä käveli ja haukotteli.